torstai 26. marraskuuta 2015

Sanoja minusta ihmisenä

Hei kaikille mahdollisille!

Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. Tästä blogista on tullut yllättävän henkilökohtainen, vaikka ajattelin aluksi pitää sen hyvin neutraalina. Haluaisin nyt kertoa teille myös hyviä (tai ei anakaan niin synkkiä) luonteenpiirteitäni. Olen avautunut jo suhteestani ruokaan ja omista päänsisäisistä demoneistani, jotka painavat minua alas, mutten minä nyt niin surkea persoona, ainakaan omasta mielestäni, ole.



Olen haaveilija. Sellainen ihminen, joka voi pysähtyä pitkäksi aikaa vain oman mielensä kiemuroihin ja käsitellä päänsä sisällä asioita laidasta laitaan. Sellainen, joka uskoo, että kaikella on tarkoituksensa, ainakin jossakin määrin ja, että meille jokaiselle on kyllä joku joka rakastaa. Kaiken tämän keskellä olen silti realisti. Käsittelen asioita neutraalilta kannalta. Harvoin asetan itselleni liian korkeita tavoitteita, sellaisia, joita tiedän etten voi saavuttaa. Unelmanikin  ovat kovin normaaleja. Sellaisia, hanki talo, tee töitä, rakasta täysillä, elä huolettomasti, mutta pysy turvassa -tasoisia. Analysoin aina kaikkea mitä teen. Välillä minulla on hetkiä kun en käsittele kaikkia mahdollisia eri variaatioita jostakin asiasta läpi vaan heittäydyn, mutta yleensä olen se mutta entä jos -tylsimys.



Olen myös iloinen. Minut saa helposti iloiseksi. Se, että toinen käy vaikka kaupassa ja tuo minulle mandariineja, koska tietää minun pitävän niistä, voi saada minut koko päiväksi iloiseksi. Sellaiset pienet huomionosoitukset, tieto, että minua on ajateltu jotain asiaa tehdessä, ovat minusta parasta maailmassa. Minulla on lapsen hymy, sellainen ilkikurisen nelivuotiaan, koko naamaan ylettyvä hymy. "Aikuismaisesti" en osaa hymyillä aidosti ollenkaan ja se tuntuu minusta luonnottomalta.



Olen myös kovin pakkomielteinen pikku nipottaja. Minulla on tiskikaapissa ja -koneessa tietty järjestys. Tietynlaiset lasit saavat vain olla peräkkäin ja tietynlaiset kupit saa pistää tiettyyn kohtaan koneessa. Kirjojen täytyy olla korkeus järjestyksessä ja samansarjaisten kirjojen myös. Kynäpurkeissa ei saa olla erilaisia kyniä sekaisin (stabilopurkkiin ei saa eksyä lyijy- ja kuulakärkikyniä). Ja kaikkein pahin. Tiskiharjaa ei saa säilyttää lavuaarissa. Minusta tuntuu, että kun mainitsin tästä niin joku jättää sen aina tahallaan sinne tiskialtaanpohjalle... Yleensä minulla on myös jääkaapissa tietty paikka tietyntyyppisille asioille. Noh... tässä näitä oli jo pino, en viitsi ihan kaikkea luetella, ettette pidä täysin neuroottisena.


Kaiken tämän lisäksi olen Disney fani. Lähipiirissäni ei ole sellaista henkilöä, joka ei olisi joutunut katsomaan seurassani edes jotakin lasten piirrettyä tai animaatiota. Niistä ammennan inspiraatiota piirroksiini, niitä katson jokaisessa mielentilassa ja se on piirre, jota minusta ei saa pois.
 Ja siinä oli myös n. kahden vuoden ajalta valikoituja, satunnaisia piirrustuksia vihostani. Osa on hieman keskenjääneitä tai vain tylsyyksissä raapusteltuja ja osa on ihan valmiita. Nämäkään eivät ole missään luonnollisessa järjestyksessä.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Ajatuksen virtaus

Teki kovasti mieli kirjoittaa jotakain, joten päätin kirjoittaa vain tästä hetkestä. Kello on liikaa, 2:21. Kaupungin työntekijät laittavat jouluvaloja tuossa tien toisella puolella. Meteli häiritsee. Ei tuota toista,  se taitaa olla väsynyt. Tajusin vasta hetkisen aikaa sitten,  että joulu on vain kuukaden päässä. Aika on mennyt taas luvattoman nopeaa. En tiedä olenko ehtinyt nauttia täysillä jokaisesta hetkestä tänä vuonna.

Olen elänyt enemmän kuin aiemmin,  siltä minusta tuntuu. Kaikki on paljon todellisempaa. Jonainen hetki taas kaiken arvoinen. Silti hiukan pelottaa. Toinen on ollut kuvioissa nyt vuoden. Yhden todella nopean, ohikiitävän hetken. Toivottavasti olisi vielä monta.

Ikkunasta näen kaksi koditonta. Käy hieman sääliksi. Ulkona on kylmä ja he turruttavat pelkonsa ja kaiken muunkin alkoholiin ja ties mihin. Missä näiden ihmisten perheet ovat?  Joulu on siitä hassua aikaa, että siitä tulee mieleen perhe. Eikö heillä ole ketään,  vai eikö kukaan vain halua olla osana heidän elämäänsä. Mitä he ovat tehneet elämässään väärin,  jotta ovat päätyneet tuollaiseen tilanteeseen. Heillä on toisensa, mitäpä he minun säälillään tekevät.

Koko kaupunki tuntuu pidättävän hengitystään. Uutisvirrat työntävät suru-uutisia meitä päin,  kuin aaltoa,  jota ei voi torjua. Elämän on silti jatkuttava. Ei voi piiloutua kotiinsa odottamaan parempaa huomista. On teeskenneltävä, että maailmassa on vielä hyvääkin. Ja onkin. Tämä hetki on ihan hyvä. Pieni rauhan aavistus, onni siitä mitä elämä on antanut. Toivoa siitä,  ettei hyvää oteta pois. Ja hieman höperyyttä öisien ajatusten nettiinjakamisesta. Hieman uumoilen, että tämä ei ole tänne jäävä.

Mutta nyt annan tämän hetken tulla sinä mitä se onkaan. Ilman katumista ja häpeää. Yritän unohtaa nosturin äänen ja saada unen päästä kiinni. Rauhallisia joulujen odotuksia kaikille
Muistakaa jokainen tärkeä hetki, sillä aika on oikukas

maanantai 16. marraskuuta 2015

Sohvaperunan tarina

Hei vaan! Olen kirjoitellut aika tiuhaan tässä viikon sisällä, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen viettänyt nyt enemmän tunteja koneella kuin koko alkuvuonna yhteensä. Jotenkin kummassa olen silti ehtinyt myös hieman näkemään ystäviäni. Eilen nimittäin poikkesin dietistäni ja lähdin kahden parhaan tyttöystäväni kanssa mökille. Se tarkoittaa tietenkin runsasta syömistä ja erilaisten pelien pelailuja ja rutkasti juoruilua.



Tänään olen taas palannut tietokoneella-moodiini ja istuskellut tässä. Selaillut ajan kuluksi piirrustusvihkoani, pienen inspiraatiopirskahduksen toivossa, turhaan ja katsonut typeriä teinielokuvia. Yksi niistä oli 13 ja risat, jota katsoin hetken aikaa. Lopulta kyllästyin ja aloin syödä ja muistella sitä millainen itse olin 13-vuotiaana. En kovinkaan kehuttava tapaus! Se ikäpykälähän on kaikkien varhaismurrosikäisten unelma. Siirrytään viimein yläasteelle ja saadaan aloittaa alusta. Valitettavasti valitsin vähän väärin. Kuvat niiltä ajoilta eivät ole julkaisukelpoisia, sillä hiuksensa ruosteenpunaiseksi värjänneessä, yli-isoihin miestenpaitoihin pukeutuneessa ja hyvin, hyvin huonojen valokuvaustaitojen omanneessa Laurassa ei ole paljoa ihmeteltävää. 

Siitä muutava vuosi eteenpäin ja tilanne vain pahenee. Liian paljon kajaalia käyttävä, hiuksensa mustaksi värjännyt, hävyttömäksi ne tupeerannut ja mopolla ympäriinsä ajellut mennyt minä oli 15 vuotias ja haaveili aikuisuudesta. Omasta asunnosta, kivasta poikakaverista, bileistä, kavereista ja myöhään yöllä norkoilusta. Okei, jokaisen nuoren toive on varmasti edes jossain vaiheessa teini-ikää, että saisi tehdä juuri niin kuin haluaa, ilman että kukaan määräilee! 

Ja näin hauskaa se on;





Tarkoittaa siis, että voin aivan rauhassa näyttää niin rähjäiseltä kuin haluan, voin istua koneella kello kahdelta sunnuntai-iltana, sillä huomenna on töitä vasta iltapäivällä ja voin kävellä jääkaapille herättämättä äitiä. Jos olisin arvannut viisitoistavuotiaana, että neljä vuotta myöhemmin iloitsen siitä kun saan mennä aikaisin nukkumaan ja siitä kun jaksaa joku aamu nousta jo yhdeksältä, vaikka saisi nukkua myöhään, koska päivää on vielä niin paljon jäljellä ja siitä että pääsen vapaapäivänä moikkaamaan äitiä, niin en olisi ikinä toivonut olevani täysi-ikäinen. Olisin ollut onnellinen niistä päivistä ja ollut vähän maltillisempi tulevaisuudenhaaveideni kanssa. Minä nimittäin haaveilin isoista tupaantuliaisbileistä, siitä miten saan mennä ja tulla ja tehdä mitä haluan. 

No en koskaan pitänyt tupareita, en jaksa valvoa myöhään ja olen surkeaa baariseuraa, kaikesta sohvaperunaudesta huolimatta olen raukealla tavalla onnellinen. Okei, kello lähenee kolmea uhkaavasti ja tekstinlaatukin on sen mukaista. Silmien painavuus kertoo, että sänky alkaa kutsua pikkuhiljaa. Uhmaan silti tätä kaikkea ja teen vielä itselleni ruokaa eilisistä mökkijämäpossuista ja sienistä. Huomenna saan mennä taas aikaisin nukkumaan, mistä olen aivan pelottavan iloinen. Siellä varmaan moni ihmettelee, että jos pidän aikaisin nukkumaanmenemisestä niin miksi olen yhä hereillä. No vastaus on siinä, että eilen piti valvoa sinne viiteen asti. Eli rytmi on totaalisen pilattu, vaikka nousin jo kahdentoista jälkeen (mikä on mielestäni aikaista niin myöhään valvotun yön jälkeen) ja olen aivan poikki (kaikesta tästä ei mitään -tekemisestä)  niin uni ei vain tule. Kävin tässä välillä pyörimässä sängyssä normaaliin nukkumaanmenoaikaani ja luovutin, Päätin väsyttää itseni tappiin asti ja repiä itseni ylös huomenna aikaisin ja toivoa, että parempi onni huomenna. 

Olisin halunnut laittaa teille kuvia piirrustuksistani tähän perään, sillä keräilin niitä vihkoni sivuilta, mutta ehkä keksin huomenna aamulla ennen töitä jotakin turhanpäiväistä kirjoiteltavaa taas, jotta voin lisätä ne sitten siihen. Heihei ja kauniita unia.



torstai 12. marraskuuta 2015

Motivoivia askeleita


Olen varmasti moneen otteeseen blogissani maininnut siitä miten pinnallinen ihminen olen. Minulle tärkeää on pystyä katsomaan peiliin ja todeta, että wau, tyttö näytät tänään hyvältä. Pinnallisella en tarkoita niinkään ulkoista olemusta, vaan kroppaani. Mikään ei motivoi paremmin kuin se, että näet peiliin katsoessasi tuloksia. Minä olen liikunnan osalta ehkä laiskin ihminen, jota maa päällään kantaa. Tykkään käydä lenkillä, mutta en yhtään tykkää lähteä sinne lenkille. Aina on hyvä tekosyy takataskussa. 

No kun se ainoakin vapaapäivä paloi, en jaksa
Olen seissyt koko päivän (vaikka 10h työvuorossa), jalat ei jaksa
Polvet ovat kipeät, ehkä sitten huomenna tai ensiviikolla tai ensivuonna
Liian pimeää
Liian kylmää
En vain jaksa
Poikaystävä pääsee kohta, menen sinne
Kavereiden kanssa kahville
Pitää käydä tervehtimässä vanhempia

Siksi en ole pakottanut itseäni urheilemaan. Aina tuntuu siltä, että olen liian väsynyt. Menen lenkille kun se fiilis iskee, tartun siihen heti ja menen. Vain niin saan lähdettyä. En osaa oikein suunnitella liikuntaa itselleni. Annan liian helposti periksi. Siksi olenkin yrittänyt keskittyä kovasti tähän ruokapuoleen, joka onkin oikeastaan se tärkeämpi puoli! Välillä tulee suuriakin retkahdusjaksoja. Tulee maattua kotisohvalla ja naposteltua kaikenlaista. Olenkin yrittänyt vaihtaa sipsit ja karkit dipattaviin kasviksiin! Ne ovat ehkä suurinta herkkua ikinä ja onnekseni olen saanut sen toisenkin innostumaan niistä. Toinen on pikasalaattibaari! Haemme nykyään pikaruuaksi mieluummin salaatin kuin pitsan tai kebabrullan, joka on mielestäni jo hyvä muutos. 

Nyt minulla on taas päällä eräänlainen dietti. Olen kieltänyt itseltäni suurimman herkuttelun. Yritän välttää mahdollisimman paljon tilanteita, joissa olisi mahdollista ostaa jotakin hyvää, eikä minulla ole kotona mitään herkkuja. Olen myös lopettanut suurimman heikkouteni, coca colan, juonnin. Minulla meni ennen helposti viikossa sixbacki colatölkkejä ja töissä tuli juotua pepsiä. Nyt jos on oikein paha himo töissä niin juon lasillisen pepsi maxia. Kotiin en osta enää ja töissäkin yritän tyytyä soodaveteen suurimman osan ajasta. Edellisessä postauksessa manitsin myös alkoholinkäytön vähentämisen. Kolmen viikon aikana olen juonut lasillisen punaviiniä. 

Ruokapuoli on nykyään elämässäni haasteellista. Asun puoliksi omassa kodissani ja puoliksi poikaystävän luona. Tuntuu, että ruuat ovat aina väärässä paikassa ja rahaa menee hukkaan sen takia. Yritän silti syödä terveellisesti. Tuo toinenkin on onneksi oppinut sen miten paljon pidän hedelmistä. Niitä löytyy sieltä aina ja tähän aikaan vuodesta usein suosikkejani mandariineja! Mutustelen niitä usein teeveetä katsoessamme. 

Vesipullo on unohtunut pöydälle. Tänään luin taas motivoivia blogeja ja muistelin miten paljon paremmin kroppa toimii kun muistaa ottaa sen vesipullon sohvan viereen illalla ja hörppiä siitä aina kun tekisi mieli jotakin. Olen kyllä ilokseni huomannut, että mitä vähemmän herkkuja syö, sitä vähemmän niitä tekee mieli. Nyt tekisi mieli vain pyöräyttää joku smoothie tai salaatti. Olen myös jättänyt pikaruuat pois. (näitä satunnaisia salaatteja lukuunottamatta) Olen ottanut aikaa siihen, että teen kotona sen ruuan. Eilenkin tein kanan koipireisiä ja riisiä. Vihaan kyseistä ruokaa, joten repsahduksena tein myös curry kastikkeen. Yritän opetella syömään sen ilman currya. Lisäksi voisin pyytää äidiltäni yhden lempiruokani reseptin, hänen risottonsa! Uskon, että kaikki helpottuu taas kun joulukiireet töissä helpottavat ja jää vähän sellaista "turhaa" vapaa-aikaa enemmän. Saisin taas keskittyä siihen jääkaapinkin sisältöön ja kotijumppaamiseen. 

Tärkeintä minulle tässä kaikessa on kuitenkin se, etten pakota itseäni tekemään mitään. Sallin itseltäni pieneet repsahdukset ja korjaan asian mahdollisimman pian. Haluan ehdottomasti pitää ruuasta mitä syön ja sen täytyy aina maistua hyvälle. Jos en pidä jostakin, lemppaan sen ulos listaltani. Samoin kun jos en ehdi lenkille tai jaksa niin en moiti siitä itseäni. Harrastan kuitenkin hyötyliikuntaa, sillä kävelen aina paikasta toiseen ja töissäkin liikun jatkuvasti. Pidän kiinni siitä miltä haluan näyttää. Jos alkaa tuntua siltä, että kroppa vain pyöristyy niin katsoan itseäni peilistä ja kysyn olenko tehnyt kaiken minkä pystyisin, todennäköisesti en. 

Tämä kaikki on minulle ikuisuusprojekti ja ennemminkin elämäntaparemonttia askel askeleelta kuin jokin väliaikainen dietti. Näillä kausikielloillani yritän karsia aina pois asioita, jotka voisin karsia. Jos kiellän karkin kuukaudeksi ja sitten sallin sen, uskon päässeeni pois sokerikoukusta ja uskon sen jäävän pois suurimmaksi osaksi. Sama pätee coca colaan. Haluan tehdä siitä taas hetkittäisen nautinnon silloin tällöin, eikä arkipäiväistä janojuomaa. Tiedän, ettei elämäntavat muutu hetkessä, mutta olen viimeisen vuoden aikana edistynyt paljon! Pikkuhiljaa, olematta liian ankara itselleni, huijaan itselleni tavaksi uudet terveelliset tottumukset. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa se on ollut minulle sopiva ratkaisu. Jokapäiväisiä, pieniä valintoja vaikka murojen valitsemisessa. 



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Siedän kaiken, kun mä tiedän et on toisenlainen totuus

Wau... 13.11.2014, eli kahden päivän päästä vuosi sitten, loin tämän blogin. Tämä on minulle merkittävää sillä taholla, että viimevuonna tähän aikaan minulla ei mennyt hyvin.

12.11.
"Lintasin taas tänään, vaikka lupasin etten skippais enää tunteja." 
"Kaikki on taas vaan aika paskaa"
"En jaksais olla vahva enää"

Yksi mun salaisista intohimoista on mun oman elämän läpikäyminen. Siksi kirjoitan päiväkirjaa. Minun täytyy saada lukea vanhoja ajatuksia ja tuntemuksia, miettiä miksi silloin oli vaikeaa ja mitkä asiat elämässäni ovat muuttuneet. Miten väärässä joskus olinkaan. Jokainen varmasti tietää sen tunteen kun kaikki tuntuu täysin toivottomalta ja turhalta. Minulla oli aikoinaan blogi, jossa purin pahaa oloani ja kerroin enemmän tuntemuksiani. Mutta näihin aikoihin viimevuonna otin viimein, tietoisesti uuden suunnan elämälleni. Päätin lopettaa murehtimisen ja katsoa asioita positiivisemmalta kannalta.



26.8.
"Mulla on paha olo, taas... Silti juon lisää kahvia, tukahdutan päänsäryn röökillä ja suljen kaiken sisään. Joku päivä tä räjähtää taas käsiin. Tuntuu siltä kuin pahoinpitelis omaa kehoaan."

Mietin usein mennyttä itseäni ja ajattelen, voi lapsi raukkaa. En ymmärtänyt edes itse miksi tuntui niin pahalta. Miksi koin tarvetta olla syömättä ja tosiaan, pahoinpidellä omaa kehoani. Venyttää kaiken äärirajoilleen ja lopulta makasin koko keho täristen sängyllä ja kysyin itseltäni onko nyt hyvä.

Tuntuu teraupettiselta käsitellä näitä asioita. Tietää miten paljon on kasvanut ja vahvistunut henkisesti. Miten paljon on itse tehnyt itselleen ongelmia, miten paljon on sietänyt ja mitä ei tarvitse enää koskaan toivottavasti käydä läpi. Se saa jaksamaan pahankin päivän keskellä. Päiväkirja kertoo minulle, että on ollut hyviä ja huonoja päiviä, on ollut toivottomuuden täyteisiä hetkiä ja on ollut päiviä kestävää onnellisuutta. Se kertoo kehen saatoin luottaa kun kaikki mureni ja kuka oli vierelläni ja sai minut onnelliseksi. Se kertoo asiat omasta näkökulmastani, sellaisina kuin ne olivat mielestäni ennen kuin pääsin niistä yli, ennen kuin muistini alkoi tehdä kepposia muistoilleni. Ne ovat raakoja ja tunnekuohun vallassa kirjoitettuja, ne ovat tosia.

16.4
"Mä taidan olla onnellinen"
"Kai elämä on nyt hyvin, tässä epämääräisen suloisessa kuplassa"

Haluaisin kertoa teille rakkaudesta. Omista ajatuksistani ja mietteistäni siitä maagisesta asiasta, joka on piinannut minua vuosien ja taas vuosien ajan. Haluaisin kertoa teille miten sen puitteissa olen toiminut väärin, kiristänyt, satuttanut ja tullut satutetuksi. Haluaisin kertoa miten paljon sitä pelkään ja vaalin. Se on edelleen elämäni suurimpia kysymysmerkkejä, Mitä on rakkaus? Aina kun yritän minusta tuntuu etten osaa kuvata ajatuksiani oikein. Koskaan ei ole sopivaa hetkeä, sopivaa mielentilaa kirjoittaa siitä todenmukaisesti ajatusteni mukaan. Kerron vain sen, että pelkään sitä eniten koko maailmassa, minulle on tehty pahaa suhteen nimissä, jossa olin itsekin itsekäistä syistä. Milipiteeni rakkaudesta ovat siis kovin ristiriitaiset.

Maailman onnellisin asia, suuri kahvikuppi ♥


8.4 
"Mä elin vaan kun mulla ei ois vaihtoehtoja ´tyydyin kohtaloon´. Hyväksyin, etten oo täysin tyytyväinen"
"Se on toki satuttanut mua enemmän kuin kukaan koskaan, enkä mä ikinä unohda niitä arpia, jotka on runnottu mun sydämeen."

Ja päätin juuri, että tällä samalla idealla voisin saada sen kirjoituksen toimivaksi. Käyttäisin sanoja, joilla olen jo aiemmin kuvaillut suhteitani ja tunteitani. Minulla oli elämässä vaihe kun hyväksyin sen, etten ole onnellinen. Minulla oli poikaystävänä henkilö, jota pelkäsin, mutten voinut olla yksinkään. Nykyään tiedän, etten enää jäisi sellaiseen. Jokaisen sivun jälkeen olen onnellisempi kuin hetki sitten. Jokaisen rivin jälkeen tajuan miten hyvin minulla menee nykyisin, miten onnellinen olen.

Sekavan postauksen päätteeksi kerron vähän nykyisiä kuulumisia. Olen aika väsynyt. Viime viikko meni kokonaan töissä olemiseen ja nukkumiseen. Nyt olen kolmen vapaani aikana vain ottanut rennosti ja kerännyt voimia seuraaviin työpäiviin. Olen kuluttanut tunteja netflixissä ja yrittänyt elvyttää uudelleen piirtämisen iloani. Olen yrittänyt taas hieman elää työnkin lomassa. Tosin nyt alkaa taas vuoden toinen kiireinen aika, pikkujoulukausi. Eli töitä joutuu paiskimaan kunnolla. Tammikuussa ehtii sitten nauttia vapaapäivistä ja harrastuksista.

Jonkin aikaa sitten oli halloween. Se ei sinänsä sopinut elämäntapaprojektiini, sillä kaikki ystäväni olivat lähdössä baareilemaan ja minulla on menossa alkoholiton kausi. En siis ole mitenkään luopunut täydellisesti alkoholista. Jätin vain turhat pois ja lopetin yökerhoissa käynnin. No halusin kuitenkin töiden jälkeen päästä maskeeraamaan itseni! Saahan sitä kerran vuodessa näyttää karmivalta. Menin jopa baariin, johon jonotin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia! Sairasta. Minua ei ole eläissäni tönitty niin paljon kuin siinä jonon päässä, vähänmatkan päässä oviaukosta. Tai jos on niin promillemääräni on estänyt asian ymmärtämisen. Nyt kaikki se jonottaminen oli aika turhauttavaa. Sitten jonotettiin narikkaa ja vielä ystävien seurana tiskille. Viihdyin kyseisessä baarissa sen 40min, jonka jälkeen jonotin taas takkini pois narikasta ja suuntasin suosikkisalaattibaariini hakemaan lohturuokaa ja käperyyin mukaterveellisen ateriani jälkeen nukkumaan. Silti ei kaduta yhtään. Minulla oli kaikesta huolimatta hauskaa!


Tässä pikaisen maskeeraukseni ja valmistamautomuuteni tulos, heh. Tuunasin vanhan opiskeluaikaisen kokkitakkini tekoverellä ja lainasin kaverin laajaa luomivärisettiä. "Seksikkäästi" pukeutuminen halloweeninä ei jotenkaan ole minun juttuni. Tekoverta ja mielipuolisuutta on löydyttävä asustani. 

Huh, käytin aika paljon tämän julkaisun kirjoittamiseen. Tempauduin vahingossa aina muistelemaan menneitä hetkiä selaillessani päiväkirjojani. Merkinnät eivät tosiaan mene vuosi- tai aikajärjestyksessä mitenkään. Jätin päivätkin vain hämäykseksi. Merkintöjen välillä voi olla vuosien tai sitten päivien eroja. Ainoa, jonka kerron on ensimmäinen merkintä, joka on tosiaan kirjoitettu lähes tasan vuosi sitten. Hyvää melkeinvuosipäivää blogilleni ♥