Demonit nousee haudoistaan

Viime aikoina oon kuullut niiden huudot. Ne kutsuu mua kovaäänisesti luokseen. Ne kantautuu kuilusta, jonka reunalla oon juossut haparoivin askeleen jo jonkin aikaa. Ne pyytää mua palaamaan siihen kuiluun niiden luokse. Houkuttelee taas vajoamaan masennuksen ja syömisongelmien suloisen uuvuttavaan maailmaan. Silloin kun selvisin niistä viimeksi, raahauduin ylös sun ojennetun käden luokse ja hautaudun sun lupaamaan turvaan, silloin luulin, ettei mun koskaan enää tarvis palata siihen mitä olin ennen. Nyt mä oon tuntenut sen painon taas harteilla, sen aikaansaamattomuuden näkee kaikessa mitä teen ja jätän taas kerran tekemättä. Sen miten väsynyt oon näihin taistoihin näkee mun liian nopeasti ikääntyviltä kasvoilta.

Mä oon vajoamassa ja tiedostan sen, tavallaan haluaisin luovuttaa vastaanrimpuilun, mutta tiedän, ettei se ole enää vaihtoehto. Mun täytyy pitää kiinni siitä onnesta, jonka oon saanut. En saa luovuttaa näin helpolla. Vaikka iltaisin kaikki romahtaa niskaan ja valuu kyyneleinä ulos, on pakko taistella. Hokea itselleen, että se kaikki suru on oman pään tuottamaa harhaa. Mä en voi antaa itselleni lupaa velloo hyödyttömissä suruissa, kuten joku muu varmaan pystyisi. Mä tiedän, että jos en pudista päätä ja ravistelee sitä pois niin se vie mut mukanaan. Suru puhdistaa, niin ne sanoo. Mutta entä jos kaikki on hyvin ja silti kaikki tuntuu surkealta ja harmaalta? Kun ei ole syytä olla surullinen, mutta silti vajoaa siihen jatkuvasti.

Siitä on vaikea puhua läheisille, on vaikea kertoa, että tä ei ole normaalia surua. Viimeks kun yritin kertoa jollekkin siitä millaista mulla oli teininä, vastaus on aina sama "kaikki teinit on masentuneita". On vaikea ottaa tosissaan ihmisiä. Kai mun pitäis pukeutua vaan mustaan ja viillellä, huutaa kadulla äänettömästi apua. Masentumisesta on tullut oikea muoti-ilmiö tässä liian kiireisessä ja vinksahtaneessa maailmassa. Mistä mä tietäisin olenko vain vailla huomiota ja ystäviä, jotka ei edes ota yhteyttä nykyään, vai onko mun olotila todellinen.

Taistella pitää, sen tiedän. On väkisin luotava onnellisia ajatuksia ja katsottava itseään peilistä, vaikka peilissä näkyy vain vuosien varrella liian vanhaksi muuttuneet kasvot ja kuopalle painuneet posket. Silmiin katsomalla voi nähdä demonien jäljet ja taistelujen jättämät arvet.

Muistot siitä pahasta

Omia muistojaan ei voi paeta ikuisuuksiin. Voi kuvitella, ettei niillä ole väliä ja voi väittää itselleen, että ne on jo unohdettu. Silti aamulla herää hikisenä lakanoista nähtyään koko yön juuri niitä asioita, joitka on uskotellut itselleen unohtaneet. Kasvot menneisyydestä palaavat ja kivut haalistuneissa arvissa alkaa taas kirvellä. Kaikki menneisyyden virheet tervehtivät taas olemassaolollaan unien sakeilla metsäteillä. Koko yön juostuaan pakoon menneisyyden kasvoja ei aamulla enää muista kenen vierestä herää ja tutut kasvot näyttävät vierailta. Jopa omat kasvot näyttävät vierailta. Lämmin syli tuntuu tukahduttavalta ja sitä haluaisi raapia oman ihonsa pala palata vain häpeästä. 

Kaikki tämä siksi että olit viikko sitten vahingossa liian humalassa ja avasit sanaisen arkkusi. Hän istui siinä vieressä valmiina kuuntelemaan ja vaikka tiesit, ettet saisi rasittaa häntä, tiesit hänen kuuntelevan, tiedät hänen salaisuutensa ja käytät sitä hyväksi ja tyydytät omaa pelkoasi hänen harteilleen. Mutta kukaan ei voi auttaa sinua. Kukaan ei voi pyyhkiä sitä iltaa pois mielestäsi. Kukaan ei pyyhi vanhoja kyyneleitäsi ja poista sitä kylmän kaiteen tuntua selästä ku huomaat pelkääväsi kuollaksesi. Suljet silmäsi unohtaaksesi taas sen kaiken. Haluat sulkea ne muistot, mutta ne on taas kaivettu esiin ja joudut kantamaan niitä määräämättömän ajan takaraivossasi. 

Tutut, mutta vieraat kasvot ovat siinä vieressä ja pitelevät kasvojasi. Suot hymyn ja väität nukkuneesi hyvin. Häntä ei saa rasittaa vanhoista lyönneistä poskissasi. Hänen ei tarvitse tietää miten maailma on sinua kohdellut.