Sen ei koskaan pitänyt mennä näin pitkälle

Avaudun ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni asiasta, jota olen piilotellut pitkään. Haluan suojata itseäni ja pitää sen poissa elämästäni. Kun ihmisille sanoo syömishäiriö, syntyy paljon vääriä ajatuksia. Kaikki ajattelevat heti huomionhakuista anoreksiaan vertaamista. Mutta olen päättänyt, ettei se kannata enää. Haluan parantua, lakata ajattelemasta ruokaa koko ajan ja sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat jos tietävät sen. En näytä syömishäiriöiseltä, en omasta mielestäni. Olen hieman liian "isokokoinen" siihen. Silti se on päässäni.

Ruoan ajattelemisen pitäisi olla positiivista, minua se ahdistaa. Yhdenkin karkin syöminen saa juoksemaan puntarille, tarkastamaan, ettei painoon ole tullut grammaakaan lisää. Punnitsen itseäni pakkomielteisesti päivittäin, jopa useasti päivässä. Mitä vähemmän vaaka näyttää, sen parempi. Saan mielihyvää jos voin mennä illalla nukkumaan ilman, että tunnen nälkää ja tiedän, etten ole syönyt päivän aikana muruakaan. Pikaruokalassa käyminen ystävien kanssa on vaikeaa. Pitää pitää kulissia yllä, pitää syödä kuten muutkin, väittää pitävänsä syömisestä. Silti jokainen ajatus on vain siinä miten se vaikuttaa minuun, että pitää yrittää pitää ruoka sisällä, saada kasvot peruslukemille, ettei kukaan näe oksetusta kasvoilta.

Yläasteen alkuaikoina olin pyöristynyt hälyyttävästi, pystyin ajattelemaan vain sitä miltä näytän verrattuna muihin. Näkeekö joku pömpöttävän vatsani ja epäkiinteän olemukseni. Näkeekö joku, arvosteleeko joku. Vähensin ruoka-annoksiani. Söin huonosti ja aloin oksennella vähiäkin ruokia ulos. Aluksi halusin vain laihtua, halusin niin kovasti sopia s -koon vaatteisiin, kuten kaikki muutkin. Halusin olla pieni ja sievä. Päätin, että lopetan kun olen sopivan kokoinen.

Ei se lopu, laihduttaminen muuttui pakonomaiseksi häiriöksi. Koko ajan on liian iso, liian painava, liian kookas. Jokainen ruokaan liittyvä ajatus oksettaa ja ahdistaa. Ruokapäiväkirjan pitäminen on kamalinta maailmassa. Kun näet jokaisen herkun, jonka olet pistänyt suuhusi, näet listan, joka on mielestäsi liian pitkä yhden päivän syötäviksi, vaikka "terveet" ihmiset söisivät paljon enemmän. Olen aina ollut ankara itselleni. Ruoskinut itseäni sisäisesti, jos en ole mitä haluaisin olla.

Huomasin pian, ettei käsitykseni kehosta ollut terve. En halunnut olla lihaksikas, vaikka ihannoinkin lihaksikkaita, laihoja naisia. Halusin vain olla laiha... Yhdessä vaiheessa oli vaikea pysyä tajuissaan. Söin niin vähän, että verensokerini oli koko ajan liian alhaalla. Saatoin voida huonosti ja pyörtyillä keittiötunneilla ammattikoulun puolivälissä. Välillä painoni ei hallinnut jokaista ajatustani, mutta ne vaiheet ovat lyhyitä. Ajatukset palaavat aina, aina vain voimakkaampina.

Oikeastaan, vaikka näen joistain kuvista, että olen laihtunut, viimeisen vuoden aikana aika paljonkin. Monet hokeavat minulle, että olen pienentynyt. Tajusin sen itseasiassa vasta muutama päivä sitten kun olin lähdössä kauppaan ja vedin vanhat shortsini jalkaan.

Tietysti asento on eri ja voi olla, että kangas on jonkun verran venynyt ja antanut periksi ajan myötä, mutta olin hieman hämmentynyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että reiteni ovat hieman liian muhkeat. Silti katsoessani näitä kuvia, pukiessani kyseiset shortsit jalkaan, en voi olla miettimättä onko käsitykseni kehostani ollut aivan vääristynyt ja olen ostanut liian suuria vaatteita, vai olenko oikeasti huomaamattani menettänyt osan jaloistani.

Muistan vielä viimekesän alusta, vähän yli vuosi sitten melkein itkeväni laittaessani shortsit jalkaani. Huutaen, etteivät ne näytä hyvältä, puristavat reittäni saaden ne näyttämään normaaliakin isommilta. Kaikki se epätoivo ja suru iskee nyt kasvoilleni. Edelleen tunnen ahdistusta pukeutuessani vaatteisiin, jotka ovat oikeasti kokoiselleni. Suurin osa vaatteistani on nimittäin liian isoja, löysiä ja roikkuvia. Hoen itselleni, etten ole niin iso, en kenties koskaan ollutkaan. Yritän saada itseni uskomaan, että myös minä voin viimein olla oma itseni pelkäämättä, sillä olen saavuttanut sen koko- ja painoluokan, jota kynnet kämmeniä vasten repien toivoin juostessani kaduilla, polvet turvonneina kuin halusin vain laihtua.

Olen parantunut paljon vanhetessani. Olen hieman saanut ajatuksiani itsestäni oikaistua. Myös omilleni muuttaminen auttoi, sillä voin syödä niin kuin haluan. Voin ostaa jääkaappiin terveellisiä kasviksia ja hedelmiä. Nyt syön enemmän ja huomattavasti terveellisemmin, joka on hieman oikaissut käsityksiäni syömisestä. Hallitsen edelleen ruokailuja, mutta nyt en hallitse sitä olemalla syömättä vaan syömällä oikein. Olen huomannut, että monet asiat ovat vain valinnoistani kiinni. Voin valita laihduttamisen tien, ilman, että näännytän itseäni ja voin jatkuvasti huonosti. Vei liian kauan ymmärtää se, mutta nyt yritän vain pitää siitä kiinni kaikin voimin.

Kaiken tämän ei koskaan pitänyt mennä näin pitkälle. Halusin vain olla hieman sievempi omasta mielestäni. En koskaan halunnut jonakin päivänä tajuta, että olen päästänyt ajatukseni sen sairalloisen rajan yli, jota pidetään tabuna.

Kaiken tämän höpinän ja voivottelun jälkeen siirryn iloisempiin asioihin. Valmistuin tosiaan viimein ammattikoulusta, olen virallisesti kokki! Jotenkin uskomatonta. Kaksitoista vuotta koulutusta, pohtimista, ärsyyntymistä ja penkkien kulutusta on virallisesti ohi. Olen tämän vuoden puolella saavuttanut siis jo toisen etapin, johon olen pitkään pyrkinyt. Ensimmäinen oli tietenkin oma asuntoni, heh. Tähän loppuun lisään vielä voimantovotuksen kaikille, jotka painivat oman itsetuntonsa kanssa. Jokaisen pitäisi vain rakastaa itseään, ja jos ei rakasta itseään, pitäisi löytää keino rakastaa. Maailmaa on paljon helpompi katsoa kun olet ensin hyväksynyt sen kuka olet ja viihdyt omassa kehossasi. Ja oikein lämpimiä päiviä kaikille ♥