keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Ja sä sanoit voi se tie on vaikee.

Mä olen vuosien varrella vihannut itsessäni hyvin montaa asiaa. Mä annoin hänen kertoa itselleni millainen olen ja elin sen mukaan. En edes yrittänyt tehdä asioille mitään, mä vain olen tälläinen. Se oli mun perusteluni kauan. Mä olen vihannut syvästi ja pitkään. Olen ollut katkera, ilkeä ja negatiivinen ihminen. Mä aloin  maksaa samalla mitalla takaisin, jos mua on satutettu, on mullakin oikeus satuttaa takaisin. Mä olin kylmä ja vihainen ihmisen riepu. Olen vieläkin. En enää vihainen, mutta hyvin haikea. Olen usein vihainen omasta yksinäisyydestäni, omasta kehostani ja omasta ja muiden olemassaolosta. Samalla kun vanhenin mun vihani kasvoi.

Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen
Milloin on annettu liikaa jollekkin kantaakseen

Mä luulin näin myös. Luulin, että jos rämmin tarpeeksi kauan kaikessa vihassa niin joku suurempi voima päättää, että nyt riittää tältä erää. Mä luulin, että taianomaisesti kaikki vain muuttuisi paremmaksi. Elämä alkaisi maistua ja mä pääsisin eroon kaikista mun mielenterveydellisistä ongelmista. Ei se silti ihan niin mene. Rämmin ja rämmin, luulin, ettei mun tarvitse tehdä asioille mitään, ne muuttuisi paremmiksi ajallaan. Valitettavasti itseinho ei häviä taikaiskusta, viha ei katoa näennääisiin anteeksipyyntöihin. Ihan niin kuin kaiken muunkin eteen, on tehtävä töitä. 

Mä muutuin, muutin omaa ajattelumaailmaani, muutin omia tekojani. Muutin täysin mun elämän suuntaa, hävitin kaiken vanhan ja tappavan mun ympäriltä. Se sattuu, paljon. On ikävää herätä lapsenomaisista unelmista ja tajuta, että on päästettävä irti siitä kuka sä olet jos aiot olla joku muu. Ei ole helppoa muuttaa itseään, uskokaa mua. Meitä muokkaavat elämässämme tapahtuvat asiat, eritoten ne negatiiviset asiat. Kaikki reagoivat niihin eri tavalla. Silti suurin muutos ja se mihin suuntaan muutos lähtee tapahtuu vain ja yksin siitä mihin suuntaat energiasi. Mitä asioita löydät oppimastasi. Päätätkö takertua sen aiheuttamaan vihaan ja epätoivoon vai yritätkö löytää ne asiat, jotka ovat kaikesta huolimatta hyvin, elää niiden voimalla. 

Mä en ole mikään elämäntapateraupetti ja jokaisella on omat keinonsa oman elämäsä hallitsemiseen. Olen kokeillut monia, mutta opettelen yhä omia menetelmiäni. Oman mielensä muuttaminen on pitkä ja vaivalloinen projekti. Varsinkin kun olen aina etsinyt mielelläni niitä negatiivisia asioita. Ehkä se helpottaa, että nyt kaikki on hyvin. Onnittelen siitä itseäni, asiat voisivat olla paljon huonommin kuin ennen, jos olisin jatkanut meneen minun elämäntavoilla ja -opeilla. 
Hoen itselleni päivittäin erilaisissa tilanteissa, että etsi ne positiiviset asiat, etsi ne, joiden kautta voit rakastaa itseäsi. On myös päiviä kun en jaksa ja olen vain kiukkuinen. Katkeruuden hävittäminen on ehkä ollut vaikeinta, se ettei ole vihainen muille jos heillä tuntuu olevan asiat paremmin. En tiedä mitä kautta he ovat sinne päässeet, yritän kovasti olla onnellinen heidän onnestaan, ja olen huomannut, ettei se ole enää vaikeaa. On tavattoman vapauttavaa iloita muiden onnistumisista. 

Muistan silti iloita myös omista onnistumisistani. Siitä, että musta on taas tullut se iloinen ja naurava ihminen. Se, joka ei halua olla muille ilkeä. Mä joudun usein sanomaan ihmisille erilaisissa tilanteissa, etten vihaa ketään. Kaiken menneisyyttä varjostaneen vihan jälkeen olen tajunnut, etten ole koskaan oikeasti edes vihannut kuin yhtä ihmistä. Viha on liian vahva tunne. Vaadin itseltäni vihaamisen suhteen paljon. Vain henkilö, joka voi todella pilata elämäni ansaitsee vihani. Näitä henkilöitä on yksi, ja häntä rakastan nykyään yli kaiken. Olen huomannut, että rakkaus, se on vahva tunne. Sen edeltä on väistynyt niin suurta katkeruutta ja vihaa, että se on aivan uskomatonta. En olisi koskaan uskonut, että vuosikymmenen viha on pyyhittävissä pois, eikä jäljelle ole jäänyt edes katkeruutta kaikista teoista ja sanoista. Sanoinkin hänelle vasta, että ottaisin sen kaiken uudelleen, kaiken sen mitä hän teki ja sanoi minulle, kunhan saan pitää sen mitä meillä on nyt, koska se on arvokkaampaa kuin mikään muu. 

Itseinhon voittaminen on sekin monimutkaista. Varsinkin kuin olin jo luovuttanut. Uskotellut itselleni, etten koskaan voi näyttää samalta kuin monet muut. Enkä tietenkään voikkaan, mutta voin silti näyttää hyvältä ja terveeltä. Annoin itseni ajatella, ettei mitään ole tehtävissä, koska en jaksanut tehdä mitään. Samoihin aikoihin kuin aloin kunnostaa omaa ajattelumaailmaani ja laajentamaan käsitystä maailmasta, aloin muokata kehoani parempaan suuntaan. Kuten blogiani seuranneet tietävät elämäntaparemonttini on hyvin pitkäjänteinen. Olen oikeastaan "laihduttanut" jo 15vuotiaasta lähtien, jolloin koko touhu karkasi lapasesta. Noin kaksi vuotta sitten kun  muutin omilleni aloin muuttaa ruokavaliotani terveellisemmäksi ja siitä lähtien se onkin oikeastaan jatkunut. Minulle tulee pitkiäkin repsahdusjaksoja ja syön oikeastaan aivan liian vähän huomioon ottaen energiatarpeen, jonka oikeasti tarvitsisin ylläpitääkseni sen elämäntyylin, jolla elän. 
On vaikeaa ensin opetella elämään pelkillä mandariineilla ja sitten alkaa yrittämään oikeasti syömään terveellisesti ja riittävästi. Tässäkin on vielä opettelemista, mutta olen hetki hetkeltä vähän parempi siinä. 

Yksi mielenvoiman vahvuuksien todisteesta minulle on se miten olen opettanut itseni syömään terveellisiä ruokia nauttien. Olen hokenut itselleni, etten pidä siitä, elänyt sen mukaan ja lopulta se muuttuu todeksi. Sama pätee toisin päin. Jos sanon, että minähän muuten pidän selleristä ja elän siinä mielikuvassa niin minähän pidän siitä. 



Näiden kuvien välillä on reilut kolme vuotta. Ensimmäinen on tänään otettu ja toinen syyskuussa 2013. Olen vihannut jalkojani yläasteelta asti ainakin. Vihaan niitä toisinaan edelleen, mutta oman mielenterveyteni vuoksi rakastan tehdä muutoskuvia itsestäni. Kaivoin tuon vanhan mekon laatikosta ja etsin mahdollisimman mätsäävät sukkahousutkin. Kun kuvat laittaa näin vierekkäin ja näen sen, että  muutosta on tosiaan tapahtunut, voin taas hengittää, koska tiedän, että vaikka eteenpäin on vielä matkaa niin olen silti jo päässyt eteenpäin. Vaikka halusin keskittyä tässä kuvassa eniten jalkoihin niin kyllä tästä huomaa, että muutakin muutosta on onneksi vuosien varrella tapahtunut. Haha, sainhan tungettua muutoskuvia tähänkin postaukseen. 
Ihania marraskuun viimeisiä päiviä kaikille!

lauantai 12. marraskuuta 2016

Mut oikeesti, se tuntuu pahalta

Paljon sä painat? Hei, typerä pissis 
Ota pois paita, näytä sun...shh 
Hyi mikä ääni, 
kuulostat vauvalta 

Kaikki meistä joutuu elämässään tilanteisiin, joissa ei halua olla. Kuulee asioita, joita ei haluaisi kuulla. Jokaisesta on varmasti joskus levitelty perättömiä asioita. Jokaisesta joku on nähnyt oikeudekseen osoittaa vikoja. Jokainen meistä on tehnyt virheitä, joita ei saa pyyhittyä pois. Asiat voi hyvittää, asiat voi korjata omalta kannaltaa, mutta on olemassa ihmisiä, jotka rakastavat muiden virheillä mässäilyllä, niiden muuttamista omaan todellisuuteensa sopivammiksi ja tämän vääristetyn version leviämistä ei voi estää. Joskus ihmisille muodostuu kuva meistä vain toisten ihmisten kertomuksilla. Olen törmännyt tähän sekä omalla, että minulle rakkaiden ihmisten kohdalla. Joku tietää jotain ja kertoo sitä eteenpäin. Lopulta tarina on kuolematon ja ihmiset luulevat tietävänsä sinusta asioita jonkun toisen kertoman perusteella. 

Mä käännän pääni, ei kiinnosta

Mut oikeesti se tuntuu pahalta, 
et oikeesti sä haluut mut murskata

Sille voi nauraa, voit kääntää pääsi ja sanoa, ettei sinua kiinnosta. Mutta yöllä kun olet yksin et voi olla miettimättä sitä. Et voi olla ajattelematta onko se sittenkin totta. Kun istut täydessä pöydässä ja tiedät hänen vihaavan sinua, mutta miksi kaikki ovat siinä mukana. Miksi ystävistäsi on hauska kuunnella hänen pilkkaavan sinua perättömillä sanoillaan. Miksi se tuntuu niin pahalta. Totuus sattuu, sanotaan. On paljon pahemminkin satuttavia asioita. On muiden ihmisten välinpitämättömyys ja se, että muut uskovat valheita sinusta edes yrittämättä ottaa selvää mikä on totta.  

Ei pitäis mennä lukeen mitä musta sanotaan,
 mut se tulee mieleen sillon kun en pysty nukkumaan
 Oikeesti mä olen posliinii ja sä moukari

Mä olen katsonut vierestä miten ihmiset muokkaa todellisuutta omakseen ja jakaa sitä eteenpäin. Miten mun ystäväni tuhotaan murto-osan tiedon voimalla. Kasvatetaan vuosi vuodelta asiaa, josta he eivät tiedä mitään, vain koska joku ei joskus pitänyt hänestä. Se raastaa sydäntä. Kun et voi tehdä mitään. Voit puolustella, voit korjata, mutta vuosia vanhaa vuotoa on vaikea tukkia, se on levinnyt liian laajalle. Se tuntuu pahalta, kun joku haluaa väkisin murskata sua olemassaolollaan. Voit taistella vastaan, voit esittää olevasi vahva, mutta kun kukaan ei nää. Istut yksin peilin edessä, katsot kyyneleiden turvottamia kasvojasi ja kysyt kerta toisensa jälkeen, miksi...

Tosi kiva pusero, no ei vaiskaan
Hei, anna sun numero, mä haluun sut raiskaa 
Mä tiedän missä asut ja seuraan sua himaan 
Joo, mä otan susta kuvia kun sä menet Siwaan
 Itsehän sä tätä halusit 
Niin

Itsehän sä tätä halusit... Se on monen mielestä hyvä perustelu olla kusipää. Jos et olisi toiminut niin tai näin niin tätä ei olisi tapahtunut. Olet oikein kerjännyt tätä itsellesi. Sitä on varmaan itsekin käyttänyt joskus tekosyynä puhuessaan pahaa, tietämättä edes puhuuko totuuksia. Jos käyttäytyy kuin lutka niin saa haukkua huoraksi täydellä käytävällä yläasteella. Ei itseasiassa. Jokaisen pitäisi katsoa peiliin siinä vaiheessa. Me kaikki tiedämme miten julmaa on olla yläasteella. Itse luokittelen sen ajan elämäni kamalimmaksi, vaikka olinkin koulussa suht turvassa, ei ollut vihollisia. Silti sen maailman on nähnyt. Kuinka monta 15 vuotiasta jätkää on uskominen? Kuinka moni kehtaa kertoa kavereilleen, että seurustelusuhteen lähin kontakti oli kädestä pitäminen sängyllä maatessa, ei kovinkaan moni. Ne asiat paljastuvat vasta kun ihminen aikuistuu ja ymmärtää, ettei se ollutkaan niin tärkeää päädyitkö kenenkin kanssa pehkuihin aikoinaan. Mutta vahinko on jo tehty sille tytölle, jonka maineen olette omaa piittaamattomuuttanne pilanneet. Itsekin olen tätä jälkikäteen joutunut miettimään. Kun oli niitä suosittuja tyttöjä, joista näitä juttuja liikkui, monikohan oli oikeasti totta. Kuinka monta tytön tarinaa pääsi kuulijoiden korviin? Joskus on parempi sulkea korvansa juoruilta ja pysyä niissä ihmisissä, joiden tapahtumat olet kuullut itse, näiltä henkilöiltä, mieluiten molemmilta osapuolilta. 

Mut oikeesti se tuntuu pahalta, 
et oikeesti sä haluut mut murskata

Valitettavasti paskanpuhuminen ei pääty siihen kun saat yläasteen päättötodistuksen käteesi. Aikuisten maailma on aivan yhtä julma, vain hieman eri asteella. Olen huomannut, että piirit tietyillä aloilla ovat hämmästyttävän pienet. Joku on aina kulman takana ja vaikket itse tietäisi edes että sinua katsellaan niin joku kyllä tietää sinut. Työpaikankaan vaihtaminen tuskin auttaa, se vain laajentaa piiriäsi ja sinun tietoisuuttasi. En tietenkään sano, että pitäisi elää hissukseen, ei todellakaan! Jokaisen täytyy elää täysillä nauttien elämästään! Silti pahuus on aina olemassa. On opittava tapa käsitellä sitä, ettet voi hallita kaikkea. Olen yrittänyt sitäkin. Hallita kaikkea, käyttäytyä hyvin ja istua yksin, kotona, ettei kukaan vain näe ja vääristele. Luovutin sen aika pian. Moukari löytää minut mistä vain. Ihmiset haluavat aina murskata minut, vaikken tekisi mitään. Sellaista on elää tässä maailmassa. 

 Ei pitäis mennä lukeen mitä musta sanotaan,
 mut se tulee mieleen sillon kun en pysty nukkumaan 
Oikeesti mä olen posliinii ja sä moukari

Mä olen kuunnellut Sannin biisin Moukari varmaan tuhat kertaa, vaikka löysin sen aika vasta. Sen sanat iskee suoraan sydämeen. Siihen pieneen kohtaan, joka kaipaa ymmärrystä ja haluaisi oikoa vääryydet. Haluaisin, ettei muutama ihminen vihaisi minua niin syvästi ja avoimesti, mutten tule voimaan sille mitään. Tiedän, että he etsivät jatkuvasti kohtia, joihin ei ole vielä isketty. Silti sen yli täytyy kävellä. Vika ei ole minussa, eikä sinussa. Sen olen oppinut omasta historiastani, että tällaiset asiat kumpuavat yleensä ihmisen omasta pahasta olosta. Olen todistanut sitä niin läheltä, että sen jo tavallaan aistii. Ihminen etsii syypäätä, jotakuta muuta on aina helpompi syyttää, vaikkei ihmisellä olisi edes suoraa yhteyttä sinun elämääsi millään tavalla. Vaikka mäkin murrun välillä pahojen sanojen vaikutuksesta, väitän silti, että kaiken mun kokeman jälkeen mä osaan käsitellä asioita suurimmaksi osaksi ihan fiksusti. Mä tiedän että paras tapa näiden asioiden käsittelyyn on puhua niistä avioimesti. Kertoa oma osansa katkeroitumatta tai vihaamatta itse. 

Viha on liian voimakas. Vihalla ei koskaan saa aikaan mitään hyvää. Ei ole järkeä katkeroitua, eikä piilotella, että se sattuu. Ne, jotka tuntee sut, ne ansaitsee kuulla, että se sattui, mutta voit jatkaa elämääsi. Ne ansaitsee kuulla, että on olemassa kaksi puolta asioihin. Ja tiedätkö mikä on fiksuinta, kertoa, ettei se haittaa. Jos olet vihainen, huudat ja syytät tätä toista, ehkä yrität keksiä hänestä jotain, silloin et ole yhtään sen parempi. Mä olen opetellut hallitsemaan vihani, mä en vihaan, en ketään. Mä olen vihainen, pettynyt ja katkera, mutta vain hetkittäin. Kukaan ei ole niin tärkeä, että ansaitsisi mun vihani. Kukaan ei ole niin täydellinen, että niille kannattaisi olla katkera. Ne jatkaa elämäänsä, sillä tavalla kun ne osaa sitä elää. Sun ei tarvitse purkaa energiaasi niihin, jatka elämää, käännä se pää. Ota iskut, itke ja jatka elämää. Kyllä sun ympärilläsi on oltava ihmisiä, jotka tietää, jotka välittää. Kohdista tunteita niihin. 




lauantai 5. marraskuuta 2016

Onnellisuus juuri tässä

Mä kerron teille niin usein mun elämän suruista ja alamäistä, että välillä unohdan sanoa ääneen sen, ettei elämä ole aina sellaista. Elämä on myös täynnä pieniä kiteisiä onnenhetkiä kun haluaisi vain jäädä siihen kieriskelemään ja nauttimaan. Onnella ja iloisuudella on niin monta muotoa, etten käsittele niitä kaikkia tänään. Käsittelen sitä kaikkein kauneinta onnen määritelmää, sitä arkista, joka koostuu aivan tavanomaisista hetkistä, jotka saavat polvet tutisemaan ilosta ja tuntuu kuin koko keho kuplisi yli äyräiden vain silkasta puhtaasta onnesta. Sellaisia hetkiä on paljon, oma suosikkini on silti sarastava aamu. Yön jäljiltä keho on kylmä, eikä peittokaan lämmitä tarpeeksi. Olet hereillä, muttet silti oikein ole. Samoin tuo toinen, häilyy unen ja todellisuuden rajoilla. Silti kahden vuoden ajan ja edelleenkin, hän lähes joka aamu unissaan vetää minut lämmintä kehoaan vasten ja vain puristaa tiukasti käsivarsilleen. Se hetki on sulaa onnellisuutta. Saada joka aamu tuntea olonsa tärkeäksi, tietäen, että joku vaistomaisesti etsii sinua yhä aamuisin.
Myös ne aamut kun tuo lähtee aikaisin töihin ovat ihan hyviä aamuja. Niinä aamuina sen vasta huomaa, että tuo pentukin alkaa rakastaa läheisyyttä. Niinä aamuina ja tänäänkin, vaikka olimme molemmat kotona, se hyppää sänkyyn herättyään ensimmäisen kerran ja pistää nukkumaan aivan minuun kiinni. Välillä jopa jalkani päälle, mutta se on vain pieni sivuseikka.



Tottakai koko Akileksen olemassaolo on jokapäiväistä riemua. Aina kun painan pääni sen pehmeään pentuturkkiin oikein hehkun onnellisuutta. Päivittäin kun se tuijottaa minua nappisilmillään kerjäten koska mitäkin, en voi olla hymyilemättä sille salaa. Edes silloin kun se on täysi riiviö ja tekee kaiken mitä ei saisi tehdä, edes silloin en lakkaa olemasta onnellinen sen olemassaolosta. Olen onnellinen mun elämän tänhetkisestä tilanteesta. Vaikka kaikki tuntuu aina henkisellä tasolla olevan päin puita, niin silti maallisesti kaikki on hyvin. Multa ei puutu mitään. Fyysisesti olen enemmän rikki kuin koskaan, mutta kai sekin on ilon aihe, että pystyn kaikesta huolimatta yhä kävelemään? Minulla on toimivat jalat ja kivuista huolimatta voin jatkaa elämääni normaalisti. Olen siitäkin kiitollinen. Kaikilla ei ole asiat niin hyvin, eikä sitä sovi  koskaan unohtaa. Mulla on myös ensimmäistä kertaa elämässä pidempiaikaisia suunnitelmia tulevaisuudelle. Se saa mut omituisella tavalla innostuneeksi elämästä. Mulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista todellista mitä havitella elämässä. Olen yleensä vain rämpinyt viinan avulla eteenpäin havitellen jotain maallista omaisuutta, uskotellen olevani onnellinen tavaroideni ja viinanhuuruisten seikkailujeni keskellä. Tän vuoden aikana olen korjannut välini myös vanhimpaan ystävääni, joka oli vuosia paras ystäväni. Muutaman vuoden menin niin sumussa, että unohdin hänetkin. Yksi elämäni parhaista illoista oli viimeviikonloppuna kun juhlistimme halloweeniä. Koska kaikki muut tekivät viimehetken oharit olimme kahdestaan meillä maskeeraamassa. Kävimme sitä edeltävä iltana ostamassa yhdessä tarvikkeet ja asut. Tämän jälkeen menimme yökerhoon, enkä muista koska olisin viimeksi ollut niin onnellinen baarissa. Nauroin koko ajan ja kaikesta. Nautin vain siitä tunteesta, että pystymme tähän yhä, vaikka elämämme on kovin erinlaista kuin teineinä, Tämän vuoden teema oli suden raatelema punahilkka! Ensivuonna taidan kyllä treenata vähän kovemmin tuon arpimassan kanssa!



Muita arkisia onnellisuuden aiheita! Se kun tulet kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Kotona on siivottu ja haistat jo ruuan ovelta. Olkkarin pöydällä palaa milloin minkäkin tuoksuinen kynttilä (tällä hetkellä kinuski, suklaa ja pähkinä!). Pääset ensimmäisenä hänen halaukseensa. Se saa elämän tuntumaan kaiken sen rämpimisen arvoiselta. On monia hetkiä ja tilanteita, monta sattumaa ja kömmähdystä, jotka ovat johtaneet minut tähän hetkeen. Enkä yhtäkään virhettä pyyhkisi pois, sillä silloin en välttämättä olisi tässä. Muistamisen arvoista on myös jokainen kerta kun tiedän hänen kaupassa ajatelleen minua. Hän tietää täsmälleen mistä pidän ja millaiset asiat ovat minun mieleeni. Kuten vaikka pussillinen mandariineja tai kreikkalainen jugurtti uuniomenalla. Joskus jos hän näkee kaupassa uutuusrahkan tai vastaava hän tuo sen minulle testattavaksi, koska uskoo että se voisi olla minun makuuni.
Olen onnellinen myös hyvistä väleistä perheeni kanssa. Kaikkea on tapahtunut kahden vuosikymmenen aikana, mutta nyt he ovat minulle rakkaimpia asioita maailmassa. Haluan käydä tervehtimässä heitä, haluan muistaa äitiä ja isää heidän merkkipäivinään. Haluan nähdä isosiskoani ja kaipaan rapakon toisellapuolella olevaa pikkusiskoani. Kai pitkään luulin, että perheemme on vähän hajalla, vähän liian rikkinäinen. Olen nähnyt rauhoja solmittavan tahoilta, joilta en uskaltanut edes toivoa mitään. Olen nähnyt riitojen repivän suhteita ikuisesti hajalle, mutta nyt kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla. Enkä malta odottaa sunnuntain sushi-iltaa vanhempieni luona!


Kaiken tämän tarinoinnin lisäksi on vielä muutama asia, jotka saavat minut iloiseksi. Kuppi aamukahvia, työpäivä, jolloin kaikki menee hyvin. Aamulenkit koiran kanssa näin kauniilla pakkassäällä. Tuleva talvi ja tulevaisuuden odotus. Tässä hetkessä eläminen. Yksinkertaisesti vain ne kaikki hetket kun havahdun onnellisuuteen ja tajuan, että sateen jälkeen tosiaan tulee poutaa. Nuo sydänkahvikupit! ♥



lauantai 1. lokakuuta 2016

Askeleita kohti tulevaisuutta

Viimeyönä mä nukuin ensimmäisen yöni niin, että tä, meidän koti, on virallisesti mun ainoa kotini. Eilen aamulla luovutin mun oman asunnon avaimet ja purin muuttolaatikot tänne. Edellisillalla kun pakkasin viimeiset tavarat autoon ja siivosin mun asunnon, tunsin kummallista haikeutta. Vaikka oon viimeiset yli puolivuotta oikeastaan jo asunut täällä tuon miehen kanssa, niin omasta asunnosta luopuminen oli kuin pienestä palasta menneisyyttä irti päästämistä. Siellä mä juhlia parhaan ystäväni kanssa mun päättäjäisiltaa, siellä mä sain kokea vapauden ja ensiasunnon ihanuuden. Siellä kasvoin pelokkaasta teinitytöstä vastuulliseksi naiseksi. Siellä keskusteltiin syvällisiä ja solmittiin rauha siskon kanssa, käytiin läpi niin monia menneisyyden arpia. Siellä asuessa täytin 19 ja 20. Se oli mun koti.
Tää oli kuin askel kohti uutta, puhdasta sivua mun elämässä. Yks turha rahareikä vähemmän ja tavallaan uudenlainen alku meidän suhteelle. Välillä täytyy hyvästellä jotain vanhaa toivottaakseen uudet asiat tervetulleiksi. Eilen myös loin oman kosketukseni tälle asunnolle. Lisäilin vähän omia juttuja ja toin sisustukseen oman kosketukseni. Tavallaan muutto oli helppo. Oon ollut mukana tän asunnon sisustamisessa alusta asti ja saanut aina vaikuttaa asioihin. Tää on aina ollut meidän koti, eikä mikään poikamiesboxi. Oon vaikuttanut jopa asunnon valitsemiseen. Asiat on siis tehty mulle helpoksi sillä saraan.
Tää on aina ollut meidän koiralle koti. Täällä on aina ollut hyvä olla. Nyt se on vain virallisesti meidän yhteinen koti. Tää on askel kohti toisen laista elämää. Vaikka luopuminen on vaikeeta niin nyt moni asia helpottuu.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Demonit nousee haudoistaan

Viime aikoina oon kuullut niiden huudot. Ne kutsuu mua kovaäänisesti luokseen. Ne kantautuu kuilusta, jonka reunalla oon juossut haparoivin askeleen jo jonkin aikaa. Ne pyytää mua palaamaan siihen kuiluun niiden luokse. Houkuttelee taas vajoamaan masennuksen ja syömisongelmien suloisen uuvuttavaan maailmaan. Silloin kun selvisin niistä viimeksi, raahauduin ylös sun ojennetun käden luokse ja hautaudun sun lupaamaan turvaan, silloin luulin, ettei mun koskaan enää tarvis palata siihen mitä olin ennen. Nyt mä oon tuntenut sen painon taas harteilla, sen aikaansaamattomuuden näkee kaikessa mitä teen ja jätän taas kerran tekemättä. Sen miten väsynyt oon näihin taistoihin näkee mun liian nopeasti ikääntyviltä kasvoilta.

Mä oon vajoamassa ja tiedostan sen, tavallaan haluaisin luovuttaa vastaanrimpuilun, mutta tiedän, ettei se ole enää vaihtoehto. Mun täytyy pitää kiinni siitä onnesta, jonka oon saanut. En saa luovuttaa näin helpolla. Vaikka iltaisin kaikki romahtaa niskaan ja valuu kyyneleinä ulos, on pakko taistella. Hokea itselleen, että se kaikki suru on oman pään tuottamaa harhaa. Mä en voi antaa itselleni lupaa velloo hyödyttömissä suruissa, kuten joku muu varmaan pystyisi. Mä tiedän, että jos en pudista päätä ja ravistelee sitä pois niin se vie mut mukanaan. Suru puhdistaa, niin ne sanoo. Mutta entä jos kaikki on hyvin ja silti kaikki tuntuu surkealta ja harmaalta? Kun ei ole syytä olla surullinen, mutta silti vajoaa siihen jatkuvasti.

Siitä on vaikea puhua läheisille, on vaikea kertoa, että tä ei ole normaalia surua. Viimeks kun yritin kertoa jollekkin siitä millaista mulla oli teininä, vastaus on aina sama "kaikki teinit on masentuneita". On vaikea ottaa tosissaan ihmisiä. Kai mun pitäis pukeutua vaan mustaan ja viillellä, huutaa kadulla äänettömästi apua. Masentumisesta on tullut oikea muoti-ilmiö tässä liian kiireisessä ja vinksahtaneessa maailmassa. Mistä mä tietäisin olenko vain vailla huomiota ja ystäviä, jotka ei edes ota yhteyttä nykyään, vai onko mun olotila todellinen.

Taistella pitää, sen tiedän. On väkisin luotava onnellisia ajatuksia ja katsottava itseään peilistä, vaikka peilissä näkyy vain vuosien varrella liian vanhaksi muuttuneet kasvot ja kuopalle painuneet posket. Silmiin katsomalla voi nähdä demonien jäljet ja taistelujen jättämät arvet.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Muistot siitä pahasta

Omia muistojaan ei voi paeta ikuisuuksiin. Voi kuvitella, ettei niillä ole väliä ja voi väittää itselleen, että ne on jo unohdettu. Silti aamulla herää hikisenä lakanoista nähtyään koko yön juuri niitä asioita, joitka on uskotellut itselleen unohtaneet. Kasvot menneisyydestä palaavat ja kivut haalistuneissa arvissa alkaa taas kirvellä. Kaikki menneisyyden virheet tervehtivät taas olemassaolollaan unien sakeilla metsäteillä. Koko yön juostuaan pakoon menneisyyden kasvoja ei aamulla enää muista kenen vierestä herää ja tutut kasvot näyttävät vierailta. Jopa omat kasvot näyttävät vierailta. Lämmin syli tuntuu tukahduttavalta ja sitä haluaisi raapia oman ihonsa pala palata vain häpeästä. 

Kaikki tämä siksi että olit viikko sitten vahingossa liian humalassa ja avasit sanaisen arkkusi. Hän istui siinä vieressä valmiina kuuntelemaan ja vaikka tiesit, ettet saisi rasittaa häntä, tiesit hänen kuuntelevan, tiedät hänen salaisuutensa ja käytät sitä hyväksi ja tyydytät omaa pelkoasi hänen harteilleen. Mutta kukaan ei voi auttaa sinua. Kukaan ei voi pyyhkiä sitä iltaa pois mielestäsi. Kukaan ei pyyhi vanhoja kyyneleitäsi ja poista sitä kylmän kaiteen tuntua selästä ku huomaat pelkääväsi kuollaksesi. Suljet silmäsi unohtaaksesi taas sen kaiken. Haluat sulkea ne muistot, mutta ne on taas kaivettu esiin ja joudut kantamaan niitä määräämättömän ajan takaraivossasi. 

Tutut, mutta vieraat kasvot ovat siinä vieressä ja pitelevät kasvojasi. Suot hymyn ja väität nukkuneesi hyvin. Häntä ei saa rasittaa vanhoista lyönneistä poskissasi. Hänen ei tarvitse tietää miten maailma on sinua kohdellut. 

maanantai 29. elokuuta 2016

Kesän loppu

Syksyn tulon huomaa väkisinkin aamu kahdeksalta jokirantaa kävellessä. Lehdet alkaa tippua puista luoden maalle uskomattoman upean oranssin väriloiston, kohta se yltää jo kaikkialle. Aikaisin aamulla ilmassa tuoksuu tulevan talven raikkaus ja kylmä viima alkaa jo puhaltaa. Tuntuu kuin tänävuonna syksy olisi todella aikaisessa. Toisaalta rakastan alkusyksyä. Syksy tuo mukanaan uuden alun ja mahdollisuuden, syksy tuo tullessaan maailmaa hellivän talven lupauksen ja keväällä koko maailma taas syntyy uudelleen.


Syksy meinaa myös töihin paluuta, mun kesälomaa on enää viikko jäljellä ja sen jälkeen pennun täytyy osata olla itsekseen kotona. Vähän se pelottaa ja raastaa sydäntä. Silti on ollut upeaa, että meillä oli näin pitkään mahdollisuus olla sen kanssa kotona ja vain aikaa seurata sen hurjan nopeaa kasvua ja sen elämän riemua. Akiles on osoittautunut oikein fiksuksi ja nopeaoppiseksi koiraksi, joka osaa olla myös kovin itsepäinen sille päälle sattuessa. Tuhoiltakaan ei ole vältytty, mutta kärsivällisiä on yritetty olla ja koko ajan huomaa miten se oppii uutta ja alkaa ymmärtämään mitä saa pureksia ja mitä ei.


Samalla olen taas paininut oman itseni ja terveyteni kanssa. Mun jalat alkaa olla loppuunkäytetty ja on pakko mennä lääkäriin niiden kanssa, koska en aina pysy enää pystyssä jos päivä on ollut liian rankka. Tekee henkisesti pahaa kun kaksikymmentävuotiaana kaatuu tasaisella lattialla sisällä kolmen askeleen jälkeen.
Hirveiden nivelkipujen ja koiranpennun takia olen pistänyt myös saleilun hetkeksi jäihin. Kesällä olen repsahtanut herkkuihin sallittua enemmän. Kun jalat ovat saaneet lääkärin hyväksynnän ja jonkun selityksen niin palaan taas kuntosalille. Vaikka teenkin päivässä useita kävelyreissuja koiran kanssa, joista lyhimmätkin ovat kahdenkymmenen minuutin mittaisia, ei se korvaa salilla rehkimistä. Näin ollen olen joutunut vihanen katsomaan sivusta miten tuhoan taas kroppaani herkuilla ja tulokset alkavat hävitä. Annan sen toistaiseksi anteeksi ja palaan vain kahta päättäväisemmin sitten salille.

Olen myös parantanut elämäntapojani. Koira pitää minut itsessään kiinni, joten kaikki baareilu on jäänyt taakse. En lähde ilman Akilesta minnekään, joten jos juon niin se jää muutamaan kaljaan. Lopetin myös tupakoinnin, joten salille palaaminen helpottuu siinäkin. Nukkumiseni on täysin mullistunut. Herään aamuisin viimeistään kahdeksalta lenkille koiran kanssa jonka jälkeen laitan nappulat turpoamaan ja nousen lähes poikkeuksetta kymmeneltä antamaan ruuan ja taas lenkille. Se on myös vähentänyt valvomista. Yleensä ryömin viimeistään kahdeltatoista nukkumaan.

Eilen en poistunut kotoa kuin lenkittämään koiria, monikossa, sillä siskoni koira oli viimeviikon hoidossa luonamme. Tänään ajattelin raahata miehekkeen ja koiran ruissaloon kävelemään jos tuo sade vain loppuisi.
Eli elämässä menee aika hyvin, nyt kun elämäni on huomattavasti säännöllisempää kuin ennen ja olen enemmän kiinni kotona niin ajattelin syksyn mittaan aloittaa taas terveellisemmät elämäntavat. Blenderi meni valitettavasti rikki, mutta ennen uuden ostoa voin tehdä smoothieni pamixilla. Kun saan taloudellisen puoleni taas jaloilleen, sen mentyä hieman nurin koiranoston yhteydessä, jaksaisin ehkä alkaa tarkkailla taas puhtaampaa ruokavaliotani.



Seuraavaan postaukseen asti paljon iloa syysiltoihin.

torstai 4. elokuuta 2016

Meet the Achiles!


Kuvassa Achiles, kotoisammin Akiles, ensimmäisenä päivänään meidän perheenjäsenenä. Meidän pieni ja pörheä puuhapylly on nyt jo asustellut täällä kahden ja puolen viikon ajan. Se aika on kulunut kuin lentäen.


Mun elämä on kääntynyt täysin päälaelleen. Koko mun elämä pyörii tän karvaisen lapsen ympärillä nykyään. Oon onnellinen, että mulla on tuo mies joka on uhrannut lomansa vaavista huolehtimiseen kun joudun itse vielä olemaan töissä. Silti joka päivä kun palaan liian monien tuntien päästä kotiin ja se on odottamassa mua tunnen suunnatonta riemua.


Vaikka joudun pitkän työpäivän päätteeksi käyttämään sen vielä ainakin viidesti ulkona, vaikka joudun nousemaan sängystä kolme kertaa aamulla aivan liian aikaisin ja käyttämään sen lenkillä oman aamupalani laiminlyöden, jotta ehdin silti ajoissa töihin, en voisi olla onnellisempi. On ollut jo aamuja kun vain mieluusti kääntäisin kylkeä ja jatkaisin nukkumista tiedän, etten voi tehdä niin. Joskus saan tuon toisen suostuteltua nousemaan aamupissatusreissulle, mutta pääasiassa se on sopimuksen mukaan mun tehtävä ja olen suoriutunut siitä ihan hyvin. 


On hetkiä kun hän on täysi riiviö, stressitasoni ovat muutenkin korkealla ja väsymys painaa päälle. Silti on vain rauhoituttava, selvitettävä päänsä ja puskettava eteenpäin. Muuten hän on mun jokaisen päivän valo ja ilo, sen touhuja on niin valloittava katsoa ja sitä miten se kehittyy, kasvaa ja viisastuu on uskomatonta seurata. Siitä tuntee ihan suunnatonta ylpeyttä. Aina kun sen saa tottelemaan, huomaa kehitystä hihnassakulkemisessa, sitä haluaa taputtaa itseään olalle ja todeta, että on onnistunut edes jossain. 


Siinä pieni pintaraapaisu mun uuteen ylpeydenaiheeseeni. Hänestä tullaan jatkossa, toivon mukaan, kuulemaan vielä paljonkin. En malta odottaa kaikkia niitä hetkiä jotka ovat vielä edessäpäin tämän ihanuuden kanssa! 💚



Veri on vettä sakeampaa

Maailma on aina kohdellut meitä hullusti. Meidän kolmen väliselle suhteet olivat kuin kuningaskuntien sotia keskenään. Oli liittoumia ja yli vuosikymmenen vihaa ja katkeruutta. Oman etunsa tukemista ja ikuista vastakkainasettelua. Silti kasvoimme vahvoiksi ja itsenäisiksi, ymmärsimme myös lopulta sisarsuhteiden merkityksen. 

Sinä olet vielä liian nuori siihen. Sinulla on edessäsi vasta elämäsi tähän mennessä muutosrikkain matka. Me olemme jo kulkeneet omamme, näinkin nuorella iällä olemme nähneet kauheudet ja maailman pahuuden. Olemme kasvaneet aikuisiksi liian nopeasti. Sinun matkasi alkoi eilen, aamuyöstä kun nousit siihen koneeseen ja jätit kaiken tietämäsi taaksesi. Sinun olisi silti hyvä tietää, että me olemme täällä. Kun palaat kotiin nuollen tuoreita haavojasi ja vaalien upeita ja kauheita kokemuksiasi, me olemme odottamassa että jaat ne kanssamme. Tarjoamme sinulle lasin viiniä mitä olit liian kokematon juomaan ennen matkaasi ja kerromme sinulle, että kaikki on nyt hyvin. 

Näytämme sinulle maailman, jota jouduit vielä hetki sitten katsomaan katkerasti sivusta. Valitettavasti tähän maailmaan pääsee vain kokeiltuaan sellaisia asioita, jotka kokemuksen jälkeen jättäisi mieluusti kokematta. Hautautuisi vain peittojen alle ja jättäisi typerät valinnat tekemättä. 

Silti se taitaa olla meidän kaikkien kohtalo. Kulkea matka ja kääntyä vääristä risteyksistä aamuhämärässä. Me emme tiedä vielä koskeeko se sinuakin vai jäätkö ainoaksi vahingoittunattomaksi kuningaskunnaksi. Meidän kahden linnat ovat raunioina ja istumme sateessa puun alla ja nauramme menetyksellemme. Tavallaan en soisi tätä kohtaloa sinulle koskaan. Silti on vapauttavaa kun viha ja katkeruus ovat väistyneet ja voi viimein nähdä todellisuuden ja sen miten väkevää veri lopulta onkaan.

Kun kaikki muu turha on karsittu pois, jää jäljelle autuas hiljaisuus ja totuuden aiheuttama Valaistuminen. 

~Lauramarie

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Sanoja yksinäisyydestä

Yksinäisyys on pelottava ääni sun korvassa, se kuiskii miten kukaan ei halua, kukaan ei välitä. Se iskee aina silloin kun sä et haluaisi olla yksin. Kun on menossa riita ja tarvitsisit vain jonkun joka hymyilis ja olis normaali, nauttis lounaan sun kanssa ja sä ajattelisin, että elämä jatkuu. Sen sijaan löydät itsesi ajamasta kilometrin kilometrin jälkeen. Poltat liian monta tupakkaa ja mietit, että mitä jos vain painaisit kaasua ja jysäyttäisit tuon kaiteen läpi. Jäisikö kukaan sen suuremmin kaipaamaan, kun ei sun seurasi kelpaa muutenkaan. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäisi "haista vittu". 

Ajatus on pelottavalta tavalla kutkuttava. Se on sen yksinäisyyden lisäksi varjomainen masennus, se löytää sut kyllä. Varsinkin kun olet yksin, et voi mennä kotiin. Kotona on seinät, joita on tuijoteltu jo liikaa. Mikään ei maistu miltään, eikä kukaan vastaa viesteihin. Pakko ajaa ja laittaa viestiä jokaiselle tuntemalleen ihmiselle, tunteakseen, että jollain on aikaa sulle. Joku haluaa vielä tavata ja pelastaa sut siitä kuilusta jonka partaalla huudat katkeruudesta. Yksinäisyys on salakavala ja se löytää kenet tahansa mistä tahansa. Sitä ei voi juosta pakoon, eikä sen kohtaaminen tee sitä helpommaksi. On vain etsittävä joku, joku jolla ois muutama minuutti aikaa todistaa se tunne vääräksi. Pelastaa sut hyppäämästä siihen kuiluun, 

Koska ei sulla ole mielenkiintoa selvittää asioita, haista vittu. 
~laura marie


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Juhannus ja toteutuneita haaveita




Tältä näytti juhannus mallia 2016. Kalastin pitkästä aikaa. Vietin ihanan illan poikaystävän kanssa vain pelaillen pelejää ja nauttien olutta. Toisen illan vietimme myös siskoni ja hänen puoliskonsa kanssa. Nautimme meri-ilmasta ja söimme aivan liikaa, pelasimme pelejä ja vain olimme iloisia elämästä. Tämä oli itseasiassa elämäni ensimmäinen juhannus, joka sisälsi alkoholia ja sekin kohtuudella, olin ihan yllättynyt tajutessani kyseisen faktan.



Elämäni näyttää muutenkin ihan hyvältä nykyään. Yhtenä päivänä istuin lattialla suihkunraikkaana työpäivän jälkeen. Keitin kupillisen kahvia, otin pari siivua vesimelonia ja laitoin musiikin täysille. Istuin vain siinä ja nautin positiivisesta fiiliksestä, joka suorastaan leijui ympärilläni. Minulle iskee muutenkin ihan omituisissa paikoissa ja hetkissä valtava positiivisuus aalto. Saatan seistä pihalla tihkusateessa ja yhtäkkiä se vain valuu minuun, en voi lakata hymyilemästä ja mietin miten hyvää elämä on nykyään.
Vietin 28.6 myös 20vuotis syntymäpäiviäni, töissä. Olen silti ylpeä kaikesta mitä olen tässä kahden vuosikymmenen aikana saanut aikaan. Olen kasvanut ja alkanut ottaa vastuuta enemmän elämästäni. Vieläkin minulla on sumuisia jaksoja, tälläkin hetkellä. Se vain tarkoittaa sitä, etten oikein saa asioita hoidettua, mutta ne eivät enää vedä minua alas kuten ennen. Saatan olla kiukkuisempi kuin yleensä, mutta ajattelen silti, ettei elämä ole aivan surkeaa. Sitten kun sumu hälvenee, asiat alkavat mennä oikeille raiteilleen ja saan taas kiinni elämästä ja myös kaiken tärkeän hoitamisesta. Sumussa vain painan väkisin eteenpäin.


Tuntuu melkein kummalliselta, mutta olen saavuttanut nyt lähes tulkoon kaiken, josta olen nuorempana haaveillut. Olen onnellinen ja olen haalinut kaiken vähäisen maallisen itselleni, jota olen halunnut, olen valmistunut koulusta ja minulla on takana kahden vuoden työkokemusta jo ja haave, jonka toteutumisesta kerron pian. Ainoa asia on se, etten vielä ole löytänyt omaa sisäistä rauhaani, en ole täysin vapaa masennuksen kahleista, mutta olen edennyt siinä niin paljon, että uskon iän karttuessa senkin selkenevän. Tavallaan tämä kaikki pelottaa minua, nyt täytyy keksiä uusia kiinnekohtia, uusia haaveita. Toisaalta se kertoo minulle yhden aikakauden loppumisesta. Nyt olen vapaa menneisyyden haaveista ja valmis etenemään kohti uusia unelmia. Vaikka olen kokenut elämässäni kaiken laista en katso taaksepäin surren. Jokainen askel toi minut tähän hetkeen.


Pian hän on siellä, viimeaikaisin suurin haaveeni, eli oma koiranpentu. Omaksi syntymäpäivälahjaseni rohkaistuin viimein ja soitin kasvattajalle. Viime sunnuntaina vietin kaksi tuntia vain ihaillen koiranpentua, joka on oleva elämänkumppanini toivottavasti hyvin monet vuodet. Olen vuoden verran punninnut ajatusta pennusta tosissani. Olen vakuutellut poikaystävääni, että saisin ottaa koiran. Olen opetellut pennun koulutusta ja ottanut vanhempieni ja siskoni koiria hoitoon. Olen henkisesti valmistautunut siihen, että elämäni tulee kääntymään päälaelleen. Hänestä tulee elämäni kiinnekohta, minusta riippuvainen elämä, jonka vuoksi olen valmis uhraamaan osan elämäntyylistäni. Uskon, että koira voi täyttää sen pienen tyhjän kohdan sisälläni, jota kutsun yksinäisyydeksi. Kun en enää koskaan ole oikeasti yksin eivät ehkä seinät kaadu päälle. En murehdi sitä, ettei minua taaskaan kutsuttu mukaan mihinkään. Hän on syyni pysyä kotona ja mahdollisuuteni karsia turhan kaipuun entiseen sosiaaliseen elämääni. 


sun pitää kestää kuumuutta,
 jos aiot onnistuu mun kaa sul ei oo tasasta, 
mä synnyin vuoristoradassa



keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kauniit lauseet ovat vain merkityksettömiä sanoja

Mä olin vähän turhan nuori kun tajusin, ettei kauniilla sanoilla ole painoarvoa. Olin korkeintaan kuudentoista, epäitsevarma teini ja ensimmäistä kertaa vakavasti otettavissa suhteessa. Suhteessa josta mulle jäi sekä henkiset, että fyysiset arvet.
      Tietenkään en voi syyttää tätä kaveria täysin kaikesta, olin mä itsekin typerä ja meidän suhde oli rumaa ja iskuja vyön alle. Olisi pitänyt heittää kerrasta poikki. Tässä suhteessa toinen mahdollisuus oli vain kuolemanisku. Nyt olen senkin oppinut kantapään kautta. Ne viat ei vaan katoa, ne oikeastaan vain kasvaa ja joku päivä sä löydät itsesi itkemään humalassa terassin kaidetta vasten ja toivot ettei se nyrkki osu.
         Mutta sanoista. Ne on mulle vaikeita. Mä en koskaan enää sano ihmiselle, että rakastan sitä, jos en oikeasti usko rakastavani. Neljän vuoden aikana vain yksi ihminen on sen ansainnut, ja sen vierestä mä herään joka aamu.
         Olin tosiaan varmaan juuri ja juuri kuudentoista, meillä oli pieni (kahden viikon) eroaika menossa silloisen poikaystäväni kanssa. Tänä aikana hän löysi uuden tytön. Typeränä ja tätä toistakin viatonta osapuolta satuttaen päätimme kuitenkin palata yhteen. Sain käsiini puhelimen. Luin viestejä. Näin sanoja. Sillä sekunnilla vuoden kestänyt suhde muuttui merkityksettömäksi. Kaikki sanat valuivat minusta ulos kuin ilma pakenisi keuhkoista. Siinä iässä olevalle, muutenkin ahdistuneelle ja epävarmalle teinille se teki kipeää. Siitä jäi yksi arpi vasemman polven päälle.
        Muutoin turraksi sisältä. Olin vihainen ja kielsi häntä puhuttelemasta minua millään hellitteynimillä. En halunnut, että hän käyttää minuun ainuttakaan sanaa kuin kahden viikon säätöönsä. Olin loukattu ja eksyksissä. Se oli elämäni siihenmennessä pahin puolivuotta. Olin masentuneempi kuin koskaan ja samoin hän, kiskoimme toisiamme pohjalle, muttemme tehneet mitään ollaksemme onnellisia.
        Seuraavan puolen vuoden aikana revimme toisemme enemmän tai vähemmän rikki, mutta sen jälkeen en voinut sanoa enää rakastavani. En yhdellekään hyvin lyhytaikaiselle poikaystävälleni sen jälkeen. Nykyisellekkin sanoin sen vain kuiskaten hiljaa yöllä hänen selkäänsä vasten. Sanoissa on voimaa. Pidin tätä tärkeintä sanaa itselläni, omana aseenani, pelkäsin tulevani loukatuksi jos hän tietää mitä tunnen.
          Sanat ovat aseita joilla toista voi satuttaa tai vietellä. Mutta kun sanat menettävät merkityksensä jää vain ontto tyhjyys ja epäluulo. En sen kolmen vuoden aikana sanonut kenellekään välittäväni, en edes ystävilleni tai perheelleni. Olin kylmä ja kaikki näkivät sen. Ja ehkä parempi niin. Sain aikaa kasvaa henkisesti sain aikaa ajatella ja lopulta kun haavani olivat jo arpeutuneet ja annoin uuden mahdollisuuden, näin maailman jo aivan toisin.
       Uskalsin olla taas oma tunteellinen itseni. En hävennyt kyyneliäni tai höpsöjä iloisuuskohtauksiani. Avasin silmät ja näin taas kaikki värit, jotka olivat muuttuneet aiemmin harmaaksi mössöksi. Näin maailman taas kauniina ja aloin kuunnella sanoja. Suhtaudun niihin yhä skeptisesti, käytös sanojen takana on paljon merkityksellisempää, mutta ainakin tunnen ja kuulen taas.
          Toivon silti, ettei kokemani paha olo ollut turhaa. Ilman sitä en ehkä olisi tässä pisteessä, näinkin sinut itseni kanssa. Hyväksyen sen, etten voi tunteilleni mitään. Yritin vuosia piilottaa niitä, olla kylmä ja tunteeton. Kaltaiselleni herkälle ihmiselle se on kuin vasemman käden amputoiminen. Pärjäät kyllä, mutta tietää että jotakin merkittävää puuttuu.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kesälomahehkutusta ja repsahdusjakso


On kesä. Kesä tarkoittaa mulle varjoissa piileskelyä, aurinkorasvalla läträämistä ja pisamia kasvoissa. Tämä kesä tarkoittaa mulle myös onnellisuutta, uskallusta shortsien käyttöön, 20vuotis synttäreitä ja ensimmäistä kesälomaa neljään vuoteen! Käytin kesälomastani jo viikon toukokuun puolessavälissä. Se viikko meinasi viisi maailman rauhallisinta päivää mökillä lapissa mummon ja ukin kansas. Päättymättömiä päiviä, sillä siellähän ei ole enään lainkaan pimeää, aamuyön pikkutunneilla on hämärää, joka on silti aivan liian valoisaa. Silmäparat olivat vähän arat sen kaiken valokylvyn jäljiltä. Olen myös osannut ensimmäistä kertaa nauttia tästä alkuvuoden helleaallosta. Vaikkakin meillä on hetkittäin aivan liian kuuma, eikä kuumassa keittiössä työskentely paranna asiaa yhtäään, niin olen uskaltanut kaivaa muutakin kuin collarit ja farkut esille ja paljastaa maidonvalkeat sääreni maailmalle!

Kullelammen ranta

En tiedä olenko mainunnut, mutta kiitos kuulaan ihoni, en rusketu laisinkaan. Ja ihan turha sanoa, että palamisen jälkeen tulee rusketus, ei tule. Palamisen jälkeen iho kuoriutuu kivuliaasti ja paljastaa aivan yhtä valkean ihon. Kokeiltu on, 12 kesänä elämäni aikana. Olen palvonut aurinkoa rannalla. Aurinkorasvan kera ja ilman sitä. Tulos on aina loppujen lopuksi sama. Kävin taas päivittämässä aurinkorasva- ja aftersun rasvakokoelmaani. Ne kulkevat orjallisesti mukana, eikä talosta poistuminen aurinkorasvaa laittamatta tule kysymykseenkään. Silti olen viimein saanut jalkani edes vähän siihen kuntoon, että uskallan poistua kotoa  shortseissa ja hameissa.

Kullelampi auringonlaskun aikaan ♥

Kun palasin mökiltä rentoutuneena ja levänneenä ja aivan liian aikaisin aamulla, nautin vain siitä kun löysin kotoa nukkuvan poikaystäväni, joka yritti urhollisesti pitää silmänsä auki sanoakseen minulle hei. Ensimmäiset yhteiset tuntimme paluuni jälkeen menivätkin nukkuessa. Yhdeltätoista kömmin jo toisen kerran ylös sinä päivänä ja päätin haluavani brunssille. No vaativina ihmisinä yksikään Turun sunnuntaibrunssipaikka ei sitten käynytkään meille ja suuntasin kauppaan valmistaakseni yksityisbrunssin. Voin sanoa, että se oli sen arvoista. Rakastan hitaita aamuja, jolloin saan vain nauttia olemassaolostani ja antaa itselleni periksi, syödä vähän liikaa.



Ei ehkä näytä siltä, mutta diettini on sujunut ihan hyvin. Tulokset tulevat omaan makuuni vähän liian ryömimällä, mutta koska tiedän, etten ole hyvä suurissa muutoksissa, kaiken on tapahduttava pikkuhiljaa, niin en yritä hoputtaa. Ehkä olen rantakunnossa ensikesänä sitten! Tilannetta helpottaa nyt, että poikaystäväni lopetti laiskottelukautensa ja palasi salille ja oikeaan ruokavalioon. Nyt kaappimme on jälleen pullollaan hedelmiä, marjoja, vihanneksia, maitorahkaa ja raejuustoa, riippumatta siitä kumpi kävi kaupassa. Plussana se, että pidämme molemmat puurosta. Hänen ruokavalionsa on treenikautena aina superisti tarkempi kuin omani, joten minä vain lokkeilen aamupuuron siinä sivussa kun hän vaivautuu sen keittämään, itse nimittäin suurimman osan ajasta tyydyn siihen, jota ei tarvitse odottaa kauan.

Minullakin tapahtui pieni kuukauden repsahduskausi, jonka aikana kävin vain kerran viikossa salilla, kiitos pt:lleni, joka pakotti minut siihen. Nyt löysin viikko sitten taas motivaation ja olen päättänyt lisätä treenikertoja kahden sijaan kolmeen kertaan viikossa. Olen taas jättänyt herkut pois ja tuntenut oloni energisemmaksi. Ongelmani on vain se, että tunnen kyllä lihakseni ja huomaan asioita nostellessa miten paljon olen vahvistunut. Silti tuntuu hölmöltä, että en näe tulosta. Joinakin päivinä katson peiliin ja olen ylpeä itsestäni, joskus taas näen saman vanhan Lauran kuin puolivuottakin sitten.

Tämänpäiväiset (1,6) kuvat
17,3
5,2


Projektia on nyt käyty nelisen kuukautta. Näen kyllä eron uusimpien ja päivä 1-kuvien välillä, mutta tuntuu siltä kuin kehitys olisi tyssännyt kolme kuukautta sitten. Yritän silti olla lannistumatta ja jaksaa palata salille. Hyvää alkukesää kaikille :3

torstai 12. toukokuuta 2016

Olet mulle mahdollisuus

Mulla on meistä vain yksi valokuva. Siitä hetkestä aamuyöllä kun tulimme aivan liian humalassa kotiin. On hassua, että vaikka muistot ovat sekavia muulta illalla niin siitä hetkestä kun asuimme ovesta sisään, ne ovat kristallinkirkkaat.
     Se miten istuimme lattialla nauraen ja syöden perunasalaattia. Purimme liian kovaäänisesti laukkujen sisällön lattialle ja kiusasivat tuttujamme humalaisia viesteillä. Tuo kuvakin on siitä hetkestä vain me kaksi. Iloisia ja humalaisia, näytämme kieltä kameralle ja se kuva saa minut aina hymyilemään. 
     Myöhemmin siitä tuli taustakuvani. Ikuinen muistutus hetkistä, joiden takia elämä on täällä olemisen arvoista. 
     Usein kun elämä potkii päähän ja istun yksin nyyhkyttämässä pahaa oloani, yritän muistaa sen hetken. Puhtaan ja täydellisen hetken, jolloin mikään ei haitannut. 
      olen oppinut, että elämä on kaikkeudessaan hyvin perseestä ja silti hyvin oleellisen vapauttavaa. Liian usein asiat eivät mene haluamallani tavalla, mutta joskus täytyy vain avata silmät ja nähdä mahdollisuus mahdottomassakin tilanteessa. 

~lauramarie

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kirjoittamisen ikävää

Teki mieli kirjoittaa, kirjoittaa taas niin kuin joskus ennenkin, kirjoittaa vain eikä ajatella lainkaan. Kirjoittaa tunteista kuin päiväkirjaan, katseista kuin sieluun raapustetut pienet runot. Haluaisin kirjoittaa muutamastakin ihmisestä, tunteesta ja olosta, mutten oikein edes tiedä mistä aloittaisin. Pohdin aluksi sopiiko tämän tyyppinen teksti blogiini, kunnes tajusin, että teen tätä oikeastaan omaksi ilokseni, joten ehkä saan laittaa tänne juuri sen tyyppistä settiä kuin itse päätän haluavani.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa sinustakin. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, etten osaa aina päättä miten sinuun suhtautuisin. Toisella hetkellä olet kuin  paras ystäväni ja voin kertoa sinulle kaiken ja näyttää sinulle kaiken. Sitten varjo palaa ja muistan kaiken. Kaikki ne kerrat kun luotin sinuun ja jotenkin petit minut aina. Kaiken miten pelkäsin ja inhosin sinua. Miten niin suuren inhon ja katkeruuden voi vain unohtaa. Ne  vuodet kun emme nähneet ovat sekavia muistikuvia, meidän molempien elämien ehkä kamalinta aikaa. Minun täällä ja sinun siellä. Täysin toisiimme liittymättömiä kamaluuksia, jotka nyt yhdistävät meitä. Ennen näitä kokemuksia olimme toisemme pahimmat viholliset. Nyt tiedämme enemmän, tiedämme maailmasta ja sen todellisesta pahuudesta. Tiedämme, ettei mikään ole verta sakeampaa.

Kaikki muu tässä maailmassa voi paljastaa itsestään toinen toistaan kamalampia puolia. Myös me toisistamme, mutta tunnemme toisemme silti paremin kuin kukaan muu taitaa meidät tuntea. Meistä on tullut toisillemme tuki ja turva. Tässä maailmassa, jossa vahvimmankin voi murtaa ja paras ase on tunkeutua toisen sieluun ja repiä se sisältäkäsin kappaleiksi. Sitä sinä todellakin teet minulle. Sanoillasi ja eleilläsi, humalaisilla halauksillasi ja muistoillani sinusta. Olet aina tehnyt niin minulle. Jo lapsena revit minun herkkää sieluani palasiksi. Tiesit tasan tarkkaan mihin kohtaan tunkea veitsesi. Minä olen aina ollut se, joka itkee kun kuulee huutoa, itkee kun ei saa tahtoaan lävitse. Sinä olet se järkkymätön. Hiljainen ja hyvä, mutta silti pidin sinua pahuuden ruumiillistumana. Tavallaan otin tunteettomuudestasi mallia, halusin myös olla kylmä ja antaa tunteideni olla.

Silti nyt kun tunnemme itsemme voimme antaa toisillemmekin anteeksi. Voimme vain nauttia hiljaisista illoista, jotka peittyvät punaviinin suloisen humalan otteeseen. Meillä on aina paljon sanoja, joita emme malta pitää sisällämme. Muistan lähes jokaisen hetken kun olemme istuneet yhdessä tupakalla. Puhaltaneet savuja mietteliäästi pois keuhkoistamme ja keskustelleet vain kaikesta. Autuaassa hiljaisuudessa olemme jakaneet mielipiteitämme ja muistojamme. Olemme ottaneet kiinni ne 16 vuotta, jotka olemme vihan takia menettäneet. Ja tässä minä olen, aivan kuten 16 vuotta sitten. Täysin sinun mielenliikkeidesi armoilla, roikun sinussa kiinni kuin hukkuva, toivoen, ettet nyt muuta mieltäsi ja päätä että minä olenkin vihollisesi jälleen.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Täytyy leikkaa et voi liimata

En voi saanoa uskovani Jumalaan tai jumaliin. Kasvatukseni ei ole koskaan ollut kovin kristillinen, eivätkä hengelliset asiat ole koskaan vain löytäneet osaksi elämääni. Olen uteliaan kiinnostunut myös evankelisluterilaisesta uskonnosta ja kuuntelen mielelläni kun joku asialle omistautunut siitä puhuu. En halua sulkea mitään pois, enkä väittää mitään todeksi, koska en maailmasta sen vertaa tiedä tai ymmärrä. Eräs tuntemani kristitty kerran kysyi minulta;
"Ajatuksesi kuulostavat siltä, että saattaisit jopa uskoa, haluaisin tietää mikset usko?"

Kerroin hänellekin tuolloin, että haluan pitää kaikki ovet auki. Minun on mahdotonta tietää, eikä asia ole oikeastaan lähellä sydäntäni. Uskon silti johonkin. Uskon suurempaan voimaan, uskon kohtaloon. Se perustuu täysin omiin kokemuksiini ja siihen millainen asenteeni on elämää kohtaan, olen oppinut katsomaan asioita sen valossa. Vaikka en olekaan aina ollut niin hyväksyvä sitä kohtaan, olen aina uskonut näin, mutta nuorempana sen käsitteleminen oli vaikeampaa.

Millaisena minä sitten näen tämän "kohtalon"?

En usko, että jokaiselle ihmiselle olisi valettu tietty tarkoitus tai määrämpää. Olemme jokainen kuitenkin hengittäviä, ajattelevia ja omalaatuisesti toimivia yksilöitä. Uskon, että meille on annettu kortit, jotka sopivat meidän peliimme. Se koostuu luonteestamme, vanhempiemme meille määrittämästä asuinympäristösä, ihmisistä joita otamme elämäämme tai laskemme pois siitä sekä tietysti omista moraalisista käsityksistämme ja mielipiteistämme.
Toisinsanoen on monia ja taas monia erilaisia polkuja ja risteyksiä, joihin elämämme aikana saavumme. Saamme aina valita suunnan omien tuntemustemme pohjalta, saamme kasvaa sellaisiksi, joiksi itse vain haluamme.

Tästä huolimatta jokainen valinta, eli polku, johtaa johonkin tiettyyn asiaan. Takaisin ei saa mennä ja polun valinnasta seuranneet asiat on vain hyväksyttävä ja mahdollisuuksien mukaan voi valita polkuja, jotka auttavat parantamaan mahdolliset menneessä tehdyt vahingot. Koska ajatteluni on jo muutenkin tällaisia, iski SANNIn Supernova -biisi minulle suoraan sydämeen,

Valintojen maailma
 Tuijotan tienviittoja
 Oikee vaatii luonnetta
 Väärä on se hauska

Jokainen meistä on varmasti valinnut joskus vähän huonosti, mutta ne valinnat ovat muokanneet meitä sellaisiksi, keitä olemme ja ne on hyväksyttävä. Erilaiset asiat muokkaavat ja muotoilevat meitä sopivammaksi siihen todellisuuteen, jonka nyt tunnemme. Kaikesta huolimatta katson maailmaa positiiviselta kannalta. Minun on hyvin vaikea ottaa vastaan torjuntaa tai epäonnistumisia elämässäni. Yleensä kun koen epäonnistumista niin joudun jonkinlaiseen syöksykierteeseen, josta on vaikea päästä irti. Mutta olen huomannut, että asioilla on tapana järjestyä. Yleensä kun sattuu jotakin, jota on vaikea hyväksyä tai et saa jotakin, jota olet halunnut, niin on vaikeaa nähdä asioissa jotakin hyvää. Kun taas aika kuluu ja asiat järjestyvät, alat ymmärtää miksi ne koskaan edes menivät pieleen, vain, jotta pääsisit tähän tilanteeseen ja sait mahdollisesti jotain parempaa ja itsellesi sopivampaa, sinulle tarkoitettua. Tämän voimalla elän kaikki raskaat ajat. Tämä on osoittautunut elämässäni hyvinkin todenmukaiseksi asiaksi. 

Silti tähän ei koskaan saa tuudittautua. Kohtalo ei nimittäin tee sinun puolestasi mitään. Jokaisen asian eteen täytyy itse nähdä vaivaa, on itse uskottava, että vaikka epäonnistuu niin yrittämällä vielä vastassa on se mitä odotatkin. Jos et jaksa edes yrittää, olet luovuttanut ja lukittaudut sisään niin uusilla, sinulle tarkoitetuilla mahdollisuuksilla, ei ole edes mahdollisuutta päästä elämääsi. 

Ei tämä tietenkään mikään uskonto tai edes uskomus ole. Tämä on elämäntapa, asenne siitä, että kyllä tässä maailmassa on minuakin varten koottuna niitä hyviäkin asioita. Ja jo otsikkonakin käyttämäni 'täytyy leikkaa et voi liimata' kuvastaa mielestäni hyvin elämää. Täytyy uskaltaa epäonnistua ja kohdata vaikeudet, muuten sinulla ei ole edes mahdollisuutta korjata asioita ja tulla paremmaksi. Kuten sanoin, minulle epäonnistuminen on vaikeaa. Oli jo kouluaikoina. Tajusin ammattikoulun viimeisellä luokalla, ettei aina tarvitse onnistua. Ei aina voi tehdä samalla tutulla kaavalla asioita vain sen takia, ettei vain mikään menisi pieleen. Se teki viimeisistä kolmesta kuukaudestani koulussa aivan mahtavia. Uskalsin keittiössä sain nauttia siitä, että annoin vain mielen liitää ja käsien toimia, jos epäonnistuin, se ei ollut maailmanloppu vaan yritin uudestaan. Ensin tietysti puntaroin tarkkaan, yleensä tiesinkin missä tein virheen tai moksain ja yritin ensikerralla sen kanssa vain kovemmin. 

Loppuun vielä kuva, no oikeastaan tältä hetkeltä, kun olen vanhempieni koiran hoitaja heidän lomansa ajan. Satun nauttimaan väsyttävästä, karvanlähtöisestä ja pörröisestä sunnuntai päivästäni :3


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Oman kehonsa rajat on vain hyväksyttävä


Kädet täristen mä aloitan kirjoittamaan tätä postausta. Se kuulostaa huonolta, mutta se on oikeasti vain hyvä asia. Päätin tunti sitten treenin pt:ni kanssa. Se on ollut mulle ehdottomasti kannattava sijoitus. Siinä kohtaa missä itse luovuttaisin, yritän paineen alla vain kovemmin. Pakko tehdä viimeiseen toistoon  asti hyvin, pakko jaksaa. Oon ihan uskomattoman väsynyt tällä hetkellä. Takana on taas rankka työviikko. Olin viikonloppuna molempina päivinä kellon ympäri töissä. Silti olen ylpeä itsestäni. Vaikka viimeviikolla treenaaminen jäikin vain yhteen aika heikkoon suoritukseen ja eilen jopa huijasin ja kävin ulkona miehekkeen kanssa syömässä ja juomassa lasin viiniä, niin annoin taas kaikkeni tänään. Olen pitäytynyt ruokavaliossani, pääsiäisen mökkireissua lukuunottamatta, aika kunnollisesti ja olen jaksanut rankoista työajoista huolimatta treenata. Lähes kävelykyvyttömiksi treenaamieni jalkojeni kanssa jaksan silti seistä sen kaksitoistakin tuntia töissä jatkuvassa liikkeessä. Iltaisin kun tulen kotiin olen aivan loppu ja painan vain pääni tyynyyn ja nukun onnellisena.

Nyt on taas hetki kun pysähdyn rauhoittumaan. Eilen annoin itseni palautua kaikesta. Tänään aamulla kävin tosiaan salilla ja nyt rauhoitun. Istun hetkeksi koneen ääreen ja suunnittelen loppupäivän. Kaupassakäyntiä ja ehkä biljardin pelaamista. Olen alkanut suunnitella  viikkojani. Mietin aina koska menen seuraavaksi salille. Tutkiskelen työvuorojani ja jos vapaita on niukassa niin sitten siellä on vain käytävä siihen väliin mihin jää puolitoistatuntia ylimääräistä aikaa. Olen huomannut, että tässä on enemmän kyse tahdonvoimasta kuin todellisesta kerkeämisestä. On vain pakko haluta jaksaa. Minulla on onneksi erikseen se tekemisen tila. En koskaan esimerkiksi väsy töissä. Olen väsynyt aamuisin ja joskus mieleni on niin jumissa, että ajatuksenjuoksu on heikkoa, mutten koskaan ole loppu. Niin kauan kuin olen työpaikallani niin jaksan. Kun pääsen kotiin tunnen miten se voima katoaa. Kaikki vain karkaa ruumiistani ja jalkoja alkaa särkeä, väsymys iskee ja halu käpertyä jonnekkin nousee pintaan, joskus todella rankan työpäivän jälkeen tulee myös toivoton ja surullinen olo kun haluaisi vain itkeä, mutta kaikki tämä tapahtuu vasta kotona.


Saman tatsin olen nyt ottanut salilla. Ennen sitä voi väsyttää ja sen jälkeen, mutta salilla olen täynnä energiaa ja tahdovoimaa. Uskon, että se on yksi vahvimmista piirteistäni. Halu suorittaa. Se on niin paljon voimakkaampaa kuin fyysinen väsymys, että se pitää kehoni äärimmäisyyksiin asti toiminnassa. Joskus sekin tietysti pettää. Kuten viimeviikolla salilla. En ollut taas syönyt kahteen päivään melkeinpä mitään töiden takia. En ollut muistanut juoda ja olin vielä toipilas. Keho vain petti kesken treenin. En voinut enää seistä, enkä pahalta ololtani enää nähnyt mitään, huimaus oli niin voimakas. Minun piti antaa keholleni se anteeksi, vaikka se harmittikin minua suunnattomasti. Yritin, mutta ei vain ollut enää mitään mistä ottaa energiaa. Se muistutti minua taas siitä miten tärkeää on muistaa syödä ja juoda. Miten joskus on pysähdyttävä ajattelemaan kehonsa parasta, vaikka haluaisikin vielä tehdä. No, tästäkin virheestä opin.

Siitä on jo kaksi kuukautta kun aloitin treenaamisen ja välillä olen joutunut töiden takia himmailemaan menoani, mutta vain kaksi viikkoa olen ollut täysin treenaamatta tänä aikana. Se on vielä hieman liikaa, mutta suunta on ylöspäin. Yritän saada tämän kuun aikana rytmin peruuttamattomasti siihen kahteen kertaan ja toukokuun tavoitteena on, että jos työt ja kroppa sallivat niin lisään kolmannen kerran vielä. Kuukauden päästä toivon myös, että voisin taas laittaa edistymiskuvia. Nyt kroppa tuntuu jummaavan paikallaan. Näen kyllä lihasten kasvun ja tunnen niiden kehityksen omassa jaksamisessani, mutta ulkoista muutosta ei oikeastaan vielä ole viimeisimmmästä kuvasta. Toisaalta en anna sen häiritä. Olen täysin tietoinen siitä, että kun lähdetään tekemään elämänajan mittaisia muutoksia voi tahti olla rauhallinen. Liian nopeat tulokset saisivat ehkä minut vain harhallisiin kuvitelmiin, niistä on aina nopea pudotus maanpinnalle ja olen elämässäni jojolaihduttanut jo ihan tarpeeksi.

Tiedän, että edessä on vielä runsaasti takapakkeja ja retkahduksia. On päiviä kun katsoessani peiliin luulen vain lihonneeni. On päiviä kun kaikki tuntuu turhalta ja toivottomalta. Tulee olemaan aikoja kun luulen itsetäni liikoja tai annan väsymykselle voiton ja skippaan salikertoja. Edessä on kesäpäiviä kun kaikki tämä tuntuu merkityksettömältä ja haluan vain istua jokirannassa juomassa kaljaa ystävieni kanssa. Onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Teen tämän omalla tavallani. ♥



torstai 17. maaliskuuta 2016

Valaistumisia ja ruokapäiväkirjoja, ehkä vähän masua

Tiedättekö, minulle taphtuu sellaisia omituisia "valaistumisen" hetkiä aina aivan omituisissa tilanteissa. Esimerkkinä tänään, juuri äsken. Päätin käydä kokeilumielessä vilkaisemassa Hansakorttelin uutta K-markettia ja hainkin tavanomaisen kauppani sijaan ruokaostokseni sieltä. Uutuuden karheutta oli vielä ilmassa, kaikki oli jotkenin niin siistiä, mutta se ei liittynyt valaistumiseeni mitenkään. Koin sen kun suuri lauma niin sanottuja hansateinejä marssi sisään ostamaan jotain tavanomaista energiajuomaa tai vastaavaa. Huomasin yhtäkkiä olevani se ihminen, joka tekee ruokaostoksia kauppakeskuksen lähikaupassa.

En usko, että tämä on monelle mitenkään ihmeellinen asia. Minähän asun kuitenkin aivan tämän keskuksen tuntumassa. Mutta minulle se oli, en ollut vieläkään kunnolla sisäistänyt sitä asiaa, että todella asun keskustassa ja tämä on elämääni, sitä arkipäiväistä elämää, jota joskus ehkä nuorempana saatoin jopa hieman ihailla. Olen siis tosiaankin kasvanut pienessä taajamassa, jossa oli tasan yksi lähikauppa ja sen kaikki kolme myyjää melkein tunnettiin jo ja tiedettiin missä heidän vanhempansa asuivat ja minkä ikäisiä heidän lapsensa olivat. Joka kauppareissulla siinä 10 neliömetrin kaupassa törmäsi johonkin tuttuun. Kaupungin keskustassa kävin ensimmäistä kertaa itsekseni n. 10 vanhana kavereiden kanssa ja seuraava reissu taisikin muutamaa leffareissua lukuunottamatta odottaa sinne yläasteikään. Siellä käytiin lähinnä ostamassa vaatteita ja hieman vanhempana sinne mentiin tappamaan aikaa ja ostamaan roiskeläppäpitsoja, joita lämmiteltiin salaa stockkan vessassa. Se oli joskus omalla tavallaan pyhää, vähän kadehtien katseltiin niitä ihmisiä, joille siellä oleminen oli arkipäivää. Se oli työmatkan varrella tai tosiaan niitä ruokaostoksia varten.

Hassua olla nyt se ihminen. Vaikka olen vuoden asunut jo keskustassa niin oma asuntoni sijaitsee tosiaan pienen kävelymatkan päässä jo hieman kauempana ydinkeskustasta. Vaikka olenkin jo monta kuukautta punkannut poikaystäväni asunnossa, jossa viikonloppuisin yökerhojen meteli ei hiljene ennen aamua, en ole sisäsitänyt asiaa. Kuten sanoin minulle tapahtuu omituisia valaistumisia omituisissa paikoissa. Nyt olen hieman itsekseni saanut pohdittua ja sulateltua tätä asiaa. Halusin vain avautua teille pienen maalaissielun kaupunkilaistumisesta.

Tämän lisäksi voisin vielä jauhaa teille miten voin nyt. Olen päässyt eroon piinaavista päänsäryistä, mutta työpaikan virkistysjuhlissa kokelemani karting jätti jälkeensä paljon mustelmia ja taas kerran käyttökelvottomaksi tulehtuneen vasemman hauislihaksen. Päätin silti tätä uhmatenkin mennä tänään vielä illalla salille. Ehkä keskitynkin vain jalkoihin tänään. Diettini on lipsunut pelottavan paljon, mutta kävin juuri ostamassa jääkaapin täyteen salaattiaineksia, maustamatonta kanaa ja vähärasvaista jauhelihaa. En ilkeyksissäni ostanut edes tuolle toiselle tälläkertaa mitään herkkuvälipaloja, etten sorru maistelemaan niitä. Jugurtit ja hedelmät ovat pitkään olleet jääkaappimme vakionäkyjä, mutta nyt olen päättänyt opetella myös raejuuston syönnin, En ole ennen pitänyt siitä, muutaa olen töissä vähän yrittänyt maistella sitä varovasti ja voisin jopa nykyään syödä sitä. Sorruin jopa harvinaiseen herkkuun avocadoon! Rakastan sitä limenmehulla maustettuna ruisleivän päällä, mutta on se ehkä hieman tyyristä jokapäiväiseen käyttöön.

Päätin myös alkaa taas hieman seurata syömisiäni. Minulle tulee nykyisin kamala morkkis kaikista herkuista, mutta uskon niiden tuntuvan vielä kamalammalta kirjoitettuina! Vihaan ruokapäiväkirjan pitoa yli kaiken. Siitä tulee pahoja muistoja niiltä ajoilta kun äitini pakotti minua pitämään sellaista, kun en syönyt melkein mitään. Muistan sen ahdistuksen kuin näin kaiken kirjattuna ylös. Uskon silti, että nyt se on erilaista.. Suhteeni ruokaan on kuitenkin terveempi kuin silloin. Lisäksi päätin vastapainoksi merkitä myös liikkumiseni ylös niin voin sitten ahdistuksissani tukeutua siihen, tai saada liikunnanvähyydestäni lisää ahdistumisen aihetta, kuka tietää. Minulla on positiiviset fiilikset tästä ainakin vielä!

Ja ihan omaksi motivaatiokseni;


Myönnän, että ensimmäisen kuvan asento on vartalolleni edemmän eduksi kuin kuvan, jonka laitoin puolitoista kuukautta sitten. Kuvat ovat vähän huonolaatuisia ja mahassani on näköjään farkkujen jättämät painaumat, mutta jo näin puolentoistakuukauden jälkeen voin huomata muutosta vartalossani! Vatsani ja reisieni (jotka tässä tosin ovat piilossa kotilökäreideni suojissa) ovat huomattavasti kiinteämäät ja reisieni lihakset ovat palanneet. Tuntuu ihmeelliseltä, että vaikka en ole tehnyt suuria elämäntapamuutoksia. Salila kahdesti viikossa ja lähinnä jättänyt herkut ja turhat napostelut pois, koska ruokailutottumukseni ovat jo vuoden (mikä tosin saattaa auttaa tähän) olleet tällä maillilla. Kaiken tämän näkeminen ja varsinkin sen miten tunnen taas lihaksia, joiden luulin kadonneen iäksi, ilahduttaa minua suuresti. Alan ensimmäistä kertaa elämässäni lopettamaan kaikkia ruikutuksia isoista luistani ja ruumiinrakenteestani yleisesti pyöreänä. Alan uskoa siihen, että niillä pienillä päänsisäisillä muutoksilla on suuri vaikutus. Että se, ettei edes avaa sitä sipsipussia kun tekee mieli, niin on jotakin vaikutusta. ja vaikka nämä muutokset eivät ole suuria, eivätkä välttämättä edes näy teidän silmiinne, olen silti onnellinen.

Ihanan aurinkoista alkukevättä kaikille!

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mut unelma ei milloinkaan delaa

Voin sekä paremmin, että huonommin kuin koskaan aiemmin. 
Huinommin voin koska päänsärkyni ovat löytäneet aivan uudenlaisen kivun riesakseni. Olen nyt ollut kipulääkekuurilla, koska takaraivooni iskevä kipu on välillä jopa sokaisevan kivuliasta. Olen kärsinyt elämäni aikana monenlaisista päänsäryistä ja osaan jo aika hyvin tunnistaa mistä mihinkin kohtaan iskevä kipu on peräisin. Tämä säikäytti minut siksi, että en ole koskaan tuntenut tämän laista ja näin voimakasta hetkittäistä kipua. Se vetää aivan sanattomaksi. Aiheuttaja lienee stressin ja ylitöiden aiheuttama lihasjumi. Ehkä vain olen saattanut kroppani siihen pisteeseen, että pää ilmoittaa, että jotain on tehtävä. Näin ei voi jatkaa ikuisesti. Mutta nyt olen taas parempaan päin ja jatkan treenaamista toivoen, että lihasten vahvistuminen ja venyttely auttavat tulehduksen poistuttua.

Paremmin voin koska uusi parempi elämäntyylini on ottanut tuulta alleen. Vielä ei ole helppoa luopua kaikesta hyvästä ja repsahduksiakin on tullut. Viimeviikon rankka työputki veti kropan niin viimeisilleen, etten jaksanut kuin nukkua ennen ja jälkeen työvuorojen. Eilen palasin viikon tauon jälkeen salille ja voin myöntää, että se viikko tuntui loputtoman pitkältä. Tuntui hyvältä päästä taas treenaamaan. Sain viimein myös ensimmäisen pt tapaamiseni suoritettua ja sain siitä vain lisää puhtia. Aloimme luomaan minulle sopivaa treeniohjelmaa, huomioon ottaen kaikki nivelrajoitukseni. Olen enemmän innoissani kuin koskaan. Minusta tuntuu, että nyt on todellakin se hetki kun rakennamme loppuelämän kestävää hyvinvointiani.

Ruokailutottumukseni ovat kaikista pikku repsahduksista huolimatta parempaan päin.  Tietysti koko viimeviikko oli yhtä katastrofia, koska en vieläkään ole oppinut syömään kunnolla töissä ja kotona en jaksanut laittaa ruokaa. Silti jääkaappimme sisältö vaikuttaa jo nyt huomattavasti paremmalta kuin kaksi kuukautta sitten. Salaattiaineksia, hedelmiä, rahkaa, marjoja ja luonnonjugurteeja on lähes aina. Löysin viimein innostuksen erilaisiin siemeniin ruuassani ja olen taas jaksanut tehd smoothieita välipalaksi ja etsiskelen jatkuvasti uusia mielenkiintoisia, mutta terveellisiä ohjeita kokeiltavaksi. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olen viimein oppinut syömään lähes poikkeuksetta aamupalan. Annoskokonikin muistuttavat jo enemmän aikuisen ihmisen kuin lapsen ruokamääriä.

Liikunta on myös auttanut nukkumiseeni joka on vuosien ajan  ollut hieman kyseenalaista. Nukahtaminen on ollut vaikeaa ja nouseminen vieläkin vaikeampaa. Uni oli katkottaista ja näin usein painajaisia, joiden jälkeen oloni oli vain normaalia kurjempi. Nukuin lähes joka päivä päiväunet, enkä silti ollut kunnolla levännyt. Nykyisin nukahdan nopeasti, enkä jaksa valvoa enää tuhottoman myöhään. Herään myös paljon vaivattomammin ja aikaisemmin kuin on minulla ollut tapana. Jaksan koko päivän paremmin kuin ennen. Olen myös huomannut välipäivinä levottomuutta. Jos en käy salilla tai ole ollut edes töissä on oloni hyvin rauhaton. Kaipaan kamalasti tekemistä päiviini. On pakko käydä vaikka puolentunnin kävelylenkki tai lähteä pariksi tunniksi ulos ihmisten ilmoille. Koko päivä tv:n edessä istuen tuntuu kidutukselta. Olen tästäkin tyytyväinen, tulee helpommin lähdettyä, tehtyä asioita ja tavattua ystäviä.

Rahankäyttökin on muuttunut, muttei suinkaan vähentynyt. Kaikki se raha, jonka käytin ennen baarireissuihin ja ties mihin turhuuksiin, joita en koskaan edes käytä, menee nykyään lähes poikkeuksetta jotenkin treenaamiseen liittyen. Silti en ole pahoillani niistä rahasummista. Tämä on se asia, jonka otan nyt tosissani. Ostan mieluummin treenivaatteita kuin baarivaatteita.

Jos otan tämän nyt tosissani on kesäkunto mahdollisempi kuin ikinä. minulla on ehkä kaksi kuukautta aikaa saada kroppani siedettäväksi, jotta voin ostaa shortseja ja nättejä mekkoja. Olen aika luottavaisin mielin tällä matkalla, vaikka tarkoitus on tietenkin, että elämä jatkuu näin myös kesällä ja sen jälkeen. Näen nimittäin tuloksia jo nyt. Olen saanut reisilihakseni takaisin puhumattakaan kaikista muisti pienistä ryhtiliikkeistä kehossani. Matkaa on vielä reippaasti, mutta vastuksena on vain oma mieli.

Minulla tuli muuten vuosi täyteen viime sunnuntaina siitä kun muutin omilleni. Ja voin valehtelematta sanoa, että tämä on varmasti ollut elämäni tähän mennessä paras vuosi! Olen saanut elämässäni aikaan lähes kaiken sen, jota olen itselleni lupaillut ja toivonut. Olen saanut paremmat välit jokaiseen perheeni jäseneen ja olen elänyt enemmän täysillä kuin koskaan, mutta tällä kertaa oman kehoni hyvinvoinnin rajoissa. Olen onnellinen ja voin viimein hyvin. Minulla on tavoitteita ja tiedän selkeämmin missä olen ja kuka olen, minkä puolesta taistella ja koska on hyvä hetki luopua jostakin itselleni epäterveellisestä asiasta. Olen kasvanut ihmisenä paljon ja tiedän selkeämmin millainen haluan olla. Takana on siis hyvä vuosi ja edessä vielä runsaasti samankailtaisia ja mahdollisesti parempiakin!

Toivotan näin ollen kaikille ihanaa perjantaita ja alkukevään odotuksia. Älkää koskaan antako periksi, älkääkä lannistuko huonoista päivistä, koska mikään mielentila ei ole pysyvää niin kauan kuin on tahtoa paremmasta! ♥



perjantai 5. helmikuuta 2016

Jo kerran unohdettu elämäntapa

Hei kaikki! Nyt sain aikaiseksi sen mitä olen jo kauan höpissyt sekä itselleni, perheelleni, ystävilleni ja poikaystävälleni, sain viimein ostettua salikortin! Se ei oikeastaan ollut uudenvuoden lupaus, se oli vain lupaus itselle, paremmasta elämästä. Mun kroppani on sanonut itseään irti viimeisen parin vuoden aikana, yksi ruumiinosa kerrallaan. Muutama vuosi sitten treenasin oikeastaan paljonkin. Kävin salilla kaksi kertaa viikossa ja nyrkkeilytreeneissä sen kaksi tai kolme kertaa siihen päälle. Olin ensimmäistä kertaa kunnossa pitkään jatkuneen laihduttamisen jälkeen. Sitten elämässäni tapahtui liuta erilaisia muutoksia. Lopetin kuntoilun ja juhlin lähes kaiken vapaa-aikani. Join aivan liikaa, söin liian huonosti, nukuin liian vähän ja elin liian lujaa. Tämän kauden päätyttyä alkoi taas syömishäiriö nostaa päätään. Söin aivan liian vähän taas, saatoin elää viikon lähes pelkästään mandariineilla ja hieman närpityllä kouluruualla. Tähän mennessä kaikki lihakseni olivat jo aika lailla surkastuneet.

Nyt kun elämä on muuten kunnossa on aika saada taas kroppa kuntoon! Olen niin huonossa kunnossa kuin voin vain olla. Vaikka yritän kävellä kaikkialle se ei pelasta kaikkea muuta sitä liikkumattomuutta elämässäni. Olen keksinyt liudan hyviä tekosyitä, joita olen täälläkin luetellut. Viimevuoden lopulla aloin parantaa taas ruokavaliotani. Monipuolisemmaksi ja terveellisemmäksi. Vähensin sokerisia limuja ja noutoruokaa, lähes nolliin. Halusin tuntea oloni taas hyväksi sisäisestikin. Nyt on aika jatkaa liikuntaan, sillä pelkkä ruoka ei korjaa kaikkia vaurioita. Elän lähes päivittäin liudan erilaisten kipujen kanssa, joihin olen jo tottunut. Jatkuva päänsärky ja hartiakivut ovat asia joiden puuttumisen huomaan. Vatsakivut olen jo hyväksynyt, mutta haluan niistä eroon. Nivelsärystä pääsen fysioteraupetin mukaan todennäköisimmin eroon vain liikunnan avulla. Kun saan lihasta tukemaan niitä.

Olen puhunut salikortin hankkimisesta joulukuusta lähtien ja tänään eilen sain sen haettua. Tiedättekö mikä minua motivoi? Näin unta. Näin unta siitä miten olin salilla, miten nautin liikunnasta. Aamulla minulla oli kaipaava olo. Tajusin kaipaavani sitä tunnetta kun istuu melkein jalat täristen pukuhuoneen penkillä rankan treenin jälkeen, mutta olo on aivan uskomattoman mahtava. Niin energinen ja onnistunut. Hoen itselleni, että minähän pidän liikunnasta, miksen vain mene sinne? Suurin kynnykseni oli tavata ne ihmiset. Ne tiskin takana istuvat avuliaat ihmiset, jotka haluavat myydä minulle hyvää oloa. Se on minulle vaikeinta. Se on mahdollisesti masennuksesta tai itsetunto-ongelmista jäänyt jälkioire, pelkään tuomiota. Vaikka suoritan vain arkista asiaa, ei ole koskaan typerää mennä ja kysyä! Silti se tuntuu minusta äärimmäisen nololta! Mutta olen taas askeleen lähempänä voittoa! Uskaltauduin jo vaikeimman esteeni yli. Nyt on vain liikuttava eteenpäin tasaisella tiellä.

Ja tänään sen tein. Keräsin itseni kasaan ja raahasin itseni viimein salille. Loukkasin varpaani aamulla verille, olin väsynyt ja olisin van halunnut mennä suihkuun ja hautautua sohvalle. Fiilis oli aivan eri kuin viimein pääsin salille ja istuin kuntopyörälle, Hyvät fiilikset alkoivat heti virrata kehon läpi. Aloitin rauhallisesta tahtia 35 minuutin ajan plus hieman lihaskuntoa päälle. Edessä on vielä pt:n tapaaminen jonka kanssa saadaan varmaan kunnollinen suunnitelma keväälle käyntiin. Nyt on vain jaksettava. Näen ehkä ensimmäistä kertaa mahdollisuuden niin sanottuun kesäkuntoon. Josko ensikesänä uskaltaisin jo pukea shortsit useammin kuin kahdesti jalkaani. Bikineitä ei nähty viimekesänä.

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että tulen käsittelemään tätä asiaa blogissani aika paljon, vaikkei tästä pitänyt tulla mitään kohti kesäkuntoa -blogia, mutta koska aion tehdä kuntoilusta yms, suuren osan elämääni, on tämä minulle tärkeää. Kiitos.

Laitetaan tähän motivaatioksi vielä kuvat tämänhetkisestä tilanteesta, eli lähtötilanteesta. Tulen päivittämään tilannetta kun tuloksia aletaan saamaan. Uskon itse, että tämä saa nyt jäädä historiaan. Tässä teille raa'an todelliset, laihistamattomat kuvat.

Päivä yksi;