Vuodenajat inspiraationa

On ollut helpompi hengittää viimeaikoina. Uskon että onnistun. Onnistun saamaan elämäni edes hieman raiteilleen. Oikeastaan olen leijaillut pienessä energiakuplassa jo viikon verran. Olen herännyt lähes joka aamu ennen yhtätoista, iltavuoropäivinäkin. Olen jaksanut ilman mutinaa nousta käyttämään koiran aamulenkillä. Olen jopa vähintään jokatoinen päivä lähtenyt koirapuistoon tai luonnonreiteille tunniksi patikoimaan. Olen jaksanut tehdä ruokaa, käydä kaupassa ja siivota normaaleja elämän jälkiä. Olen tuntenut itseni silti levänneemmäksi kuin aikoihin. Liikunnan lisäys on vielä hieman vaiheessa, mutta elämä tuntuu ja paljon helpommin käsiteltävältä. Pieni vaaleanpunainen kalenterini on läsnä kaikessa. Tuntuu rauhoittavalta kirjata ylös kaikki, eikä luottaa muistiin kuten olen ennen tehnyt. Olen myös kirjoittanut sivuille tsemppauslauseita ja päivän mietintöjä.

Pysähdyin yhtenä päivänä hetkeksi ihastelemaan luonnon kauneutta. Talvi on lempivuodenaikani. Kaikki on silloin niin puhdasta ja kaunista. Tuntuu kuin paha maailma pysähtyisi hetkeksi näyttääkseen että on täällä jotain hyvää ja kaunistakin. 

Talvi symbolosoi minulle uuden alkua monellakin tapaa. Lumi peittää raiskatun ja kulutetun maan vain uusiutuakseen ja kukoistaakseen jälleen ensikeväänä. Rakastan luonnon kauneutta ja uusiutumiskykyä. Olin vain unohtanut sen taas hetkeksi miten paljon nautinkaan ulkoilmasta. Vuodenajoista ammennan myös insipraatiota omaan elämääni. Tämän talvikauden olen vain pysähdyksissä. Makaan turvallisen lumipeitteen alla ja valmistaudun muutokseen. Hauduttelen ideaa turvallisesti päässäni. Aloitan muuttumisen pikkuhiljaa. Pieni vesipisara kerrallaan, jotta voisin kesällä taas kukoistaa. Keväällä lisätään vauhtia. Kevät on suurien muutosten aikaa. 

             

Mulla on niin vahva usko elämään juuri nyt. En usko tunteneeni näin vuosiin.  Vaikka Akiles on tuonut elämääni paljon iloa, on se myös pakottanut kohtaamaan virheet itsessäni. Armottoman laiskuuden, jota vastaan olen taistellut kohta kaksi vuotta. Olen joutunut tuijottamaan tunteja peiliin ja toteamaan paljon omia heikkouksiani. Olen vasta nyt lähtenyt kehittämään niitä, vaikka minulla on ollut vuosia aikaa ksäitellä näitä asioita. Olen ottanut töissäkin positiivisemman asenteen. Täytyy jaksaa, täytyy hymyillä. Pidän mun työstä, vaikka se syökin mua loppuun. Haluan silti olla parempi ihminen, parempi työkaveri. Haluan olla se, josta ammentaa positiivisuutta. Olen keksinyt terapiakeinon, laulaminen. En osaa laulaa, en sitten yhtään. Mutta kun laulan töissä sanojen mukana niin voin hukuttaa stressini niihin. Voin unohtaa missä olen, mitä teen. Voin keskittyä vain sanoihin ja hoitaa työn siinä lomassa. Se on oma salainen kuplani, joka auttaa minua pitämään ärräpäät sisälläni ja kestämään paineet paremmin. Olen huomannut sen toimivan hyvin. 

Toinen terapiakeino kaiken käsittelyyn on nimenomaan se, että olen tehnyt enemmän Akileksen kanssa. Olen mennyt ulos ja tehnyt elämälläni jotakin! Olen yrittänyt taas nähdä ystäviäni. Akileksen ilosta ammennan voimaa. Miten tuo minusta riippuvainen eläin voikaan olla niin täynnä iloa ja tarmoa. Hän ansaitsee nauttia elämästään vaikka minä en aina nauttisikaan. Toivottavasti jaksan elää näin vielä pitkään, eikä tämä olisi kuten muutkin elämäntaparemonttini, hetkellinen villitys. Tuneen jo voivani niin paljon paremmin. 

Ne sanoo mulle tä on nyt sun todellisuus

... Tän ulkopuolella päivät valuvat hukkaan... 

... Tässon kaikki olemukseltaan väärää, haavekuva, hauras ja haavoittuva...

Jotenkin marras-, joulu- ja tammikuu ovat olleet omassa elämässäni kaikin puolin mullistavaa aikaa. Elämä on jatkanut kulkuaan, mutta siinä on tapahtunut myös uskomattomia muutoksia. Olen kasvanut henkisesti erilaisten mutkien kautta, olen jälleen uskaltanut laskea painoa harteiltani ja olen puhunut asioistani läheisilleni. Olen jopa löytänyt elämääni uuden, korvaamattoman ystävän, jolle voin kertoa asioista ja hänen seurassaan voin hetkeksi laskea sen kaiken ja olla vain heikko läheisyyttä kaipaava tyttö. Olen kamppaillut myös normaalia enemmän omien sisäisten demonieni kanssa. Olen yrittänyt jälleen saada niistä otetta, parantua viimein kunnolla. Vaikken ehkä vielä ole täysin valmis näkemään kaikkea, näen väsymyksen ja itseni riuduttamisen jättämät jäljet. Pelkään, että ellen viimein ota asioita kontrolliin, minusta ei jää jäljelle mitään mitä olen nyt. 

Tänäkin vuonna vietimme perheen kesken pienimuotoisen joulun. Joulu tuo minulle paljon ristiriitaisia tunteita. Samalla kun nautin hyvästä ruuasta, viinistä ja perheeni seurasta, en voi olla ahdistumatta. Kaikki se kun on vain pakko olla pirteänä, pakko viettää aikaa, ettei olisi joka vuosi se huono lapsi, joka lukkiutuu huoneeseensa piirtämään. En pidä joulun kaupallisesta hälinästä, mutta sorruin silti joululahjaostoksille. Päätin oikein panostaa niihin, sillä en ole kamalan ahkera ihmisten lahjomisessa. Mieluummin jättäisin sen kokonaan välistä. 

Meillä on myös tapana panostaa ruokailuun. Syömme kahdessa erässä, ensin kylmän kalapöydän aamupäivällä ja vielä illemmalla lämpimät ruoat. Ruokailun välissä kävimme hautausmaa muualle haudattujen muistopaikalla jättämässä kynttilöitä rakkaillemme, joita ei enää ole. 

Kylmä kalapöytä

Uudenvuoden vietinkin rattoisasti töissä. Pääsin viittä vaille kaksitoista ja ehdin juuri nähdä jokirannassa paukkuvat ilotulitukset. Ehdin siinä napata muutaman huonolaatuisen kuvankin ennen kuin suunnistin jatkamaan iltaani, lähinnä nukkumaan. 

Tammikuussa en ole tehnyt paljoa mitään ihmeellistä. Lähinnä yrittänyt jaksaa käydä koulua. Pitää kiinni päätöksestä ajaa demoneita nurkkaan ja yrittänyt vain nauttia kaikista hetkistä. Olen onnistunut jopa pysymään terveenä (koputtaa puuta kolmesti), vaikka tällä hetkellä pieni flunssa uhkaileekin taas kurkussa. Viime perjantaina jaksoin silti raahautua ystävieni kanssa pulkkamäkeen (joka talvi pitää ainakin kerran, viis iästä!) Jaksoimmehan me sitä mäkeä muutaman kerran laskea ennen kuin siirryimme keskustaan pelaamaan biljardia.

...Mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen...

Oon päivät täällä... tehnyt kiharoita hiuksiini

Hei vaan kaikki! Aika lopettaa tämä joulukuun aikainen hiljaisuus ja kaivautua takaisin peittojen alle ja avata kone. Joulukuussa olen hädin tuskin kerennyt edes facebookkia tarkastaa muuten kuin kännykästä nopeasti hiljaisilla hetkillä. En ole ehtinyt paljoa olla kotona. On pitänyt lahjashoppailla (ja muutenkin vain shoppailla) ja käydä työssäharjoittelussa, maistella jouluruokia, nähdä ystäviä ja viimein joulupäivien ajan vain rentoutua kotona. Nauttia ruuasta ja olla perheeni kanssa. Teen joulupostausta hieman myöhemmin, joten ei siitä sen enempää nyt.
Yksi asia joulun ja kiireiden lisäksi on jäänyt tästä kuusta mieleen, nimittäin kiharat! Olen ehkä laiskinta sorttia keksimään hiuksilleni arkisin mitään ihmeellistä. Ne usein vain ovat, sillä siisti. Tässä kuussa olen kihartanut hiukset useampaankin otteeseen.

Yleensähän minulla on ihan suorat, ehkä lyhimiltä osin hieman kaartuvat, hiukset. Ne ovat vakavasti kampaajan tarpeessa. Takana näkyvät tummemmat hiukseet ovat kasvattaneet aika kiitettävän juurikasvun, eikä väri vastaa ollenkaan sitä
punertavan ruskeaa, joka se silloin joskus oli. Malli on tyyliltään ylikasvanut-ei-mikään.


Viereisessä pienemmässä kuvassa (myös ainoa osaamani ilme selkeästi) yritin  koota päällimmäiset hiukset pois tieltä. Tätä tukkaa löytyy niin paljon, että jos osaa ei nosta aluksi pois tieltä niin kihartamisesta ei tule tuon taivaallistakaan.

         

Minulla on tapana käännellä kiharrinta, jotta eri kiehkurat menisivät eri suuntiin ja olisivat hieman eri mallisia. Näin uskottelen itselleni, etteivät ne kietoudu toisiinsa yhdeksi epäselväksi kasaksi vaan pysyvät kivoina.

Kun sitten on pää täynnä epämääräisiä korkkiruuveja niin  annan niiden viilentyä hetken. Sitten haron ne varovasti sormilla auki ja suihkuttelen lakkaa joka välissä. Omat hiukseni ovat jotenkin niin käsittämättömät, etten koskaan pidä suoraan lopputuloksesta. Suorastaan ärsyttää, mutta yleensä kun niiden antaa olla edes parikymmentä minuuttia niin ne tasaantuvat ja kaartuvat juuri halutulla tavalla. Oikealla kuva juuri auki harotuista hiuksista. 

Vaikka en hirveästi jaksa laittaa hiuksiani pidän hiusten laittamisesta ihan uskomattomasti. Rakastan opetella uusia kampauksia ja tapoja, joilla saan erotuttua edes hieman kaikista muista harmaista arkipäivistä. Välillä minulle iskee sellaisia kausia, että laitan hiukseni aina kun lähden ulos. Välillä taas heitän yksinkertaisen sekasotkunutturan pääni päälle ja painelen ulos collareissa. Lomalla olen jaksanut panostaa ulkonäkööni aina poistuessani. Kouluaamuisin en pysty siihen, olen liian laiska ja uninen. 

Tälläistä täytepostailua tälläkertaa, toivottavasti nähdään pian (pahoittelen kuvien laatua)! ♥

Marraskuun loppu

Heipä hei, huhhuh tajusin juuri, että se siitä marraskuusta. Kohta ollaan jo joulukuun puolella. Ihan uskomatonta! Vastahan oli syyskuu... Jotenkin tuntuu, etten ole saanut aikaiseksi mitään tämänkään kuun puolella. Olen käynyt koulussa ja töissä, juhlinut sekä liikaa, että liian vähän. Olen yrittänyt hymyillä joka päivä, löytää asioista niitä valoisia puolia. Olen valvonut myöhään ja nähnyt uusia ja vanhoja ystäviä, Itseasiassa olen saanut paljon aikaan tässä kuussa, ei mitään kongreettista käteen jäävää (paitsi tyhjyyttään huutava lompakko), mutta silti paljon asioita, joita voin muistella lämmöllä ja jotka tuovat valoa alkavaan joulukuuhun. Ja tämän kuun puolella sain aikaan vielä yhden uudenkin asian! Myönnän, että yhdistin juuri ensimmäistä kertaa pari kuukautta vanhan puhelimeni
tietokoneeseeni. Sen kunniaksi julkaisen vähän kuvia, joita olen saanut aikaiseksi napsittua tässä kuussa;

Tehtiin koulussa sillä ainoalla keittiötunnilla menuita. Tehtävänä oli tehdä jämä raaka-aineista mitä nyt ikinä saikaan kootuksi. Ryhmäni sai aikaiseksi broccoli -keiton, ulkofile pihvit aurajuusto-kermapeerunoilla, sekä uunijäätelön. Noh, ainakin yritettin olla luovia. Tässä kuva keitosta, joka voisi värinsä puolesta olla vaikka pinaattikeittoa. Ja sitten viereltä löytyy kotikokkailujani. Olen puolen vuoden päästä valmistuvaksi kokiksi aivan mitättömän surkea leipuri. En vain jaksa punnita kaikkea tarkasti, kuten siinä hommassa pitäisi. Yhden asian osaan kuitenkin ja se on suklaahippukeksit! Olen joskus etsinyt netistä ohjeita ja sumplinut ja hionut niistä itselleni sen sopivan.

Tiedän, etten mene ihan kampaajasta, mutta yritin yhtenä iltana laittaa äidille hiukset nätisti. Silti lopputulostakin tärkeämpänä pidän sitä neljääkymmentä minuuttia, jotka hänen laittamiseensa käytin. Kaikkea sitä naurua, vitsailua, juttelua ja pilailua, jota olen ikävöinyt. Asun vielä kotona, mutta silti tuntuu kuin välillämme olisi välillä kymmeniä kilometrejä, Emme näe hirveän usein, sillä en ole paljoa kotona nykyisi. Niinä päivinä kun olen täällä niin ajaudumme helposti riitoihin. Silti arvostan äitiäni ihmisenä hyvin paljon ja tarvitsen hänen neuvojaan ja viisauttaan jatkuvasti.

Ja löysihän se lumikin tänne viimein, hetkeksi, mutta löysi silti. Rakastan sitä kun ulkona näyttää kauniilta. En voi sietää paljaita puita ja sateen harmentamaa taivasta. Haluaisin lunta ja kauniita talvi-iltoja nopeasti lisää, kiitos ♥