Viimeyönä mä nukuin ensimmäisen yöni niin, että tä, meidän koti, on virallisesti mun ainoa kotini. Eilen aamulla luovutin mun oman asunnon avaimet ja purin muuttolaatikot tänne. Edellisillalla kun pakkasin viimeiset tavarat autoon ja siivosin mun asunnon, tunsin kummallista haikeutta. Vaikka oon viimeiset yli puolivuotta oikeastaan jo asunut täällä tuon miehen kanssa, niin omasta asunnosta luopuminen oli kuin pienestä palasta menneisyyttä irti päästämistä. Siellä mä juhlia parhaan ystäväni kanssa mun päättäjäisiltaa, siellä mä sain kokea vapauden ja ensiasunnon ihanuuden. Siellä kasvoin pelokkaasta teinitytöstä vastuulliseksi naiseksi. Siellä keskusteltiin syvällisiä ja solmittiin rauha siskon kanssa, käytiin läpi niin monia menneisyyden arpia. Siellä asuessa täytin 19 ja 20. Se oli mun koti.
Tää oli kuin askel kohti uutta, puhdasta sivua mun elämässä. Yks turha rahareikä vähemmän ja tavallaan uudenlainen alku meidän suhteelle. Välillä täytyy hyvästellä jotain vanhaa toivottaakseen uudet asiat tervetulleiksi. Eilen myös loin oman kosketukseni tälle asunnolle. Lisäilin vähän omia juttuja ja toin sisustukseen oman kosketukseni. Tavallaan muutto oli helppo. Oon ollut mukana tän asunnon sisustamisessa alusta asti ja saanut aina vaikuttaa asioihin. Tää on aina ollut meidän koti, eikä mikään poikamiesboxi. Oon vaikuttanut jopa asunnon valitsemiseen. Asiat on siis tehty mulle helpoksi sillä saraan.
Tää on aina ollut meidän koiralle koti. Täällä on aina ollut hyvä olla. Nyt se on vain virallisesti meidän yhteinen koti. Tää on askel kohti toisen laista elämää. Vaikka luopuminen on vaikeeta niin nyt moni asia helpottuu.
