Latvatontun tarina

Näin jouluaaton kunniaksi
haluan kertoa teille tarinani Herra Latvatontusta.

Minulle joulu ei ole koskaan ollut uskonnollinen juhla. Joulussa on kyse perinteistä ja perheestä. Yhdessäolosta, pelaamisesta ja syömisestä. Latvatonttu edustaa tätä kaikkea. Tarkkaavaisimmat ehkä huomasivat eilisestä postauksestani, että minijoulukuuseni latvaa ei korista tähti vaan tonttu-ukko, joka istuu latvassa. En itseasissa edes tiedä mistä tämä perinne on vanhemmilleni rantautunut, mutta kun olimme lapsia niin tähden vieressä istui aina pieni tonttu, joka äitini mukaan valvoi meitä. Viime vuonna kun vietimme avopuolisoni kanssa ensimmäistä joulua yhteisessä kodissa niin ilmoitin haluavani oman latvatontun enkä tähteä. Siitä alkoi suuri tonttumetsästys. Poikaystäväni ehdotteli tonttua toisensa perään ja kerran sattumalta törmäsimme tähän, joka koristaa kuustamme. 

Tonttu on kuitenkin sen verran kookas tapaus, että emme halunneet rasittaa kääpiökuustamme enää tähden läsnäololla. Päätimme yhdessä, että tonttu on nyt meidän latvatähtemme. En tiedä mitä tapahtuu, jos joskus päätämme ostaa oikean kokoisen kuusen, mutta sen tiedän, että herra Tonttu saa istua aina latvassa. Tarina ei ole kummoinen, mutta jotenkin se symbolosoi minulle joulua. Latvatontun läsnäolo muistuttaa minua aina niistä perhejouluista lapsena. Yhteisistä kuusenkoristeluhetkistä siskojeni kanssa ja siitä miten katselin aina sitä pienen pientä tonttua latvassa ja se kertoi minulle enemmän joulusta kuin koko kuusi yhteensä. 

Tämän kertomuksen saattelemana toivotan kaikille oikein ihanaa jouluaattoa! 

ps. oma latvatonttuni on sen verran sokeaa sorttia, että se ei välttämättä ole kykenevä tarkkailemaan ketään. 

Joulu on jo ovella

Blogi auki, toinen kuppi kahvia viereen ja päästän ajatukseni viimein jouluun. Olen vältellyt koko juhlan ajattelemista jo kuukauden. Tämä joulukuu on tuntunut kiireisemmältä kuin mikään muu joulukuu elämäni aikana. Olen paiskinut töitä aamusta iltaan, odottaen loppuunpalamista. Enää on edessä jouluaaton rutistus, jonka jälkeen pääsen viimein joulupöytään herkuttelemaan. Joka vuosi totean, ettei tämä kulutuskaaos ole minua varten. Joulukoristeet ja -kuusi pääsivät esille vasta eilen. Lahjat ostin 21. päivä. Eilen ajoin n.300km viedäkseni kummityttöni lahjan kerrankin ajoissa perille, sillä postiin raahautuminen osoittautuu joka vuosi yhtä haasteelliseksi suoritukseksi. Oli ihanaa vain unohtaa ajatukset, pakata koira takapenkille ja lähteä ajamaan. Tänään olisi tarkoitus suorittaa joulusiivous loppuun ja hankkia vielä viimeiset lahjat. Huomenna on herätys ennen kuutta ja siirryn siitä varmistamaan, että muiden joulu sujuu stressittömästi valmiin ruokapöydän äärellä. 

Olen ajautunut univaikeuksieni kanssa yhä syvemmälle, sillä olen työskennellyt hitonmoisen paineen alla kahden kuukauden ajan. Kun on joka päivä aamusta iltaan töissä ei oikein jää sijaa levolle. Koko keho on huutanut armoa viimeisen kahden viikon ajan. Nyt sain tarvitsemani pari vapaapäivää, joiden avulla voin vain valmistautua jouluun. Päätimme avopuolisoni kanssa, että tänävuonna emme osta yhtään jouluruokaa kotiin, mutta hoidamme tänään kaikki ostokset, joiden avulla selviämme pyhien yli liikkumatta kotoa. 

Minijoulukuusemme ja lahjakasa sen ympärillä kertoo, että huomenna on jouluaatto. Silti ei tunnu siltä yhtään. Jotenkaan joulumieli ei vain löydä minua, vaikka yrittäisin sitä hakea. Punaiset tyynyt sohvalla ja punainen joulupöytäliina kertovat minulle eri tarinaa kuin ajatukseni. Ainoa asia mitä kaipaisin kovasti on lumi. Harmittaa, että näyttäisi taas tulevan musta joulu. Olin aivan innoissani sen viikon ajan kun oli lunta ja pakkasta. No ehkä alkuvuodesta taas. Ensimäistä kertaa yhteisolomme aikana keksin oikeasti mitä ostan miehelleni joululahjaksi! Tämä on neljäs joulumme yhdessä. Niin kauan kesti miettiä jotain muuta kuin hajuvesipulloa ja viskiä. En tiedä olenko tänävuonna kuunnellut tarkkaavaisemmin vai johtuuko se siitä, että olemme asuneet jo jonkin aikaa yhdessä ja olen ehtinyt huomata mitä hän ehkä tarvitsisi, vaikkei sitä sano ääneen. 

Olisin ehkä kaivannut kiireetöntä joulua, mutta huomenna on edessä 10 tunnin työvuoro, jonka jälkeen pitää kiiruhtaa kotiin käyttämään koira ja käymään suihkussa, puhumattakaan laittautumisesta ja kiiruhtamisesta anoppilaan joulupöytään. Tämä on ensimmäinen vuosi kuin pääsen töistä niin aikaisin, että kerkeän heidän kanssaan viettämään joulua! Olen siitä aika innoissani, sillä he ovat myös perhettäni ja haluan olla osana hedänkin jouluaan. 25. suuntaamme minun vanhemmilleni juhlistamaan joulua, he ovat tänäkin vuonna siirtäneet joulupäivällisen sinne. On uskomatonta ajatella, että tämä on jo kolmas joulu kun en asu perheeni luona. Tiedän, että monista se kuulostaa niin vähältä ajalta, mutta minun on vieläkin vaikea käsittää sitä, että rakennan joka päivä sitä omaa elämää, josta haaveilin niin monien vuosien ajan. 

Ihanaa ja rauhallista jouluanaikaa itse kuullekkin! Muistakaa syödä hyvin ja muistakaa, ettei tässä kaikessa ole kyse siitä kenellä on hienoimmat koristeet ja parhaat lahjat. Tärkeintä on yhdessäolo ja rakkaus, joka ympäröi. Toivon, että minun puuttuva joulumieleni löytää ne ihmiset, joille joulu on vaikeaa aikaa. Haluan, että jopa te, jotka ette voi viettää joulua perheidenne kanssa syistä tai toisista, löytäisitte jonkun ihmisen, joka jakaa joulun kanssanne tavalla tai toisella. Voimia niille ihmisille, jotka taistelevat vaikeiden asioiden parissa, loppujen lopuksi joulukin on vain päivä muiden joukossa. Älkää ottako siitä stressiä. Rakkautta kaikille. 

Läpikulkumatkalla

Nämä synkät ja viileät marras-joulukuun yöt saavat aina mileni ajelehtimaan kaikkiin elämän merkityksiin. Tällä kertaa olen useasti huomannut pohtivani taas samaa asiaa, ihmiset matkamme varrella. Me tapaamme paljon ihmisiä elämämme matkalla. Osat juurtuvat siihen psyvästi, jotkut tapaat vain kerran ja osa käy vain tuomassa elämääsi jotain ja katoaa ajanmyötä. Haluankin nyt jakaa käsitykseni näistä muutamasta läpikulkijasta kanssanne.

Ohikiitävät tuttavukset;

Ohikiitävät tuttavukset ovat heitä, joita et oikeasti koskaan edes tuntenut. Hän saattoi olla henkilö baarissa/bileissä, jonka kanssa viihdyit ja saatoit jakaa teitä yhdistäviä elämänkokemuksia, kenties jopa niitä kaikkein rankimpia. Hän ymmärsi sinua täysin ja sinä häntä, teillä oli syvä yhteys. Muttet oikeasti edes muista hänen nimeään, saatikaan miltä hän näytti. Jos törmäät häneen enää ikinä tuskin muistat edes sano 'hei'. Kenties se oli joku ystäväsi kaveri, jonka kanssa vietit kiusaantuneita hetkiä ja lupasitte moikata jos tavataan. Nämä henkilöt eroavat kuitenkin tuntemattomista ihmisistä siten, että sinä saatat huomata ajattelevasi heitä joskus. Miettien mitähän hänelle mahtaa nykyään kuulua. Menikö elämä sittenkin parempaan suuntaa. Ohikiitäviltä tuttavuksilta tuskin jää elämääsi muuta kuin kokoajan hiipuvia muistijälkiä siitä miten joku joskus kuunteli kertomuksesi ilman mitään ennakkoajatuksia.

Ne, joista jää jälki;

Nämä ihmiset ovat hetkittäisiä tai vuosien ystäviä, mutta tarinan loppu on aina sama, välinne hiipuvat ajallaan. Nämä henkilöt ovat mielestäni elämämme kaikkein merkityksellisimpiä henkilöitä. Sinä tarvitset heiltä jotakin ja he sinulta. He luovat tarkoituksen jollekin asialle. Kantavat sinua eteenpäin ihmisenä ja muovaavat sinusta sen ihmisen, jota kohti vaellat koko ajan. Kyllä. Nämä ovat entisiä seurustelukumppaneita, kesäromansseja, ystäviä kouluajoilta, vanjoha työkavereita joiden kanssa olit läheinen ja ihan vain ystäviä, joiden kanssa välit lopulta hiipuivat. Näistä kaikista jää meihin jäljet, osasta syvemmät ja joistakin vain pieni pintanaarmu. He saattavat ilmestyä elämääsi juuri silloin, kun et edes tiedä tarvitsevasi heitä. He pureutuvat sydämeesi tiukasti ja ohjaavat sinua johonkin suuntaa. He ovat silti mukana vain tietyn matkaa. Kun olet oppinut heiltä sen mitä sinun tarvitsikin, saanut heiltä sen mikä kantoi sinua eteenpäin sen ajan, sitten he poistuvat. Tuskin koskaan kokonaan, vähintäänkin ajattelet usein aikoja heidän kanssaan, mutta välinne eivät koskaan palaa ennalleen. Et voi ikuisesti rakastaa heitä kuten joskus. Sait heiltä tarvitsemasi opit ja he sinulta.
Minulla on vain pari ihmistä, jotka poistuessaan jättivät syvät arvet ja kultaiset muistot. Monista jäi muistoja, hyviä ja huonoja. Ne muutavat olivat parhaita ystäviäni joskus. He kuulivat salaisuuteni ja tunsivat minut täysin. Silti he olivat läpikulkumatkalla, he antoivat minulle tarvitsemani. Se saattoi olla rohkeutta, rakkautta, itsetuntoa, pelastusta, vajoamista, melkein mitä vain. Ilman heitä en olisi kuitenkaan pystynyt siihen elämään mitä elin heidän kanssaan. Kaipaan heitä kaikkia omalla tavallani, joidenkin lähtöä suren usein, joidenkin en koskaan, koska tiedän saaneeni heiltä jonkin tarkoituksen. Jotkut tuntuivat vain jääneen kesken, olisi ollut vielä niin paljon opittavaa. Kun menettää jonkun ihmisen on vaikeaa ajatella, että näin oli tarkoitettu. Myöhemmin se on paljon helmpompi nähdä, kun saa etäisyyttä asioihin tajuaa sen, että heillä oli tarkoitus elämässäsi, kun tarkoitus on täyttynyt niin on vaikeaa enää löytää yhteistä säveltä. Kaikkea hyvää teille kaikille.

Ikuisesti tässä;

Nämä ihmiset tuntuvat olevan nykymaailmassa hyvin harvinaisia. He ovat koko elämänsä loppuun asti sinun. Itse en ole koskaan oikein uskonut loppuelämän kantavaan rakkauteen. Tottakai toivoisin sen olevan totta, mutta ihmiset muuttuvat. Sama pätee ystävyyssuhteisiin. Mitä enemmän vuosia kerrytän, sitä paremmin sen huomaa, että kiinnostuksenkohteet muuttuvat ja ne asiat mitkä yhdistivät vähenevät. Silti täytyy olla olemassa niitäkin, jotka ovat vuodesta toiseen rinnalla, he eivät poistu. On jotain, joka yhdistää ikuisiksi ajoiksi. Heidän läpikulkumatkansa elämässäsi jäi pysyväksi seikkailuksi jonkun tietyn asian takia. En koe edes perheen pakottamalla olevan tällainen suhde. Tietenkin toivon sitä omalle kohdalleni, mutta olen hyvin läheltä seurannut miten perhe ei aina ole se vahvin kiinteys elämässä, sillekin on rajansa ja se voi katketa. Toivon vielä löytäväni ainakin muutaman ihmisen, jonka saisin pitää ikuisesti vierelläni, ilman että välit vaikenisivat tai lopulta unohtuisivat kun et vain keksi enää mitään tarpeeksi isoa mistä puhua.

Tiedän tekstin olevan hieman hajanaista ja vaikealukuista, toivon silti, että saitte kiinni tästä ajatuksesta. Kello on liian paljon ja tunteja vuorokaudessa liian vähän. Oikein hyvää joulukuuta kaikille Ja onnea blogilleni, joka vietti kolmevuotispäivää marraskuun 13pv. Toivoisin jaksavani aktivoitua, mutta ajatukseni ovat niin sekaisin tällä hetkellä, enkä oikein tiedä mihin suuntaan blogiani lähtisin ajamaan. Viimeiset kolme vuotta tämä on ollut aikamoista sekametelisoppaa, kuten oma mielenikin. En tiedä pitäisikö minun saada jokin tietty punainen lanka tänne vai jatkanko vain fiilispohjalta kuten aiemminkin. Toisaalta taas en tiedä onko elämässäni mitään niin pysyvää ja muuttumatonta mielenkiinnonkohdetta, josta saisin kirjoitettua useammin kuin kerran vuodessa. No näihin yöllisiin pohdintoihin päätän tämän postaukseni.

Elämä on seikkailu

Muistan ajatelleeni nuorempana miten haluan seikkailun täyteisen elämän. Vaaroja, romansseja ja matkustelua. Tai ehkä vähän pienemmässä mittakaavassa humalantäyteisiä seikkailuja yöllisillä kaduilla itsehankkiudutuissa jännitystilanteissa. Ehkä siksi olen aina ollut niin pakkomielteinen fantasiaelokuviin ja -sarjoihin. Maailmassa on pakko olla enemmän kui työ, arki ja turvallinen koti, jonne käpertyä peiton alle viinilasilliselle.

No sitähän elämä oikeastaan minulle näin "aikuisiällä" antoi. Seikkailuja ovat ne pienet arkiset, turvalliset retket mökille tai seikkailu baari-illan jälkeen lähimmän pikaruokapaikan kautta kotiin. Toisaalta arki ahdistaa näin mielikuvituksellista mieltä. Haluaisin kovasti edelleen uskoa, että maailmassa on enemmän, mutta kyllä tämä riittää. Teiniaikoina toteutin tätä seikkailufantasiaani ja näin sitä tarpeeksi. Siihen liittyy tässä todellisuudessa aina päihteet ja sydän, joka ei lakkaa lyömästä, sillä huonot elämäntavat tuhoavat sitä minuutti minuutilta.

Olen oppinut näkemään koko elämän seikkailuna. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mitään ei voi ennustaa tai nähdä ennalta. Mikä olisi sen mielenkiintoisempaa! Kaikki tämä, joka minulla on jo nyt, se on kaikki osa seikkailua. Se on korvaamatonta elämää, jota kukaan muu ei voi elää. Se on elämää, jonka olen rakentanut itselleni. Se on hetkiä kuilun partaalla kun tuntuu helpommalta luovuttaa. On ylitsepursuavia onnellisuuden tunteja, joina en voi lakata hymyilemästä. On hetken mielijohteessa päätettyjä reissuja ties minne. Kun elää hetkessä ei voi koskaan tietää missä on huomenna. Ainoa varma asia elämässäni on se kenen vierestä haluan herätä joka aamu, jokaisen seikkailuni päätteeksi haluan nähdä hänen kasvonsa.

Vaihtaisinko kaiken tämän johonkin fantasiamaailmaan, jossa jokainen eletty sekunti voisi olla viimeinen kaikkien niiden vaarojen takia? En ole enää varma vastauksestani. Jotenkin pelottavampaa olisin se, ettei tämä olisikaan totta. Että kaikki mitä rakastan olisikin vain itseni luoma fantasia, koska elän elämää, jota en halua elää. En saa enää kiinni siitä ajatuksesta, joka ajoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Haluankin siis näyttää teille viimeviikonloppuisesta seikkailustani hieman kuvia.

Innostuin ehkä jopa hieman liikaa taas halloween pukeutumisesta, kun saimme idean ystäväni kanssa mennä viimeisiin kaupungin halloweenbileisiin yhdessä. En päässy niihin kaikkiin isoimpiin, sillä olin jumissa työvuorojeni kanssa. Sain vuorokauden aikaa päättää mikä haluan olla ja päätin, että tänävuonna en jaksa alkaa leikkiä tekoveren kanssa, vaan teen jotain yksinkertaista. Vampyyrintappaja siis! Jouduin ikäväkseni huomaamaan, että kaksi vuosikymmentä myöhemmin Buffy ei ole enää mikään hitti ja vampyyrintappajan varusteita löytyi puhdas nolla. Halvat muoviset ninjapuukot siis kotiin. Puukko, akryylivärit ja vanhasta keittiöessusta leikatut nauhat saivat olla tarvitsemani työkalut näin viimehetken tempauksessa. Nunnan risti pääsi myös mukaan. Kaapissa on onneksi aina valkosipulia ja miehellä loputon määrä tyhjiä hajuvesipulloja, joista yksi oli kuin luotu pyhälle vedelle! 

Askarteluhetken päätteeksi piti vielä kaivaa jotain sopivaa vaatetusta. Verkkosukkahousut ja ranne...jutut? tarttuivat mukaani kaupasta. Mikään ei tuntunut niin sopivalta pahis-Buffy -asuuni kuin tuo vuosikausia kaapissa lojunut nahkainen shortsilappuhaalari, jolle en ole koskaan keksinyt yhtäkään käyttötarkoitusta ennen tätä.  Ostin viimeviikolla pitkät nauhalliset nahkatalvisaappaat, jotka istuivat tähän asuun kuin nakutettu. Kaapista vielä neljä kokoa liian iso maastokuvioinen takki ja olin valmis! Ilmakin suosi meitä lämpömittarin näyttäessä +10 sinä marraskuisena yönä. Tämän asun täytyy joskus päästä tekoveren ja lateksinaarmujen kanssa tositoimiin. 

Suurimmalta osin elämäni näyttää kuitenkin tältä. Turvallisilta lenkeiltä maailman rakastettavimman koirani kanssa ja illalla teekupin kanssa ristisanakirjoihin paneutuen. Sain viimein muutaman kuukauden painiskelun jälkeen aloitetta myös Game of Thronesin ensimmäisen kirjan. Ostin sen hetken mielijohteesta katsottuani sarjan viimeisen jakson ja olen vain odottanut hetkeä kun jaksaisin aloittaa sen. Olen myös alkanut saamaan inspiraatiotani piirtämiseen takaisin ja voi olla että piirroksiani tullaan piankin näkemään taas bloginkin puolella. Juuri tällä hetkellä elämä tuntuu niin hattaraiselta ja hauraalta. Kaikki tuntuu taas loksahtaneen paikalleen ja masennuksen verho on hetkeksi tehnyt tilaa kaikelle muulle. Toivon, että saisin jatkaa tässä vielä jonkin aikaa. Saisin jatkaa leijumista ihanassa elämäni seikkailussa vielä pitkään. 

Ihanaa talven alkua kaikille. Lämpimiä teekupposia ja haleja jokaiselle tämän sekavan tekstin loppuun asti kahlanneelle ♥

Sieluni muiikissa

Kaikki koskettavimmat biisit syntyvät suurien tähtien kynistä kun he laittavat sielunsa ja elämänsä teokseensa. Suurien tähtien taitaa olla silti väärä sana, koska 'pienempienkin' musiikintekijöiden kynistä muodostuu uskomattoman koskettavia biisejä. Olen usein vilautellut teksteissäni pätkiä biiseistä, joita rakastan tai jotka koskettavat niin läheltä, että ne tunteet voisivat olla suoraan päiväkirjani sivuilta varastettuja. Siksi uskon, että kaltaisteni tunteiden alloilla keinuvien ihmisten soittolistat ja biisivalinnat kertovat ihmisen sielun todelliset ajatukset. Ajatttelin avata teille muutaman lempibiisini ja niiden merkityksen minulle, koska koen tarvetta tuoda näitä asioita esiin...

Juha Tapio ja Anna Puu

Planeetat ja enkelit ja kuu

Ja nyt mä parhaani teen täällä

hoidan toimet hoidan työt

siedän kaiken kun mä tiedän

et on toisenlainen totuus kun mä tiedän on ne yöt

Vaikka tää laulu kertookin jollain tapaa riistetystä rakkaudesta, niin mulle tä on aina ollut aallonpohjan biisi. Se joka kertoo mulle, että on olemassa toisenlainenkin todellisuus. On olemassa myös se elämä, jossa kaikki on hyvin, olen käynyt siellä ja tiedän pääseväni sinne taas. Täytyy vain rämpiä pois sieltä pohjalta. Tä muistuttaa mulle, että silloinkaan ei saa luovuttaa. Jos elää elämää palasinakin kohtuullisen hyvin niin se palkitaan kun ahdistus häviää. 

Sanni

Lelu

Joo yöksi jää ihansama jos huomenna väsyttää

Ei, en mä ketään muuta haluu nurkkiin pyörimään 

En pelkää pimeää mut ihan vähän ehkä pelkään 

Että herätään eikä nähdä enää

Tä biisi muistuttaa mua ikuisesti mun ja poikaystävän alkuajoista, tä on ehkä vähän jo liian henkilökohtaista, mutta menkööt. Oli vaikeeta olla kaksi ihmistä, jotka halusi kuollakseen olla yhdessä, mutta vihasi ajatustakin parisuhteesta ja vapauden menettämisestä. Ennen kaikkea tätä tunsin itseni voittamattomaksi. Olin selvinnyt muutaman vuoden takaisesta erosta, olin päässyt rahallisesti jaloilleni ja olin valmis omaan elämään. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista ja olin joka päivä humalassa. Olin päättänyt, etten halua ketään, kukaan ei ollut mulle tarpeeksi, kukaan ei enää voinut satuttaa mua, koska en tarvinnut ketään. Sitten mä löysinkin itseni tilanteesta, että olin taas täysin vietävissä. Ensimmäistä kertaa ikinä mä olin niin rakastunut, että ahdistuin. En halunnut taas satuttaa itseäni, tunsin itseni leluksi, koska olin valmis mihin vain, vaikka olin (luulin olevani) tietoinen, ettei tästä saa parisuhdetta. 

Cheek

Keinu

joka keinussa jumalten keinuu 

väliä taivaan ja helvetin heiluu

hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu

hän, joka selässään ristinsä kantaa

kohtalon haltuun itsensä antaa

hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu

Ennen tätä biisiä en ole oikeastaan noteerannut Cheekiä mitenkään. Tottakai mä tarvitsen soittolistoilleni biisejä, joihin pystyn samaistumaan, eikä hänen tuotantonsa ole kuulunut niihin, mutta keinu raapaisi syvälle sisälle. En oikeastaan edes tiedä miten, mutta löydän tästä sen masennuksen ja onnellisuuden aallonharjat. Tämä biisi kertoo mulle vain yksinkertaisesti sen, että en ole yksin täällä, Meillä kaikilla on omat jumalten keinumme, joilla heilumme tämän epävakaan ihmismielen mukana. 

Kaija koo

Joku jonka vuoksi kuolla

Vaikka meissä kohtaa kaksi maailmaa ja monta jumalaa 

Paljosta mä joudun vuokses luopumaan 

Näistä päivistä en vaihtais yhtäkään, en sitä pimeää 

Kuinka paljon meillä on aikaa

Mun ikuinen itketysbiisi. Kuuntelen tätä aina kun olen maissa ja itken yksin tyynyyni. Muistutan itselleni, että se tie jonka valitsin hänen kanssaan on tie, jolla haluan olla. Olen aika levoton sielu ja alan helposti hairahtamaan mielessäni sille polulle, jonka jätin taakseni. Mietin miten helppoa muka oli kun sai luoda omat sääntönsä. (Päiväkirja on kertonut mulle, ettei se ollut niin herkkua) Ja vaikka mulla on asiat nyt niin paljon paremmin, niin heti kun on pahempi päivä niin päästän mieleni taas sinne mitä jos -vaihteelle. Paljosta mä joudun vuokses luopumaan, mut jumalauta mä rakastan sua.

AronChupa

I'm an albatraoz

Dilory was a witch
yeah a sneaky little bitch
So fuck that little mouse 'cause I'm an albatraoz!

Halusin vain laittaa tänne väliin mun hyvänmielenbiisin. Tä biisi tuli silloin kun elin elämässäni eräänlaista käännekohtaa, sellaista kohtaa, joka muokkasi mua ihmisenä tosi paljon. Tämä on mun ikuinen bilebiisi. 

Sanni

Moukari

Mut oikeesti se tuntuu pahalta, et oikeesti sä haluut mut murskata.
Ei pitäis mennä lukee, mitä musta sanotaan, 

mut se tulee mieleen sillon ku en pysty nukkumaan.
Oikeesti mä olen posliini ja sä moukari.

Taisin omistaa kerran jo kokonaisen blogitekstin tälle biisille. Tä biisi kuvastaa mulle sitä miten rikki mä olen kaikkien muiden ihmisten tekemisten ja sanomisten takia. Sitä miten paljon olen antanut niiden vaikuttaa muhun. Miten paljon olen muokannut itseäni sen mukaan mm. ulkonäöllisesti, mitä muut ovat musta puhuneet. Olen esittänyt, että mua ei haittaa, mua ei voi satuttaa. Mutta sisältä mä olen aivan romuna. 

Mikko Pohjola

Jos päätän jäädä

Avataan pullo viinii ja piilotetaan ongelmat
Annetaan humalan selvittää meidän solmut vaikeimmat
~*~
Ei ole kyse sinusta
Tai jos on niin vikaa löytyy myös minusta
Ei voi muuttaa tahtoa
Eikä sunkaan tarvii elää mun ehdoilla
Siis miten edetään
Ei me aina voida siirtää tätä syrjempään

Tä biisi ansaitsee kaksi lainausta, jotka kiteyttävät hyvin sen kuka olen ihmisenä. Olen huono puhumaan ongelmista. Mulla kaipuaa sisältä konfliktien pelko vanhan trauman takia. Mulle ei voi huutaa, menen ihan lukkoon jos joku korottaa ääntä, joten mun kanssa on hyvin turhauttavaa tapella. Siksi ensimmäinen lainaus. Mun on paljon helpompi tarttua viinipulloon ja olla hiljaa. Hukuttaa oma viha humalaan ja esittää onnellista kuin alkaa selvittämään ongelmien ydintä, uskon pääseväni helpommalla. Oikeastihan se ei toimi niin, ne kasaantuu ja lopulta ongelmia on niin paljon, ettei kannata edes aloittaa niiden selvittämistä. Yleensä jos vähänkään maistissa tulee riita niin olen halukas tappelemaan. Selvinpäin sulkeudun ja päätän, ettei niistä kannata taistella. 

Jälkimmäinen lainaus kertoo siitä miten olen kehittynyt tässä suhteessa. Olen halukkaampi selvittämään ongelmat kun lyömään kamat kasaan ja vaihtamaan maisemaa. Olen päättänyt, että ongelmien siirtäminen ei auta vaan asiat on käsiteltävä, mutta ne voi käsitellä muutenkin kuin tappelemalla. 

Jos jaksoit tänne asti (suuri hatunnosto) niin huomasit varmaankin, että mun lempibiisit koostuu suomalaisista aika katkeransuloisista kappaleista. Se selittynee sillä, että suomalaiseen melankoliaan on helppoa samaistua. Kiitos tästä avautumishetkestä ja jos joku haluaa niin olisi ihanaa kuulla onko lukijoilla voimabiisejä tai kappaleita, jotka on kuin omasta elämästä kirjoitettuja.

Inspiraatiota kukista

Mulla on liian kauan ollut piirtämisen inspiraatio hukassa, tiedän ettei se taide synny pakottamalla. Silti aina on pelko, että jos en treenaa en kehity ja menetän jo opetellutkin taidot. Yhtenä vapaapäivänä kaivoin pitkästä aikaa lehtiön ja puuvärikynät esille. Lopputuloksena tämä;

 Mun teki vain niin kovasti opetella taas piirtämään kukkasia, ne on aina ollut mulle pieni pakkomielle, mutta niiden piirtäminen ja välittäminen tuntuu aina hirveästi työltä. Ja viimeaikoina kärsivällisyys pitkiin töihin on ollut vähän hukassa. Kaiken pitäisi olla valmista eli nyt tässä.

Lopputulokseen olin silti tyytyväinen. Ja koska mun erilaisten värikynien ja maalaustarvikkeiden yhteishinta on samaa luokkaa mun kenkävaraston ja vaatekaapin sisällön kanssa, oli tästä kukkamaniasta ammennettava kaikki mahdollinen. Puuväriä jäi syrjään ja aloin opetella uusia väritystekniikoita mun ProMarker -tusseillani. Oon vuosien saatossa kehittynyt niiden kanssa ja oppinut käyttämään niitä paljon uusilla, erilaisilla tavoilla. Päätin ottaa haasteen vastaan. 

Päätin että yritän luoda kukan varjostukset vain värittämällä, enkä turvautuen ääriviivoihin, kuten normaalisti tekisin. Ääriviivat, tussaus ja pohjaväri alle.

Huomasin jokaisen lehden kohdalla oppivani vähän jotain uutta. Hoksasin miten saan haluamani lopputuloksen. 

Käytin tähän projektiin yhteensä ehkä kuusi tuntia. Yhden lehden saaminen haluamani laiseksi tuntui yllättävän hankalalta. Pientä lisähaastetta toi myös se, että käytin myös valkoista puukynää. On yllättävän vaikeaa keskittyä siihen, ettei juuri tussilla väritettyyn kohtaan mene sörkkimään sillä kovalla puukynällä!  Lopputuloksena on rikottu paperi ja paha mieli, voin kertoa, kokeilin. 

Tässä kuudentunnin hermoromahduksen tulos! Epämääräisesti kukkaa muistuttava piirrustus, jonka jokaisesta terälehdestä huomaa, etten niitä värittäessäni ollut vielä hoksannut kaikkea oleellista. Päätin, että jatkan vielä harjoituksia tämän tyylin saralta. Ensimmäiseksi työkseni tällä taktiikalla se on ihan tyydyttävä. Mikään ei silti ole turhauttavaa kun käsi ei tottele mieltä. Kun tiedät tarkkaan mitä haluat, muttet ole vielä tietoinen millä tavalla pääset haluamaasi lopputulokseen. 

Vähän erilainen postaus kaikkien masentavien ajatuspostauksieni sekaan. Pahoittelen kuvien superhuonoa laatua ja yritän muistaa jatkossa jaksaa vähän panostaa niihin. 

Sanoja, muttei oikeutta

Mulla on sulle niin paljon sanottavaa, muttei oikeutta sanoa sulle mitään. Kaiken mitä haluan kertoa, kertoisin jotta mulla olisi parempi mieli, ei se auttaisi sua yhtään. Kerron sen silti, mutten sulle, koska sulle sillä ei ole merkitystä. Mä olen jo pettänyt sut. 

Sä olit mun elämässä vain vuoden, vaikka roikotan sua edelleen mukana, tuntuu se väkinäiseltä. Sen vuoden mä olin enemmän elossa kuin koskaan. Sä löit muhun kipinää, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Sä annoit mulle palan sitä maailmaa, jota olin niin kovasti haikaillut. Muistatko miten me luvattiin, ettei mikään tuu meidän väliin, mä annoin jonkun tulla. Sä olit mun paras ystävä ja mä rakastin sua, vaikken niin kuten olisit ehkä halunnut joskus. 

Oikeastaan tuntuu kun oisin käyttänyt sua hyväksi. Otin sun antaman maailman ja tein siitä omani, en tiedä oliko mulla antaa sun elämään oikeasti mitään. Mutta sä teit musta kokonaisen, sä kokosi yhteen ihmisen sirpaleita ja autoit mua näkemään taas liekit jotka oli jo sammunut. Kai sä olit siinä juuri oikealla hetkellä, tulit juuri kun mä tarvitsin sua. Ja sitten annoit mun mennä. 

Mä en voinut saada molempia maailmoja ja mä olin jo kokonainen. Kun aika tuli, mä en valinnutkaan sua. Siitä mä olen pahoillani, mä annoin sun mennä, koska se oli mulle helpompaa. Mutta mä olin väärässä, en mä ollut kokonainen, ei musta tule koskaan sellaista. Sä autoit mua vaan unohtamaan sen hetkeksi. 

En tiedä miksi mä tänään ikävöin sua niin paljon kun käytin koiraa yölenkillä. Kai se johtuu siitä, että oon viimeaikoina taas muistanut miten rikki oon. Ehkä se johtuu kaikista niistä sua muututtavista asioista tänään. Kai mä haluaisin osan edes siitä elämästä takaisin. 

Anteeksi, että asiat meni nii kuin meni, mulla on ikävä sua. 

Jalkapäivä

Joka kesä se oma laiskuus yllättää. Salitauko taas venähtää ja venähtää, sinne palaaminen tuntuu suuremmalta työltä kuin 13h työvuoro ilman taukoja. Jotenkin sain taas tsempattua itseni salifiilikseen. Täytin keskiviikkona 21 vuotta. Katselin taas vähän sitä kesälöystymistä vartalollani.  Surkeista ruokailitottumuksistani huolimatta en ole oikeastaan lihonut, mutta sen salitauon kyllä huomaa. Kaikki mikä oli vähääkään saavutettuna on taas löytynyt muodottomaksi ihokasaksi. Tietenkin kesällä annan itselleni vähän armoa. En syö pelkkää salaattia, rahkaa ja vihersmoothieita. Sallin repsahduspäiviä kun teen reissun johonkin tai muuten vain haluan nauttia vapaapäivistä.

Kävimme juhlistamassa avokin kanssa syntymäpäivääni lempiravintolassamme. Ja silloin kun tein pikkusiskoni kanssa päiväreissun Helsinkiin ja linnanmäelle! Silloin syötiin vain burgeria ja juotiin superisoja latteja. 

Lähdimme heti aamusta, 8:30 junalla kohti Helsinkiä, jotta ehtisimme syödä aamupalan siellä. Avoinna olevan aamiaisen/brunssi ravintolan löytäminen kahdelle täysturistille osoittautui hankalaksi sunnuntaiaamuna. Olen viimeaikoina kyllä huomannut, ettei nuo amuheräämiset ole enää alkuunkaan niin kamalia kuin ennen. Olin asemmallakin hyvissä ajoin ja ehdin odotella siskoa saapuvaksi kahvia hörppien aamuauringon lämmittäessä hieman yösaeenjäljiltä kosteaa penkkiä.

 

Terveellisen (lue; hese) aamiaisen jälkeen kävin tosiaan ensimmäistä kertaa elämässäni starbucksissa ja valitsin heti sen isoimman kupin kahvilleni! Sitä olikin mukava siemailla kun suunnistimme yhdessä ventovieraassa kaupungissa kohti horisontissa siintävää maailmanpyörää toivoen löytävämme linnanmäen. Päätimme jo junassa, että koska olemme aivan avuttomia tässä isossa kaupungissa ja sen omituisissa liikenneverkostoissa, että on parempi suorittaa matkaa jalan. 

Normaalisti yritän tietysti syödä taas terveellisemmin ja siis ylipäätään syödä. Mies vähän murisi kun sanoin aloittavani dieetin, että diettaamisessani on se ongelma, että tapaan lopettaa syömisen lähes kokonaan. No, onneksi olen aivan hullaantunut vihersmoothieihin ja puuroon! Ruokavaliota aloin taas tarkkailla pari viikkoa sitten ja salille palasin perjantaina. Tänään vietän välipäivää ja itken jo valmiiksi edessä olevaa työpäivää. Olen tietenkin iloinen, että olen raapinut itseeni niin paljon motivaatiota, et jaksan ennen työpäivää käydä salilla (ja työpäivähän alkaa siis 18:00...). Mutten taaskaan muistanut laisinkaan sitä, että salin jälkeen paikat ovat oikeasti vähän kankaat. Työn touhussa se usein unohtuu mutta kun koittaa loppusiivoaminen ja kyykistyt pyyhkimään sitä alinta vetolaatikkoa niin muistaa taas miksi seisoma-asento on huomattavasti mukavampi. 

Nyt vielä hetki armonaikaa jaloille ennen päivälenkkiä koiran kanssa. Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille! 

Näistä päivistä en vaihtais yhtäkään

...Edes sitä pimeää

Kuinka kauan meillä on aikaa

Viikon keaälomareissu Lappiin tapaamaan isovanhempia muutti taas mun elämän suuntaa merkittävästi. Olen huomannut saavani enemmän aikaan ja olevani onnellisempi. Jaksan taas nousta ylös sängystä ja herätä jopa aikaisemmin käyttämään koiraa lenkillä ja nauttimaan hitaasti alkavista aamuista. Eilen oli ensimmäinen työpäivä yli viikkoon ja noh, sainhan mä jo blenderistä kiehuvat tomaattisoosit käsille! 

Piti hilpaista työvuoron jälkeen apteekkiin hakemaan vähän kotiinkin palovammajuttuja. En yhtään ihmettele, että ne oli taas loppu kun miettii miten usein poltan töissä jotakin itsessäni. Onneksi on noita palovammoja ollut ennenkin ja äidin neuvot mielessä. Hyvän ensihoidon seurauksena ei jäänyt oikeaan käteen kuin muutama roiskejälki ja vasempaankin huomattavasti pienempi palojälki kuin olisi aluksi voinut uskoa.

Mutta Lapin reissuun! Tehtiin siis poikaystävän ja siskon ja sen miehekkeen kanssa yhdessä reissu meidän mökille. Se on oma lempipaikkani koko maailmassa, ainoa harmi on sen kaukainen sijainti. Ensimmäiset kaksi päivää oli vielä lampi jäässä ja satoi vähän luntakin. Vuorokaudessa tulikin sitten kesä ja +20 astetta. 

Se valon määrä siellä on ehkä se joka saa olon niin pirteäksi. Vaikkei etelässäkään ole enää montaa pimeää tuntia niin on se vaan mieletöntä ettei pimeyttä tule ollenkaan! Vaikka olen joka vuonna viettänyt vähintään viikon siellä ja nuorempana jopa kuukausia joka kesä niin se ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä. Eikä se kauneus myöskään. Vaikka maasto on vähän karun oloista joidenkin mielestä niin minusta se on niin raa'alla tavalla lumoavaa. Siinä piilee jotain alkukantaista voimaa ja kauneutta. 

Koirakaverit oli tottakai myös mukana! Akiles nautti kun sai juosta ja temmeltää vapaana, vaikkeivät he tulleetkaan isovanhempien koiran kanssa oikein juttuun. 

Oma kuvasaldoni jäi vähän vähäiseksi taas, mutta onneks mies oli sitäkin ahkerampi! Kaikki se aikaisin herääminen, Lapin kiertely, sukulaisten näkeminen ja kaikenlainen touhuaminen sai ehkä minutkin taas muistamaan, että elämässä on muutakin kuin sänky ja työpaikka. Tänäkin aamun nousin jo ennen kahdeksaa lenkille koiran kanssa. On aivan ylitsevuotavan mahtava fiilis kun on herännyt aikaisin ja päivää on vaikka kuinka, vaikka tässä pitäisi töissäkin käydä piipahtamassa päivemmällä. Koirakin varmasti nauttii tästä uudesta energiamäärästä. Lenkit on pidempiä taas ja lähden niille intoa puhkuen. 

Tietenkin tämä maniavaihe joskus loppuu ja pelkään palaavani siihen robottimaiseen elämäntyyliin, mutta nyt aion ottaa kaiken irti! Herään aikaisin, siivoan kotia ahkerammin, lenkkeilen iloisemmin ja nautin tästä hetkestä ja näistä päivistä. 

Sain myös kukkakimpun. Olen aina ennen ollut vähän nihkeä kukkien suhteen. Jotenkaan ne eivät ole ennen olleet se minulle tärkeä asia suhteessa ja olen sen myös avoimesti kertonut. Kaikki kuitenkin muuttui yhdellä kauppareissulla alkukeväästä kun päätin, että haluankin tulppaaneja. Aikomuksena oli ostaa ne itse itselleni, mutta mies halusi maksaa ne minulle jotta en voi väittää ettei hän osta minulle kukkia! Nyt aina välillä kaupassa kun kävelemme kukkien ohi hän muistaa kysyä haluanko kimpun. Minusta on parasta, että saan itse valita sen kaikkein mieluisamman ja saan kävellä kaupasta pois hymyillen uuden kukkakimppuni kanssa.

Ja ettei tärkein pääsisi unohtumaan. Akiles täytä yhden vuoden toukokuussa! Tuo aivan ihana karvainen lapsi on ilahduttanut elämäämme jo yli 10kk ajan. Jee juhlat. Aivan mahtavan hieno poika hänestä onkin kasvanut, en voisi olla onnellisempi tai saada mitään parempaa. Tuo ylempänä oleva kuva minusta ja Akileksesta on tällä hetkellä suosikkikivani. 

Näihin tunnelmiin päätän tämän tarinatuokion ja noudan toisen kupin kahvia. Oikein valoisaa kesää kaikille! Yritän palaillaan tämäntyyppisillä postauksilla enemmänkin jatkossa.💚

Oot mulle joku jonka vuoksi kuolla

Joku jonka vuoksi kuolla

Jumalauta

Mä rakastan sua

*Kaija Koo/joku jonka vuoksi kuolla

Voimattomuus

Tänään oli taas niitä päiviä. 
Sängystä nouseminen tuntui urheilusuoritukselta, johon en ollut valmistautunut lainkaan. Koko maailman paino työnsi alaspäin ja tyyny oli ainoa asia maailmassa, joka oli hyvin. Makasin kuusi tuntia sängyssä, tekemättä mitään. Koiran kanssa tehdyn aamulenkin jälkeen en keittänyt edes kahvia. Palasin vain sänkyyn ja toivoin, ettei edessä oleva iltavuoro olisi olemassa. Töissä olin kuin kävelevä ruumis, sieluton ja voimaton, yhden lautasen nostaminen oli vaikeampaa kuin raskaana leijuvat ajatukset. 
Silti sisältä löytyy se voima, vaikkei mitään jaksaisi ja kaikki tuntuu turhalta niin selkärangasta tulee niin tuttuna työtehtävät että ne saa suoritettua. Näinä hetkinä osaa olla kiitollinen koirasta ja työpaikasta. Ne pakottavat nousemaan ylös sängystä, tekemään jotain. Ilman niitä olisin vain lojunut peiton alla kohtaamatta todellisuutta. Ne ovat asioita, jotka pitävät järjissään. Ja sitten on työkaverit, tuo uskomaton voimanlähde. He näkevät ettei kaikki ole hyvin, mutta minulla on näitä päiviä, he ovat kuten tavallisesti. Kertovat typeriä vitsejä ja puhuvat minulle kuin minätahansa muuna päivänä, se helpottaa. Olo kevenee ja lopulta sitä osaa itsekin jo vitsailla ja laulaa musiikin mukana. Yksin tästä ei tulisi mitään. Kenenkään ei kuuluisi olla yksin ja mikä tärkeintä ketään ei pitäisi kohdella varoen vain mielentilan laskun ja ruumiillisen väsymyksen vuoksi, voivottelu ei auta. On tärkeää päästä kiinni siihen jokapäiväiseen elämään. Tänä yönä olen kaikesta huolimatta kiitollinen kaikesta mitä elämä on antanut, on se sittenkin sen arvoista.

Sanoin että vihaan sua ja rakastin niin paljon

Mä luulin aikanaan, etten kaipaa mitään. Luulin että mulla on elämässä kaikki ja olen onnellinen. Sitten sä kävelit siihen ja mä tajusin, etten koskaan vois olla kokonainen ilman sua. Sä sanoit mulle ettei tä toimi, että me ollaan liian kiivaita yhdessä. Sä särjit mut kokonaan. Mä vajosin lattialle ja tajusin miten sä murskasit mun koko elämän yhdellä lauseella. Mä huusin sulle, huusin sellaisia asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mä haukun sut ja sanoin, että oot tuhlannut mun aikaani ja oltais säästytty kaikelta tältä jos et ois edes alkanut leikkiä mulla. Huusin paljon muutakin, paljon valheita ja kauheuksia. Sä kannoin mut sänkyyn ja mä huusin lisää. Itkin sun paitaan ja puristin sua lujaa samalla kieltäen sua koskemasta mua koska aioit lähteä. Sä sanoit rakastavas mua mä väitin sun valehtelevan. 

Me oltiin kuin myrsky joka tuhoaa kaiken tieltään. Me ei haluttu rakastaa toisiamme ollenkaan, muttei voitu sietää ajatusta että toisella ois joku toinen. Mä vihasis kaikkea sussa ja rakastin jokaista sun solua palavasti. Mä en koskaan ollut rakastanut. En tiennyt että se sattuu niin saatanasti. Sä et halunnut sun elämään ketään, mutta pidit musta kiinni tiukemmin kuin mistään koskaan ennen. 

Mä tiesin, ettei meistä koskaan voi tulla mitään. Mikään mikä polttaa niin palavasti ei koskaan säily. Me hehkuttiin niin kuumaa liekkiä, että se ois nopeasti ohitse. Aina kun sä painoin mut seinää vasten vaatien mua omaksesi mä halusin olla siinä aina. Me taisteltiin jatkuvasti. Fyysisesti ja henkisesti me haastettiin toisiamme uuteen taistoon kerta kerran jälkeen. Mä nautin jokaisesta mustelmasta joka painui mun ihoon kuin muistuttaen, että sä omistat mut kokonaan. Samalla mä kynsin sua pakonomaisesti, jotta sä muistaisit mun omistavan sut. 

Mutta ei ihmistä voi omistaa, ei sellaista ihmistä mitä me ollaan. Niin kiivaita ja kiinni omassa minuudessaan. Sä oot se, josta jää ikuinen jälki. Mä tiesin sen aina. Jokaisella meillä on sellainen, josta jää ikuinen arpi kehoon. Miten monesti mä olinkaan sun ovellas lieskojen lyödessä silmissä. Tietäen, että oven auetessa edessä on taas sellainen riita, että ovet paukkuu ja tavarat lentää. Sellaista se oli aina. Silti aina kun sä näit mun kyyneleet me oltiin molemmat menetettyjä. Me tiedettiin, ettei vielä voi päästää irti. 

Vuosi projektiani

Nyt aletaan elellä niitä aikoja kuin vuosi sitten tein päätöksen paremmasta elämästä. Jaksaminen on ollut välillä vaakalaudalla ja olen törmännyt moniin vastoinkäymisiin. Yliliikkuvat nivelet ovat kipeytyessään aiheuttaneet monia kyyneleitä. Samoin selkä, joka loppuvuodesta tulehtui niin pahasti, etten päässyt sängystä ylös. Lääkärin ja lääkkeiden avulla sain sen kuriin, mutta vieläkin kun nostan töissä jotain raskasta väärin joudun seuraavan päivän menemään buranan voimalla ja yön rentouttavien lääkkeiden avulla, jotta voin nukkua. Kaikesta huolimatta voin hyvin. Olen tehnyt monia elämäntapamuutoksia vuoden aikana, vaikka sali iharrastus on vähän jäähyllä. Kävelen silti päivittäin monia kilometrejä koiran kanssa ja olen yrittänyt hallita kehoani terveellisen ruuan avulla. Yritän töissäkin aina tehdä sen salaatin. Koiran hankkiminen kyllä vei projektia eteenpäin kun mukaan saatiin päivittäisiä kävelylenkkejä!
Tietenkin baareilun vähentäminen ja sen mittaamattoman määrän cockiksen lipittämisen sai kuriin, auttoi sekin. Nykyisin käyn ehkä maksimissaan kerran kuussa ulkona juoma mielessä. Olen yrittänyt keksiä tilalle parempia harrastuksia kuten koirapuistoilun ja yhteiset koiralenkit!

Tässä tänään otetut kuvat. Olen aika ylpeä siitä missä nyt ollaan. Tietenkin tulos voisi olla vuodessa huimasti parempikin, mutta siitä sohvaperunavaiheesta, josta lähdettiin on tämä suuri harppaus minulle itselleni. Vielä on palattava salille jatkamaan kehon kiinteytystä, mutta monet turhat alkaa olla jo ravisteltu pois. 

Ensimmäinen yllä oleva kuva on 5.2.2016, eli siitä päivästä kuin virallisesti julisti projektin alkaneeksi. Toinen ja kolmas ylhäältä ovat kesäkuun alusta kun projektia oli kulunut sen neljä kuukautta. Alimmat tietysti vertailuksi siitä miten tässä nyt muka ollaan edetty vuoden aikana. 

Näillä on tosiaan hieman päälle puolivuotta eroa. Itse ainakin huomaan eron selkeästi jo. Varsinkin jaloista! Haluan vielä kiinnittää huomiota puuttuviin lihaksiini. Tietenkään projektin tarkoitus ei ole koskaan ollutkaan saada sixpäckiä vaan kiinteytyä. Enkä voi sanoa kaipaavani sitä pullottavaa reisilihasta, joka ilmestyi kovien jalkatreenien myötä. Unelmana sopusuhtainen ja terveen näköinen keho! Ja kiitos Akilekselle kuvani photobomppaamiselle hassu virne naamallaan. 

Siinä hieman projektini kuulumisia, en ole vielä keskeyttänyt sitä, vaikka muutoakuvia ei olekaan aikoihin tullut. Nyt vain edellään hieman hektistä aikaa elämässäni ja univelkojen keskellä on vain muistettava, että teen tätä itseni takia. Silti sen laittaminen tähän nettipäiväkirjaan helpottaa. Täältä kuvat ja muutokset, kaikki ajatukset on helposti löydettävissä jos epätoivo meinaa iskeä. 

Upeaa kevään odotusta kaikille! 

Kiitos kusipäille, mä selviän itsekin

Tä on teille jokaiselle, joka ikiselle helvetin idiootille joka antoi aikanaan itselleen oikeuden kommentoida mun kehoa. Päin naamaa tai selän takana jotta se kantautuisi mun korviin. Tä on sille terveydenhoitajalle, joka sanoi neljätoistavuotiaalle, että voisi vaikka pienentää ruoka-annoksiaan, kiitos siitä ideasta. Tä on aivan kaikille, jotka painoi mua alas ja sai mun itsetunnon romahtamaan.
Kiitos niistä helvetillisistä vuosista. Kiitos siitä syömishäiriön ja masennuksen kierteestä. Kiitos siitä itseinhon maailmasta. Mä olen velkaa teille kaikille, en mitään. Kolmetoistavuotias itsestään epävarma nuori ottaa sanat itseensä, jokainen huhupuhe on totuus. Jokainen halveksiva katse tai ohikävellessä kuuluva tirskaus on merkki epätäydellisyydestä. Esiteini-iässä olevan lapsen ei pitäisi joka aamu päälle pukiessaan joutua vihaamaan itseään tai itkemään äidilleen, ettei voi laittaa shortseja jalkaan. Kenenkään ei pitäisi. Silti vielä on lapsenpyöreyttä poskissa, on piittaamattomien vuosien lisäkiloja. 
Mä painoin 65kg, kiitos vain terveydenhoitaja, en ollut mitenkään huolestuttavan lihava. Miten olisi ollut ehdotus lisäliikunnasta? Sinun sanojesi innoittamana jätin syömisen aika huolestuttavalle tasolle. Sinun sanojesi aikaansaannoksena pyörtyilin kuusitoistavuotiaana koulussa syömättömyyteni vuoksi. 
Mä en koskaan tule olemaan täysin tyytyväinen mun painoon tai kehoon. Mä en koskaan saa mielestä sitä, että mun pitäisi painaa omasta mielestäni sen 50kg ollakseni oikean kokoinen. Silti mä olen saanut itsetuntoni takaisin. Mä voin katsoa peiliin ja hymyillä. Mä en enää ahdistu jos vatsa on pullollaan ruuasta. Mä olisin silti pystynyt tähän ihan ilman teidän ivailuannekin. Mä olin kyllä hyvin tietoinen mun reisistä, olen edelleen. 
Kiitos maailmalle, mä olen edelleen täällä. Mä rakastan taas elämää ja elämistä. Rakastan itseäni, eikä kukaan kusipää voi enää ikinä viedä sitä multa pois. Kukaan ei enää voi sanoa mua lihavaksi. Tai voi, mutta se ei merkitse mitään. 
Tä on teille kaikille, jotka painitte itsenne kanssa. Tehkää asiat itsenne takia, älkää muiden ilkeiden sanojen, te ette koskaan ole jonkun mielestä täydellisiä. Älkää antako sen ajaa teitä alas, sieltä on aina vaikea päästä ylös. Ja kun asiat tekee siksi, että itse ajattelee sen olevan parasta itselleen, silloin sen vaikutus on parhaimmillaan. 💚