Tämä on se ei mikään -postaus

Hei, haluaisin kovasti tehdä postauksen vuodestani. Minulla on kuvat ja kaikki puhelimesta valittuina, mutta ongelmana on se, että puhelimella kuvallisen postauksen tekeminen on äärimmäisen hankalaa. Tälläisinä öinä kun en saa nukuttua on koneettomuus tuskaa. Haluaisin kovasti kirjoittaa pitkästä aikaa, minulla on tarinoiden ideoita päässäni, muttei tapaa tuoda niitä ulos, pelkään unohtavani. Kone myös helpottaisi surffailua tai voisin vaikka pelata. Alan vakavasti harkita, että koneeni saa jo muuttaa tänne.

Mutta koska pystyn vasta myöhemmine tekemään vuosipostauksen ja tunnen palavaa halua tuoda itseäni julki niin teen tästä pienen sekalaispostauksen taas.

Tänne on tietenkin tuon toisen asunto, omalla tavallaan olisi varmasti helpompaa muuttaa vain tänne ja lakata valittamasta kaikesta, mutta olen hyvin epävarma ihminen. Tarvitsen jonkun paikan, joka on minun omani, oma turvasatamani kireille, riidantäyteisille päiville. Oma sänky öille kun haluaa vain hetken omaa turvallista rauhaani. En kuulu niihin ihmisiin, jotka jo pian muuttavat kultansa kanssa yhteen. Olen se henkilö, jota on vaikea saada uskomaan, että rakkaus kestää ne suuretkin rypyt. Olen se, joka odottaa pelolla tulevaisuutta, koska se on täysin tuntematon. Olen se, jonka parisuhdetilannetta ei voi tarkistaa Facebookista, koskaan.

Latasin (ja häpeillen myönnän) ask.fm -sovelluksen jälleen puhelimeeni. Minulla oli se joskus vuosi tai pari aiemmin jo. Siellä kysymysboxia penkoessani törmäsin kysymykseen, että mitä ajattelen useimmiten ensimmäisenä aamulla. Vastaus oli hävettävän helppo. Kahvia. Ajattelen kahvia. Kun ensin toivun (kyllä vuodenkin jälkeen) siitä, että saan herätä tuon vierestä tänäkin aamuna ja olen murissut ja vikissyt huomenet, sitten ajattelen kupillista kahvia. Kinaan hetken siitä josko olisi jonkun muun vuoro keittää kahvia ja sitten nousen keittämään sen. Se on joka-aamuista ja johtuu riippuvuudestani kofeiiniin. Huomaan aina oltuani yön tai kaksi pois, ettei keittimeen ole koskettukaan. Ehkä se on sellainen asia, joka tulee ikuisesti olemaan tehtäväni.

Kahvin keitto alkaa olla jo niin luonnollinen osa aamurutiineitani, että kun en sitä joudu keittämään tai kun unohdan joskus yksinäni liian myöhän heräillessä sen tehdä, tuntuu kuin olisin unohtanut pestä hampaani tai harjata hiukseni. Olo on vähän hupsu kun tuijotan hiljaista ja tyhjää keitintä ja tajuan unohtaneeni sen.

Huomenna tosiaan on tämän vuoden viimeinen päivä. Tuntuu sekin vähän hupsulta. Saavutan viimein maagisia pyöreitä elämässäni ensi vuonna ja minulla on taas yhden nopean, mutta silti niin hitaan vuoden ajan aikaa tehdä jotakin elämälläni. Yhden asian haluan kuitenkin ehdottomasti ensivuodelta. Haluan pitää tämäm tunteen. Sen kun asiat on hyvin ja elämä tuntuu mukavalta. Voin myös uudenvuoden lupauksena sanoa, että jatkan näin,  juuri tähän suuntaan mihin olenkin menossa.

Hauskaa ja ikimuistoista viimeistä päivää ja iltaa 2015 kaikille ♡  ottakaa kuva Laurasta ja kahvikupista vuoden alussa ja eilen (30.12) aamulta

Vaatien pysähtymään

Pakko kirjoittaa Anssi Kelan uudesta biisistä Petri Ruusunen. Olin pienenä suuri Anssi Kela fani ja omistan vieläkin tuon maagisen nummela -levyn. Olen ollut juuri ja juuri viiden vanha kun tuo Puistossa aikanaan ilmestyi. Olen siitä asti osannut nuo sanat ulkoa. Se on ollut minulle se lohtubiisi, se kappale, jota olen laulanut itsekseni kun on ollut paha mieli, kun olen kaivannut jotain sanoja elämääni. Aikanani en tietenkään täysin ymmärtänyt laulun sanomaa, mutta vuosi vuodelta se jotenkin iskee vain sisään syvemmin. Se kertoo minulle, että joskus on tehtävä valintoja, joista ei ole edes itse ylpeä, on valittava tie, jota ei ollut suunnitellut kulkevansa.

Vielä kerran miettii mielessään,

eioo mitään menetettävää

Myönnän, joskus seistessäni selkä seinää vasten, miettiväni tätä kyseistä säettä. Joskus annan sillä anteeksi typerät tekoni. 

Ne sanoo; "Tervetuloa maailmaan,

täällä pärjätää saa omillaan"

Hyvin karulla tavalla totta. Kyllähän kaikki tietävät, että maailmassa täytyy vaan seistä omilla jaloillaan. Tämä on ollut minun elämäni ohjenuora pitkään. Olen kasvanut koko pienen elämäni sen ajatuksen ympärille, että on pärjättävä itsekseen. Joskus tulee hetkiä kuin vain sinä voit itse olla vastaus, kukaan ei saavu pelastamaan. Haluan selvittää ongelmani itse, haluan olla oma vastaukseni. Vihaan eniten lainata rahaa joltakulta, jos huomaan, etten itse pärjäisikään. Se merkitsee minulle epäonnistumista omassa elämässäni. Tavallaan olen kai yrittänyt elää elämäni niin, ettei minusta koskaan tulisi tämän laulun Lauraa. 

Sitten palataan tähän uuteen biisiin. Kuulin tämän ensimmäisen kerran töissä sinä päivänä kun se oli juuri ilmestynyt. Kuulin vain osan, en pitänyt tästä. Kuulin sen toisen kerran, olin pettynyt. Sitten aloin sisäistää tätä kaikkea. Tämä ei minusta vieläkään vedä vertoja Puistossa -biisille, mutta siihen olen kasvanut kiinni. Se on ehkä syy miksi aloin myös pitää tästä biisistä.

Se on erilainen, se on karu, se kertoo mielestäni toivosta ja uskosta parempaan. Kaikki mahdollinen on jo mennyt pieleen, kaikki virheet ovat kasautuneet harteille, on vaikeaa vaihtaa suuntaa, mutta unelma paremmasta on yhä olemassa. Ehkä tämä on lohdullinen jatko hitille. Se kertoo minulle, että kaiken superpaskan jälkeen on vielä tulevaisuus, paitsi, että onhan tässä kuolemaa. Laura maksoi virheistään kallistakin kalliimman hinnan. 

Tiedän, että tämä on sekavaa tekstiä luettavaksi, kuuntelen näitä kahta kappaletta taustalla uudelleen ja uudelleen ja oloni on omituisella tavalla sekava.