Tänään pidin itsestäni...

... eilen en

Tämä on kertomus itseinhosta. Tarina minun näköpuoleltani maailmaa. Irrallisia lauseita ajatuksista itsestäni. Moni teistä varmasti pystyy samaistumaan tähän, on tietysti niitäkin onnekkaita jotka ovat lähes aina tyytyväisiä siihen ketä ovat ja miltä näyttävät. Tämä on kurkistus sen itsevarman kuoren alle, jonka ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa. On yllättävän kuluttavaa hymyillä mailmalle kun sisällä muhii niin paljon vihaa itseään kohtaan.

Olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan. Ensimmäiset iljeksyvät ajatukset omaa kehoa kohtaan taisivat alkaa joskus ala-asteen puolivälissä. Muistan silloin jo ajatelleeni, että olen isompi kuin jotkut ystävistäni. Muistan laihistaneeni seisoessani jo tuolloin. Nykyään se tuntuu olevan jo luonnollinen tila. Hengitän pinnallisesti, koska vatsaa on alati vedettävä sisään, se on kuin automaatio. Inhoni on silti aina ennen kohdistunut lähinnä kehooni. Koin aina olevani kasvoiltani sievä. Se johtunee siitä, että kaikki kehuivat minua aina lapsena sieväksi. Monet ihastelivat vaaleita hiuksiani ja 'enkelimäisiä' kasvojani. Nyt en ole siitäkään enää niin varma.

Enää en vihaa itseäni päivittäin kuten ennen. On päiviä kun hymyilen peiliin katsoeassani. Koen olevani kaikinpuolin mukiinmenevä tapaus. Se on silti tasapainoilua keinulaudalla. Iltaisin töiden jälkeen vihaan jalkojani enemmän kuin aamuisin. Jalkani turpoavat jatkuvasta seisoskelusta ja tietysti iltaa kohden tuntuu muutenkin kuin koko keho olisi paisunut, riippumatta oletko syönyt vai et. Kehoni eteen olen tehnyt vuosien aikana paljonkin yrityksiä, kuten tiedätte. Nyt kun alan pikkuhiljaa olla tyytyväisempi kehooni niin sitä luulisi, että itseinhon verho alkaisi viimein väistyä ja antaa minun nauttia elämästäni, väärin.

Mieli on sairas kapistus. Pystyn päättämään pelkällä ajatustyöllä etten pidä suklaasta, mutta en voi saada itseäni pitämään itsestäni. Tässä kohtaa varmaan ajattelette, etten yritä tarpeeksi. Yritän minä, olen sentään oppinut hieman jo hyväksymään kehoni. Mitä kovemmin yritän, sitä kovemmilla panoksilla mieli pelaa.
Eräänä aamuna huomasin, että pidin itsestäni, minä todellakin pidin! Seuraavan pään käännöksen yhteydessä tajusi vihaavani nenääni. Nenää, josta olen aina pitänyt. Työpaikan hississä aloin pohtia korviani. En pitänyt niistäkään, en laisinkaan. Jo jonkin aikaa olen ajatellut, että kasvoni ovat aavistuksen poikamaiset. Ennen pidin huuliani lähes täydellisinä, nykyään ne ovat epämuodostuneet ja virheelliset. Kaikki tämä vain siksi, että itseinho alkoi viimein väistyä. Se tuntuu sairaudelta, joka on jumittunut aivoihini, jotakin itsessään on vain vihattava.

Tuntuu siltä kuin yrittäisin väkisin löytää itsestäni jotain vihattavaa. Aivain kuin en sallisi itselleni hetkeäkään rauhaa. Onko itseinho pinttynyt syvälle sieluuni vai johtuuko se yhteiskunnan luomista paineista? Suurinosa kauneusihanteen mukaiset naiset ovat jollain tapaa leikeltyjä (anteeksi yleistys). En ole koskaan ajatellut, että tarvitsisin jotakin korjausleikkauksia, joten miksi nyt ajattelen että piireet, joita en voi muuttaa itsessäni olisivat jotenkin viallisia? Onko media lopultakin päässyt niin vahvasti pääni sisään? Mitataanko kauneus oikeasti instagrammin tykkäyksien perusteella? Pitääkö olla osa jotain muottia, jotta voisi olla ylpeä itsestään?

Voisin ilman miettimistä luetella itsestäni n. 20 ulkoista piirrettä, joista en pidä. Vaikka se olisi kuinka normaalia, niin mielestäni se ei saisi olla. Olen pian 22-vuotias. Olen vain nuori aikuinen maailman hälyssä, mutta jos en rakasta itseäni niin kuka minua rakastaa? Olen hokenut kauan sinkkuystävilleni, että itseään pitää rakastaa ennen kuin voi rakastaa jotakuta toista. Pitää nauttia itsensä seurasta. Suuria valheita, niitä ne ovat. Minähän vihaan lähes kaikkea itsessäni ja roikun mielenterveydellisen kaaoksen partaalla. Jos en itse pysty siihen niin miksi oletan muiden pystyvän? Koska mielestäni kaikkien muiden pitäisi rakastaa itseään. Kaikki muut ovat niin kauniita ja omalaatuisen täydellisiä, kaikki paitsi minä.

Uskon silti parempaan huomiseen. On uskomattoman vapauttavaa purkaa kaikki ajatuksen tällaisena sanaoksennuksena viimein ulos. Haluaisin, että mieleni pysyisi tarpeeksi kasassa, jotta pystyisin saamaan enemmän järkevää tekstiä ulos ennen ajtusteni harhailua. Mutta mä jaksan uskoa, vielä vähän. Hyviä päiviä tulee koko ajan enemmän. Ja uhmatakseni itseäni jaan teillekkin kuvan, joka sai mut pysähtymään moneksi hetkeksi. Miettimään voiko tällaista kuvaa edes julkaista. Ei siksi, että se olisi jotenkin hävytön, vaan siksi että tätä kuvaa katsoessani vihasin taas nenääni. Olen silti päättänyt hyväksyä sen, mun nenällä on oikeus olla olemassa juuri sellaisenaan kuin se on!

Kaikille teille itsenne kanssa painiville kanssasisarille ja -veljille: Olkaa kauniita niillä piirteillä, joita teillä on. On turhaa haaveilla asioista, joita geenit eivät ole sinulle antaneet. Kantakaa itsenne ylpeinä, älkää piilotelko edes niitä 'huonoja' kohtianne. Mun nenäni sai mahdollisuuden, teidänkin nenänne ansaitsee! Huonoja päiviä tulee varmasti, mutta kun on hyvä päivä niin ottakaa aikaa peilin edessä ja arvostakaa omia piirtetänne. Aina kun mulla on hyvä päivä niin katson itseäni peilistä ja käyn ne läpi, se valaa uskoa myös niihin pimeisiin hetkiin.

Hyvää yötä ihanat!

Vuodenajat inspiraationa

On ollut helpompi hengittää viimeaikoina. Uskon että onnistun. Onnistun saamaan elämäni edes hieman raiteilleen. Oikeastaan olen leijaillut pienessä energiakuplassa jo viikon verran. Olen herännyt lähes joka aamu ennen yhtätoista, iltavuoropäivinäkin. Olen jaksanut ilman mutinaa nousta käyttämään koiran aamulenkillä. Olen jopa vähintään jokatoinen päivä lähtenyt koirapuistoon tai luonnonreiteille tunniksi patikoimaan. Olen jaksanut tehdä ruokaa, käydä kaupassa ja siivota normaaleja elämän jälkiä. Olen tuntenut itseni silti levänneemmäksi kuin aikoihin. Liikunnan lisäys on vielä hieman vaiheessa, mutta elämä tuntuu ja paljon helpommin käsiteltävältä. Pieni vaaleanpunainen kalenterini on läsnä kaikessa. Tuntuu rauhoittavalta kirjata ylös kaikki, eikä luottaa muistiin kuten olen ennen tehnyt. Olen myös kirjoittanut sivuille tsemppauslauseita ja päivän mietintöjä.

Pysähdyin yhtenä päivänä hetkeksi ihastelemaan luonnon kauneutta. Talvi on lempivuodenaikani. Kaikki on silloin niin puhdasta ja kaunista. Tuntuu kuin paha maailma pysähtyisi hetkeksi näyttääkseen että on täällä jotain hyvää ja kaunistakin. 

Talvi symbolosoi minulle uuden alkua monellakin tapaa. Lumi peittää raiskatun ja kulutetun maan vain uusiutuakseen ja kukoistaakseen jälleen ensikeväänä. Rakastan luonnon kauneutta ja uusiutumiskykyä. Olin vain unohtanut sen taas hetkeksi miten paljon nautinkaan ulkoilmasta. Vuodenajoista ammennan myös insipraatiota omaan elämääni. Tämän talvikauden olen vain pysähdyksissä. Makaan turvallisen lumipeitteen alla ja valmistaudun muutokseen. Hauduttelen ideaa turvallisesti päässäni. Aloitan muuttumisen pikkuhiljaa. Pieni vesipisara kerrallaan, jotta voisin kesällä taas kukoistaa. Keväällä lisätään vauhtia. Kevät on suurien muutosten aikaa. 

             

Mulla on niin vahva usko elämään juuri nyt. En usko tunteneeni näin vuosiin.  Vaikka Akiles on tuonut elämääni paljon iloa, on se myös pakottanut kohtaamaan virheet itsessäni. Armottoman laiskuuden, jota vastaan olen taistellut kohta kaksi vuotta. Olen joutunut tuijottamaan tunteja peiliin ja toteamaan paljon omia heikkouksiani. Olen vasta nyt lähtenyt kehittämään niitä, vaikka minulla on ollut vuosia aikaa ksäitellä näitä asioita. Olen ottanut töissäkin positiivisemman asenteen. Täytyy jaksaa, täytyy hymyillä. Pidän mun työstä, vaikka se syökin mua loppuun. Haluan silti olla parempi ihminen, parempi työkaveri. Haluan olla se, josta ammentaa positiivisuutta. Olen keksinyt terapiakeinon, laulaminen. En osaa laulaa, en sitten yhtään. Mutta kun laulan töissä sanojen mukana niin voin hukuttaa stressini niihin. Voin unohtaa missä olen, mitä teen. Voin keskittyä vain sanoihin ja hoitaa työn siinä lomassa. Se on oma salainen kuplani, joka auttaa minua pitämään ärräpäät sisälläni ja kestämään paineet paremmin. Olen huomannut sen toimivan hyvin. 

Toinen terapiakeino kaiken käsittelyyn on nimenomaan se, että olen tehnyt enemmän Akileksen kanssa. Olen mennyt ulos ja tehnyt elämälläni jotakin! Olen yrittänyt taas nähdä ystäviäni. Akileksen ilosta ammennan voimaa. Miten tuo minusta riippuvainen eläin voikaan olla niin täynnä iloa ja tarmoa. Hän ansaitsee nauttia elämästään vaikka minä en aina nauttisikaan. Toivottavasti jaksan elää näin vielä pitkään, eikä tämä olisi kuten muutkin elämäntaparemonttini, hetkellinen villitys. Tuneen jo voivani niin paljon paremmin. 

Elämän järjestäimen

Elämästäni puuttuu järjestelmällisyys. Olen vain sotkuista kaaosta tässä melivaltaisessa universumissa pääni sisällä. Joka vuosi ostan kalenterin, ja joka vuosi se jää lähes tyhjilleen. Mitä mä kirjoittaisin sinne? Ei mulla ole suunnitelmia ja organisoituja tekemisiä. Elämässäni on vain työvuoroja ja elämä niiden välissä. Lähes kaikki tapahtuu suunnittelemattomasti ja hetken mielijohteesta. Sitten keksin ratkaisun. Mulle on täysi mahdottomuus muistaa tiettyjä arkipäivän asioita. Maksoinko laskut? Leikkasinko koiran kynnet? Koska pyykkäsin viimeksi? Kaikki mitättömiä asioita, mutta nekin on hyvä muistaa. Tietysti ne lisäävät itsesyytöksiä. Miksi kaikesta on taas niin kauan aikaa? Olen nyt muutaman viikon pitänyt tällaista kalenteria. Se auttaa mua käsittelemään asioita, muistamaan niitä merkityksettömiä asioita, joilla on väliä. Siellä saattaa lukea, että maksa laskut. Sellaisia muistutuksia sekava mieleni oikeasti tarvitsee.

Tänne aion myös kirjata ylös salikäyntini, koirapuistoilut ja muut pienet asiat, joiden välit kertyvät niin pitkiksi, että poden niistä huonoa omatuntoa. Joistakin voi tuntua aika turhalta täyttää kalenteri moisilla valemerkinnöillä. Toisaalta kuka on kirjoittanut raamatun, jossa lukee mitä kalenteriin on sallittua merkitä? Kalenterissani on yksi oikeasti tärkeä merkintä joka päivälle, työvuoroni. Niin kliseisiä kuin uudenvuoden toimeni ovatkin, niin olen päättänyt saada elämäni tämävuonna järjestykseen. Kaipaan tietynlaista järjestelmällisyyttä nyt kun olen elänyt vuosia vain mieleni kaaoksessa.

On turhauttavaa, etteivät ajatukseni ole järjestyksessä. Minulla on aina ollut keskittymisvaikeuksia, vaikeuksia elää samanlaista elämää kuin muut. Unohtelen asioita ja olen piittaamatonkin. Murehdin jo huomista vaikken ole selvinnyt edes tästä päivästä. Nytkin vilkuilen kelloa hermostuneena tietäen, että minun pitäisi olla pian töissä eikä kirjoittamassa tätä postausta. Taas alan hukata punaista lankaa.
Mieleni ja elämäni on sekasotkua, jotka aion nyt laittaa järjestykseen. Aion elää päivän kerrallaan. Avata aamulla kalenterini ja tarkastaa ne arkipäiväiset asiat, jotka haluan itseni hoitavan.

Toivoisin myös että jakasaisin aktiivisemmin kirjoittaa tätä blogiani. Haluaisin, että minulla olisi edes välillä oikeitakin asioita mistä kirjoittaa. Ei vain mieleni sekasotkuista tuotosta kerran kuukaudessa. Tietysti voi tuntua hassulta, että koen tarpeelliseksi olla aktiivinen lähes näkymättömässä pikkublogissani, niin se tuo minulle tiettyä rauhallisuutta. Ihan kuin onnistuisin jossakin kun saan aikaiseksi tehdä edes jotakin, edes näitä turhanpäiväisiä pieniä postauksia sekavasta pienestä maailmastani.

♥