Täytyy leikkaa et voi liimata

En voi saanoa uskovani Jumalaan tai jumaliin. Kasvatukseni ei ole koskaan ollut kovin kristillinen, eivätkä hengelliset asiat ole koskaan vain löytäneet osaksi elämääni. Olen uteliaan kiinnostunut myös evankelisluterilaisesta uskonnosta ja kuuntelen mielelläni kun joku asialle omistautunut siitä puhuu. En halua sulkea mitään pois, enkä väittää mitään todeksi, koska en maailmasta sen vertaa tiedä tai ymmärrä. Eräs tuntemani kristitty kerran kysyi minulta;
"Ajatuksesi kuulostavat siltä, että saattaisit jopa uskoa, haluaisin tietää mikset usko?"

Kerroin hänellekin tuolloin, että haluan pitää kaikki ovet auki. Minun on mahdotonta tietää, eikä asia ole oikeastaan lähellä sydäntäni. Uskon silti johonkin. Uskon suurempaan voimaan, uskon kohtaloon. Se perustuu täysin omiin kokemuksiini ja siihen millainen asenteeni on elämää kohtaan, olen oppinut katsomaan asioita sen valossa. Vaikka en olekaan aina ollut niin hyväksyvä sitä kohtaan, olen aina uskonut näin, mutta nuorempana sen käsitteleminen oli vaikeampaa.

Millaisena minä sitten näen tämän "kohtalon"?

En usko, että jokaiselle ihmiselle olisi valettu tietty tarkoitus tai määrämpää. Olemme jokainen kuitenkin hengittäviä, ajattelevia ja omalaatuisesti toimivia yksilöitä. Uskon, että meille on annettu kortit, jotka sopivat meidän peliimme. Se koostuu luonteestamme, vanhempiemme meille määrittämästä asuinympäristösä, ihmisistä joita otamme elämäämme tai laskemme pois siitä sekä tietysti omista moraalisista käsityksistämme ja mielipiteistämme.
Toisinsanoen on monia ja taas monia erilaisia polkuja ja risteyksiä, joihin elämämme aikana saavumme. Saamme aina valita suunnan omien tuntemustemme pohjalta, saamme kasvaa sellaisiksi, joiksi itse vain haluamme.

Tästä huolimatta jokainen valinta, eli polku, johtaa johonkin tiettyyn asiaan. Takaisin ei saa mennä ja polun valinnasta seuranneet asiat on vain hyväksyttävä ja mahdollisuuksien mukaan voi valita polkuja, jotka auttavat parantamaan mahdolliset menneessä tehdyt vahingot. Koska ajatteluni on jo muutenkin tällaisia, iski SANNIn Supernova -biisi minulle suoraan sydämeen,

Valintojen maailma

 Tuijotan tienviittoja

 Oikee vaatii luonnetta

 Väärä on se hauska

Jokainen meistä on varmasti valinnut joskus vähän huonosti, mutta ne valinnat ovat muokanneet meitä sellaisiksi, keitä olemme ja ne on hyväksyttävä. Erilaiset asiat muokkaavat ja muotoilevat meitä sopivammaksi siihen todellisuuteen, jonka nyt tunnemme. Kaikesta huolimatta katson maailmaa positiiviselta kannalta. Minun on hyvin vaikea ottaa vastaan torjuntaa tai epäonnistumisia elämässäni. Yleensä kun koen epäonnistumista niin joudun jonkinlaiseen syöksykierteeseen, josta on vaikea päästä irti. Mutta olen huomannut, että asioilla on tapana järjestyä. Yleensä kun sattuu jotakin, jota on vaikea hyväksyä tai et saa jotakin, jota olet halunnut, niin on vaikeaa nähdä asioissa jotakin hyvää. Kun taas aika kuluu ja asiat järjestyvät, alat ymmärtää miksi ne koskaan edes menivät pieleen, vain, jotta pääsisit tähän tilanteeseen ja sait mahdollisesti jotain parempaa ja itsellesi sopivampaa, sinulle tarkoitettua. Tämän voimalla elän kaikki raskaat ajat. Tämä on osoittautunut elämässäni hyvinkin todenmukaiseksi asiaksi. 

Silti tähän ei koskaan saa tuudittautua. Kohtalo ei nimittäin tee sinun puolestasi mitään. Jokaisen asian eteen täytyy itse nähdä vaivaa, on itse uskottava, että vaikka epäonnistuu niin yrittämällä vielä vastassa on se mitä odotatkin. Jos et jaksa edes yrittää, olet luovuttanut ja lukittaudut sisään niin uusilla, sinulle tarkoitetuilla mahdollisuuksilla, ei ole edes mahdollisuutta päästä elämääsi. 

Ei tämä tietenkään mikään uskonto tai edes uskomus ole. Tämä on elämäntapa, asenne siitä, että kyllä tässä maailmassa on minuakin varten koottuna niitä hyviäkin asioita. Ja jo otsikkonakin käyttämäni 'täytyy leikkaa et voi liimata' kuvastaa mielestäni hyvin elämää. Täytyy uskaltaa epäonnistua ja kohdata vaikeudet, muuten sinulla ei ole edes mahdollisuutta korjata asioita ja tulla paremmaksi. Kuten sanoin, minulle epäonnistuminen on vaikeaa. Oli jo kouluaikoina. Tajusin ammattikoulun viimeisellä luokalla, ettei aina tarvitse onnistua. Ei aina voi tehdä samalla tutulla kaavalla asioita vain sen takia, ettei vain mikään menisi pieleen. Se teki viimeisistä kolmesta kuukaudestani koulussa aivan mahtavia. Uskalsin keittiössä sain nauttia siitä, että annoin vain mielen liitää ja käsien toimia, jos epäonnistuin, se ei ollut maailmanloppu vaan yritin uudestaan. Ensin tietysti puntaroin tarkkaan, yleensä tiesinkin missä tein virheen tai moksain ja yritin ensikerralla sen kanssa vain kovemmin. 

Loppuun vielä kuva, no oikeastaan tältä hetkeltä, kun olen vanhempieni koiran hoitaja heidän lomansa ajan. Satun nauttimaan väsyttävästä, karvanlähtöisestä ja pörröisestä sunnuntai päivästäni :3

Oman kehonsa rajat on vain hyväksyttävä

Kädet täristen mä aloitan kirjoittamaan tätä postausta. Se kuulostaa huonolta, mutta se on oikeasti vain hyvä asia. Päätin tunti sitten treenin pt:ni kanssa. Se on ollut mulle ehdottomasti kannattava sijoitus. Siinä kohtaa missä itse luovuttaisin, yritän paineen alla vain kovemmin. Pakko tehdä viimeiseen toistoon  asti hyvin, pakko jaksaa. Oon ihan uskomattoman väsynyt tällä hetkellä. Takana on taas rankka työviikko. Olin viikonloppuna molempina päivinä kellon ympäri töissä. Silti olen ylpeä itsestäni. Vaikka viimeviikolla treenaaminen jäikin vain yhteen aika heikkoon suoritukseen ja eilen jopa huijasin ja kävin ulkona miehekkeen kanssa syömässä ja juomassa lasin viiniä, niin annoin taas kaikkeni tänään. Olen pitäytynyt ruokavaliossani, pääsiäisen mökkireissua lukuunottamatta, aika kunnollisesti ja olen jaksanut rankoista työajoista huolimatta treenata. Lähes kävelykyvyttömiksi treenaamieni jalkojeni kanssa jaksan silti seistä sen kaksitoistakin tuntia töissä jatkuvassa liikkeessä. Iltaisin kun tulen kotiin olen aivan loppu ja painan vain pääni tyynyyn ja nukun onnellisena.

Nyt on taas hetki kun pysähdyn rauhoittumaan. Eilen annoin itseni palautua kaikesta. Tänään aamulla kävin tosiaan salilla ja nyt rauhoitun. Istun hetkeksi koneen ääreen ja suunnittelen loppupäivän. Kaupassakäyntiä ja ehkä biljardin pelaamista. Olen alkanut suunnitella  viikkojani. Mietin aina koska menen seuraavaksi salille. Tutkiskelen työvuorojani ja jos vapaita on niukassa niin sitten siellä on vain käytävä siihen väliin mihin jää puolitoistatuntia ylimääräistä aikaa. Olen huomannut, että tässä on enemmän kyse tahdonvoimasta kuin todellisesta kerkeämisestä. On vain pakko haluta jaksaa. Minulla on onneksi erikseen se tekemisen tila. En koskaan esimerkiksi väsy töissä. Olen väsynyt aamuisin ja joskus mieleni on niin jumissa, että ajatuksenjuoksu on heikkoa, mutten koskaan ole loppu. Niin kauan kuin olen työpaikallani niin jaksan. Kun pääsen kotiin tunnen miten se voima katoaa. Kaikki vain karkaa ruumiistani ja jalkoja alkaa särkeä, väsymys iskee ja halu käpertyä jonnekkin nousee pintaan, joskus todella rankan työpäivän jälkeen tulee myös toivoton ja surullinen olo kun haluaisi vain itkeä, mutta kaikki tämä tapahtuu vasta kotona.

Saman tatsin olen nyt ottanut salilla. Ennen sitä voi väsyttää ja sen jälkeen, mutta salilla olen täynnä energiaa ja tahdovoimaa. Uskon, että se on yksi vahvimmista piirteistäni. Halu suorittaa. Se on niin paljon voimakkaampaa kuin fyysinen väsymys, että se pitää kehoni äärimmäisyyksiin asti toiminnassa. Joskus sekin tietysti pettää. Kuten viimeviikolla salilla. En ollut taas syönyt kahteen päivään melkeinpä mitään töiden takia. En ollut muistanut juoda ja olin vielä toipilas. Keho vain petti kesken treenin. En voinut enää seistä, enkä pahalta ololtani enää nähnyt mitään, huimaus oli niin voimakas. Minun piti antaa keholleni se anteeksi, vaikka se harmittikin minua suunnattomasti. Yritin, mutta ei vain ollut enää mitään mistä ottaa energiaa. Se muistutti minua taas siitä miten tärkeää on muistaa syödä ja juoda. Miten joskus on pysähdyttävä ajattelemaan kehonsa parasta, vaikka haluaisikin vielä tehdä. No, tästäkin virheestä opin.

Siitä on jo kaksi kuukautta kun aloitin treenaamisen ja välillä olen joutunut töiden takia himmailemaan menoani, mutta vain kaksi viikkoa olen ollut täysin treenaamatta tänä aikana. Se on vielä hieman liikaa, mutta suunta on ylöspäin. Yritän saada tämän kuun aikana rytmin peruuttamattomasti siihen kahteen kertaan ja toukokuun tavoitteena on, että jos työt ja kroppa sallivat niin lisään kolmannen kerran vielä. Kuukauden päästä toivon myös, että voisin taas laittaa edistymiskuvia. Nyt kroppa tuntuu jummaavan paikallaan. Näen kyllä lihasten kasvun ja tunnen niiden kehityksen omassa jaksamisessani, mutta ulkoista muutosta ei oikeastaan vielä ole viimeisimmmästä kuvasta. Toisaalta en anna sen häiritä. Olen täysin tietoinen siitä, että kun lähdetään tekemään elämänajan mittaisia muutoksia voi tahti olla rauhallinen. Liian nopeat tulokset saisivat ehkä minut vain harhallisiin kuvitelmiin, niistä on aina nopea pudotus maanpinnalle ja olen elämässäni jojolaihduttanut jo ihan tarpeeksi.

Tiedän, että edessä on vielä runsaasti takapakkeja ja retkahduksia. On päiviä kun katsoessani peiliin luulen vain lihonneeni. On päiviä kun kaikki tuntuu turhalta ja toivottomalta. Tulee olemaan aikoja kun luulen itsetäni liikoja tai annan väsymykselle voiton ja skippaan salikertoja. Edessä on kesäpäiviä kun kaikki tämä tuntuu merkityksettömältä ja haluan vain istua jokirannassa juomassa kaljaa ystävieni kanssa. Onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Teen tämän omalla tavallani. ♥