Ja sä sanoit voi se tie on vaikee.

Mä olen vuosien varrella vihannut itsessäni hyvin montaa asiaa. Mä annoin hänen kertoa itselleni millainen olen ja elin sen mukaan. En edes yrittänyt tehdä asioille mitään, mä vain olen tälläinen. Se oli mun perusteluni kauan. Mä olen vihannut syvästi ja pitkään. Olen ollut katkera, ilkeä ja negatiivinen ihminen. Mä aloin  maksaa samalla mitalla takaisin, jos mua on satutettu, on mullakin oikeus satuttaa takaisin. Mä olin kylmä ja vihainen ihmisen riepu. Olen vieläkin. En enää vihainen, mutta hyvin haikea. Olen usein vihainen omasta yksinäisyydestäni, omasta kehostani ja omasta ja muiden olemassaolosta. Samalla kun vanhenin mun vihani kasvoi.

Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen

Milloin on annettu liikaa jollekkin kantaakseen

Mä luulin näin myös. Luulin, että jos rämmin tarpeeksi kauan kaikessa vihassa niin joku suurempi voima päättää, että nyt riittää tältä erää. Mä luulin, että taianomaisesti kaikki vain muuttuisi paremmaksi. Elämä alkaisi maistua ja mä pääsisin eroon kaikista mun mielenterveydellisistä ongelmista. Ei se silti ihan niin mene. Rämmin ja rämmin, luulin, ettei mun tarvitse tehdä asioille mitään, ne muuttuisi paremmiksi ajallaan. Valitettavasti itseinho ei häviä taikaiskusta, viha ei katoa näennääisiin anteeksipyyntöihin. Ihan niin kuin kaiken muunkin eteen, on tehtävä töitä. 

Mä muutuin, muutin omaa ajattelumaailmaani, muutin omia tekojani. Muutin täysin mun elämän suuntaa, hävitin kaiken vanhan ja tappavan mun ympäriltä. Se sattuu, paljon. On ikävää herätä lapsenomaisista unelmista ja tajuta, että on päästettävä irti siitä kuka sä olet jos aiot olla joku muu. Ei ole helppoa muuttaa itseään, uskokaa mua. Meitä muokkaavat elämässämme tapahtuvat asiat, eritoten ne negatiiviset asiat. Kaikki reagoivat niihin eri tavalla. Silti suurin muutos ja se mihin suuntaan muutos lähtee tapahtuu vain ja yksin siitä mihin suuntaat energiasi. Mitä asioita löydät oppimastasi. Päätätkö takertua sen aiheuttamaan vihaan ja epätoivoon vai yritätkö löytää ne asiat, jotka ovat kaikesta huolimatta hyvin, elää niiden voimalla. 

Mä en ole mikään elämäntapateraupetti ja jokaisella on omat keinonsa oman elämäsä hallitsemiseen. Olen kokeillut monia, mutta opettelen yhä omia menetelmiäni. Oman mielensä muuttaminen on pitkä ja vaivalloinen projekti. Varsinkin kun olen aina etsinyt mielelläni niitä negatiivisia asioita. Ehkä se helpottaa, että nyt kaikki on hyvin. Onnittelen siitä itseäni, asiat voisivat olla paljon huonommin kuin ennen, jos olisin jatkanut meneen minun elämäntavoilla ja -opeilla. 

Hoen itselleni päivittäin erilaisissa tilanteissa, että etsi ne positiiviset asiat, etsi ne, joiden kautta voit rakastaa itseäsi. On myös päiviä kun en jaksa ja olen vain kiukkuinen. Katkeruuden hävittäminen on ehkä ollut vaikeinta, se ettei ole vihainen muille jos heillä tuntuu olevan asiat paremmin. En tiedä mitä kautta he ovat sinne päässeet, yritän kovasti olla onnellinen heidän onnestaan, ja olen huomannut, ettei se ole enää vaikeaa. On tavattoman vapauttavaa iloita muiden onnistumisista. 

Muistan silti iloita myös omista onnistumisistani. Siitä, että musta on taas tullut se iloinen ja naurava ihminen. Se, joka ei halua olla muille ilkeä. Mä joudun usein sanomaan ihmisille erilaisissa tilanteissa, etten vihaa ketään. Kaiken menneisyyttä varjostaneen vihan jälkeen olen tajunnut, etten ole koskaan oikeasti edes vihannut kuin yhtä ihmistä. Viha on liian vahva tunne. Vaadin itseltäni vihaamisen suhteen paljon. Vain henkilö, joka voi todella pilata elämäni ansaitsee vihani. Näitä henkilöitä on yksi, ja häntä rakastan nykyään yli kaiken. Olen huomannut, että rakkaus, se on vahva tunne. Sen edeltä on väistynyt niin suurta katkeruutta ja vihaa, että se on aivan uskomatonta. En olisi koskaan uskonut, että vuosikymmenen viha on pyyhittävissä pois, eikä jäljelle ole jäänyt edes katkeruutta kaikista teoista ja sanoista. Sanoinkin hänelle vasta, että ottaisin sen kaiken uudelleen, kaiken sen mitä hän teki ja sanoi minulle, kunhan saan pitää sen mitä meillä on nyt, koska se on arvokkaampaa kuin mikään muu. 

Itseinhon voittaminen on sekin monimutkaista. Varsinkin kuin olin jo luovuttanut. Uskotellut itselleni, etten koskaan voi näyttää samalta kuin monet muut. Enkä tietenkään voikkaan, mutta voin silti näyttää hyvältä ja terveeltä. Annoin itseni ajatella, ettei mitään ole tehtävissä, koska en jaksanut tehdä mitään. Samoihin aikoihin kuin aloin kunnostaa omaa ajattelumaailmaani ja laajentamaan käsitystä maailmasta, aloin muokata kehoani parempaan suuntaan. Kuten blogiani seuranneet tietävät elämäntaparemonttini on hyvin pitkäjänteinen. Olen oikeastaan "laihduttanut" jo 15vuotiaasta lähtien, jolloin koko touhu karkasi lapasesta. Noin kaksi vuotta sitten kun  muutin omilleni aloin muuttaa ruokavaliotani terveellisemmäksi ja siitä lähtien se onkin oikeastaan jatkunut. Minulle tulee pitkiäkin repsahdusjaksoja ja syön oikeastaan aivan liian vähän huomioon ottaen energiatarpeen, jonka oikeasti tarvitsisin ylläpitääkseni sen elämäntyylin, jolla elän. 

On vaikeaa ensin opetella elämään pelkillä mandariineilla ja sitten alkaa yrittämään oikeasti syömään terveellisesti ja riittävästi. Tässäkin on vielä opettelemista, mutta olen hetki hetkeltä vähän parempi siinä. 

Yksi mielenvoiman vahvuuksien todisteesta minulle on se miten olen opettanut itseni syömään terveellisiä ruokia nauttien. Olen hokenut itselleni, etten pidä siitä, elänyt sen mukaan ja lopulta se muuttuu todeksi. Sama pätee toisin päin. Jos sanon, että minähän muuten pidän selleristä ja elän siinä mielikuvassa niin minähän pidän siitä. 

Näiden kuvien välillä on reilut kolme vuotta. Ensimmäinen on tänään otettu ja toinen syyskuussa 2013. Olen vihannut jalkojani yläasteelta asti ainakin. Vihaan niitä toisinaan edelleen, mutta oman mielenterveyteni vuoksi rakastan tehdä muutoskuvia itsestäni. Kaivoin tuon vanhan mekon laatikosta ja etsin mahdollisimman mätsäävät sukkahousutkin. Kun kuvat laittaa näin vierekkäin ja näen sen, että  muutosta on tosiaan tapahtunut, voin taas hengittää, koska tiedän, että vaikka eteenpäin on vielä matkaa niin olen silti jo päässyt eteenpäin. Vaikka halusin keskittyä tässä kuvassa eniten jalkoihin niin kyllä tästä huomaa, että muutakin muutosta on onneksi vuosien varrella tapahtunut. Haha, sainhan tungettua muutoskuvia tähänkin postaukseen. 

Ihania marraskuun viimeisiä päiviä kaikille!

Mut oikeesti, se tuntuu pahalta

Paljon sä painat? Hei, typerä pissis 

Ota pois paita, näytä sun...shh 

Hyi mikä ääni, 

kuulostat vauvalta 

Kaikki meistä joutuu elämässään tilanteisiin, joissa ei halua olla. Kuulee asioita, joita ei haluaisi kuulla. Jokaisesta on varmasti joskus levitelty perättömiä asioita. Jokaisesta joku on nähnyt oikeudekseen osoittaa vikoja. Jokainen meistä on tehnyt virheitä, joita ei saa pyyhittyä pois. Asiat voi hyvittää, asiat voi korjata omalta kannaltaa, mutta on olemassa ihmisiä, jotka rakastavat muiden virheillä mässäilyllä, niiden muuttamista omaan todellisuuteensa sopivammiksi ja tämän vääristetyn version leviämistä ei voi estää. Joskus ihmisille muodostuu kuva meistä vain toisten ihmisten kertomuksilla. Olen törmännyt tähän sekä omalla, että minulle rakkaiden ihmisten kohdalla. Joku tietää jotain ja kertoo sitä eteenpäin. Lopulta tarina on kuolematon ja ihmiset luulevat tietävänsä sinusta asioita jonkun toisen kertoman perusteella. 

Mä käännän pääni, ei kiinnosta

Mut oikeesti se tuntuu pahalta, 

et oikeesti sä haluut mut murskata

Sille voi nauraa, voit kääntää pääsi ja sanoa, ettei sinua kiinnosta. Mutta yöllä kun olet yksin et voi olla miettimättä sitä. Et voi olla ajattelematta onko se sittenkin totta. Kun istut täydessä pöydässä ja tiedät hänen vihaavan sinua, mutta miksi kaikki ovat siinä mukana. Miksi ystävistäsi on hauska kuunnella hänen pilkkaavan sinua perättömillä sanoillaan. Miksi se tuntuu niin pahalta. Totuus sattuu, sanotaan. On paljon pahemminkin satuttavia asioita. On muiden ihmisten välinpitämättömyys ja se, että muut uskovat valheita sinusta edes yrittämättä ottaa selvää mikä on totta.  

Ei pitäis mennä lukeen mitä musta sanotaan,

 mut se tulee mieleen sillon kun en pysty nukkumaan

 Oikeesti mä olen posliinii ja sä moukari

Mä olen katsonut vierestä miten ihmiset muokkaa todellisuutta omakseen ja jakaa sitä eteenpäin. Miten mun ystäväni tuhotaan murto-osan tiedon voimalla. Kasvatetaan vuosi vuodelta asiaa, josta he eivät tiedä mitään, vain koska joku ei joskus pitänyt hänestä. Se raastaa sydäntä. Kun et voi tehdä mitään. Voit puolustella, voit korjata, mutta vuosia vanhaa vuotoa on vaikea tukkia, se on levinnyt liian laajalle. Se tuntuu pahalta, kun joku haluaa väkisin murskata sua olemassaolollaan. Voit taistella vastaan, voit esittää olevasi vahva, mutta kun kukaan ei nää. Istut yksin peilin edessä, katsot kyyneleiden turvottamia kasvojasi ja kysyt kerta toisensa jälkeen, miksi...

Tosi kiva pusero, no ei vaiskaan

Hei, anna sun numero, mä haluun sut raiskaa 

Mä tiedän missä asut ja seuraan sua himaan 

Joo, mä otan susta kuvia kun sä menet Siwaan

 Itsehän sä tätä halusit 

Niin

Itsehän sä tätä halusit... Se on monen mielestä hyvä perustelu olla kusipää. Jos et olisi toiminut niin tai näin niin tätä ei olisi tapahtunut. Olet oikein kerjännyt tätä itsellesi. Sitä on varmaan itsekin käyttänyt joskus tekosyynä puhuessaan pahaa, tietämättä edes puhuuko totuuksia. Jos käyttäytyy kuin lutka niin saa haukkua huoraksi täydellä käytävällä yläasteella. Ei itseasiassa. Jokaisen pitäisi katsoa peiliin siinä vaiheessa. Me kaikki tiedämme miten julmaa on olla yläasteella. Itse luokittelen sen ajan elämäni kamalimmaksi, vaikka olinkin koulussa suht turvassa, ei ollut vihollisia. Silti sen maailman on nähnyt. Kuinka monta 15 vuotiasta jätkää on uskominen? Kuinka moni kehtaa kertoa kavereilleen, että seurustelusuhteen lähin kontakti oli kädestä pitäminen sängyllä maatessa, ei kovinkaan moni. Ne asiat paljastuvat vasta kun ihminen aikuistuu ja ymmärtää, ettei se ollutkaan niin tärkeää päädyitkö kenenkin kanssa pehkuihin aikoinaan. Mutta vahinko on jo tehty sille tytölle, jonka maineen olette omaa piittaamattomuuttanne pilanneet. Itsekin olen tätä jälkikäteen joutunut miettimään. Kun oli niitä suosittuja tyttöjä, joista näitä juttuja liikkui, monikohan oli oikeasti totta. Kuinka monta tytön tarinaa pääsi kuulijoiden korviin? Joskus on parempi sulkea korvansa juoruilta ja pysyä niissä ihmisissä, joiden tapahtumat olet kuullut itse, näiltä henkilöiltä, mieluiten molemmilta osapuolilta. 

Mut oikeesti se tuntuu pahalta, 

et oikeesti sä haluut mut murskata

Valitettavasti paskanpuhuminen ei pääty siihen kun saat yläasteen päättötodistuksen käteesi. Aikuisten maailma on aivan yhtä julma, vain hieman eri asteella. Olen huomannut, että piirit tietyillä aloilla ovat hämmästyttävän pienet. Joku on aina kulman takana ja vaikket itse tietäisi edes että sinua katsellaan niin joku kyllä tietää sinut. Työpaikankaan vaihtaminen tuskin auttaa, se vain laajentaa piiriäsi ja sinun tietoisuuttasi. En tietenkään sano, että pitäisi elää hissukseen, ei todellakaan! Jokaisen täytyy elää täysillä nauttien elämästään! Silti pahuus on aina olemassa. On opittava tapa käsitellä sitä, ettet voi hallita kaikkea. Olen yrittänyt sitäkin. Hallita kaikkea, käyttäytyä hyvin ja istua yksin, kotona, ettei kukaan vain näe ja vääristele. Luovutin sen aika pian. Moukari löytää minut mistä vain. Ihmiset haluavat aina murskata minut, vaikken tekisi mitään. Sellaista on elää tässä maailmassa. 

 Ei pitäis mennä lukeen mitä musta sanotaan,

 mut se tulee mieleen sillon kun en pysty nukkumaan 

Oikeesti mä olen posliinii ja sä moukari

Mä olen kuunnellut Sannin biisin Moukari varmaan tuhat kertaa, vaikka löysin sen aika vasta. Sen sanat iskee suoraan sydämeen. Siihen pieneen kohtaan, joka kaipaa ymmärrystä ja haluaisi oikoa vääryydet. Haluaisin, ettei muutama ihminen vihaisi minua niin syvästi ja avoimesti, mutten tule voimaan sille mitään. Tiedän, että he etsivät jatkuvasti kohtia, joihin ei ole vielä isketty. Silti sen yli täytyy kävellä. Vika ei ole minussa, eikä sinussa. Sen olen oppinut omasta historiastani, että tällaiset asiat kumpuavat yleensä ihmisen omasta pahasta olosta. Olen todistanut sitä niin läheltä, että sen jo tavallaan aistii. Ihminen etsii syypäätä, jotakuta muuta on aina helpompi syyttää, vaikkei ihmisellä olisi edes suoraa yhteyttä sinun elämääsi millään tavalla. Vaikka mäkin murrun välillä pahojen sanojen vaikutuksesta, väitän silti, että kaiken mun kokeman jälkeen mä osaan käsitellä asioita suurimmaksi osaksi ihan fiksusti. Mä tiedän että paras tapa näiden asioiden käsittelyyn on puhua niistä avioimesti. Kertoa oma osansa katkeroitumatta tai vihaamatta itse. 

Viha on liian voimakas. Vihalla ei koskaan saa aikaan mitään hyvää. Ei ole järkeä katkeroitua, eikä piilotella, että se sattuu. Ne, jotka tuntee sut, ne ansaitsee kuulla, että se sattui, mutta voit jatkaa elämääsi. Ne ansaitsee kuulla, että on olemassa kaksi puolta asioihin. Ja tiedätkö mikä on fiksuinta, kertoa, ettei se haittaa. Jos olet vihainen, huudat ja syytät tätä toista, ehkä yrität keksiä hänestä jotain, silloin et ole yhtään sen parempi. Mä olen opetellut hallitsemaan vihani, mä en vihaan, en ketään. Mä olen vihainen, pettynyt ja katkera, mutta vain hetkittäin. Kukaan ei ole niin tärkeä, että ansaitsisi mun vihani. Kukaan ei ole niin täydellinen, että niille kannattaisi olla katkera. Ne jatkaa elämäänsä, sillä tavalla kun ne osaa sitä elää. Sun ei tarvitse purkaa energiaasi niihin, jatka elämää, käännä se pää. Ota iskut, itke ja jatka elämää. Kyllä sun ympärilläsi on oltava ihmisiä, jotka tietää, jotka välittää. Kohdista tunteita niihin. 

Onnellisuus juuri tässä

Mä kerron teille niin usein mun elämän suruista ja alamäistä, että välillä unohdan sanoa ääneen sen, ettei elämä ole aina sellaista. Elämä on myös täynnä pieniä kiteisiä onnenhetkiä kun haluaisi vain jäädä siihen kieriskelemään ja nauttimaan. Onnella ja iloisuudella on niin monta muotoa, etten käsittele niitä kaikkia tänään. Käsittelen sitä kaikkein kauneinta onnen määritelmää, sitä arkista, joka koostuu aivan tavanomaisista hetkistä, jotka saavat polvet tutisemaan ilosta ja tuntuu kuin koko keho kuplisi yli äyräiden vain silkasta puhtaasta onnesta. Sellaisia hetkiä on paljon, oma suosikkini on silti sarastava aamu. Yön jäljiltä keho on kylmä, eikä peittokaan lämmitä tarpeeksi. Olet hereillä, muttet silti oikein ole. Samoin tuo toinen, häilyy unen ja todellisuuden rajoilla. Silti kahden vuoden ajan ja edelleenkin, hän lähes joka aamu unissaan vetää minut lämmintä kehoaan vasten ja vain puristaa tiukasti käsivarsilleen. Se hetki on sulaa onnellisuutta. Saada joka aamu tuntea olonsa tärkeäksi, tietäen, että joku vaistomaisesti etsii sinua yhä aamuisin.
Myös ne aamut kun tuo lähtee aikaisin töihin ovat ihan hyviä aamuja. Niinä aamuina sen vasta huomaa, että tuo pentukin alkaa rakastaa läheisyyttä. Niinä aamuina ja tänäänkin, vaikka olimme molemmat kotona, se hyppää sänkyyn herättyään ensimmäisen kerran ja pistää nukkumaan aivan minuun kiinni. Välillä jopa jalkani päälle, mutta se on vain pieni sivuseikka.

Tottakai koko Akileksen olemassaolo on jokapäiväistä riemua. Aina kun painan pääni sen pehmeään pentuturkkiin oikein hehkun onnellisuutta. Päivittäin kun se tuijottaa minua nappisilmillään kerjäten koska mitäkin, en voi olla hymyilemättä sille salaa. Edes silloin kun se on täysi riiviö ja tekee kaiken mitä ei saisi tehdä, edes silloin en lakkaa olemasta onnellinen sen olemassaolosta. Olen onnellinen mun elämän tänhetkisestä tilanteesta. Vaikka kaikki tuntuu aina henkisellä tasolla olevan päin puita, niin silti maallisesti kaikki on hyvin. Multa ei puutu mitään. Fyysisesti olen enemmän rikki kuin koskaan, mutta kai sekin on ilon aihe, että pystyn kaikesta huolimatta yhä kävelemään? Minulla on toimivat jalat ja kivuista huolimatta voin jatkaa elämääni normaalisti. Olen siitäkin kiitollinen. Kaikilla ei ole asiat niin hyvin, eikä sitä sovi  koskaan unohtaa. Mulla on myös ensimmäistä kertaa elämässä pidempiaikaisia suunnitelmia tulevaisuudelle. Se saa mut omituisella tavalla innostuneeksi elämästä. Mulla ei ole koskaan ollut mitään sellaista todellista mitä havitella elämässä. Olen yleensä vain rämpinyt viinan avulla eteenpäin havitellen jotain maallista omaisuutta, uskotellen olevani onnellinen tavaroideni ja viinanhuuruisten seikkailujeni keskellä. Tän vuoden aikana olen korjannut välini myös vanhimpaan ystävääni, joka oli vuosia paras ystäväni. Muutaman vuoden menin niin sumussa, että unohdin hänetkin. Yksi elämäni parhaista illoista oli viimeviikonloppuna kun juhlistimme halloweeniä. Koska kaikki muut tekivät viimehetken oharit olimme kahdestaan meillä maskeeraamassa. Kävimme sitä edeltävä iltana ostamassa yhdessä tarvikkeet ja asut. Tämän jälkeen menimme yökerhoon, enkä muista koska olisin viimeksi ollut niin onnellinen baarissa. Nauroin koko ajan ja kaikesta. Nautin vain siitä tunteesta, että pystymme tähän yhä, vaikka elämämme on kovin erinlaista kuin teineinä, Tämän vuoden teema oli suden raatelema punahilkka! Ensivuonna taidan kyllä treenata vähän kovemmin tuon arpimassan kanssa!

Muita arkisia onnellisuuden aiheita! Se kun tulet kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Kotona on siivottu ja haistat jo ruuan ovelta. Olkkarin pöydällä palaa milloin minkäkin tuoksuinen kynttilä (tällä hetkellä kinuski, suklaa ja pähkinä!). Pääset ensimmäisenä hänen halaukseensa. Se saa elämän tuntumaan kaiken sen rämpimisen arvoiselta. On monia hetkiä ja tilanteita, monta sattumaa ja kömmähdystä, jotka ovat johtaneet minut tähän hetkeen. Enkä yhtäkään virhettä pyyhkisi pois, sillä silloin en välttämättä olisi tässä. Muistamisen arvoista on myös jokainen kerta kun tiedän hänen kaupassa ajatelleen minua. Hän tietää täsmälleen mistä pidän ja millaiset asiat ovat minun mieleeni. Kuten vaikka pussillinen mandariineja tai kreikkalainen jugurtti uuniomenalla. Joskus jos hän näkee kaupassa uutuusrahkan tai vastaava hän tuo sen minulle testattavaksi, koska uskoo että se voisi olla minun makuuni.
Olen onnellinen myös hyvistä väleistä perheeni kanssa. Kaikkea on tapahtunut kahden vuosikymmenen aikana, mutta nyt he ovat minulle rakkaimpia asioita maailmassa. Haluan käydä tervehtimässä heitä, haluan muistaa äitiä ja isää heidän merkkipäivinään. Haluan nähdä isosiskoani ja kaipaan rapakon toisellapuolella olevaa pikkusiskoani. Kai pitkään luulin, että perheemme on vähän hajalla, vähän liian rikkinäinen. Olen nähnyt rauhoja solmittavan tahoilta, joilta en uskaltanut edes toivoa mitään. Olen nähnyt riitojen repivän suhteita ikuisesti hajalle, mutta nyt kaikki on niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla. Enkä malta odottaa sunnuntain sushi-iltaa vanhempieni luona!

Kaiken tämän tarinoinnin lisäksi on vielä muutama asia, jotka saavat minut iloiseksi. Kuppi aamukahvia, työpäivä, jolloin kaikki menee hyvin. Aamulenkit koiran kanssa näin kauniilla pakkassäällä. Tuleva talvi ja tulevaisuuden odotus. Tässä hetkessä eläminen. Yksinkertaisesti vain ne kaikki hetket kun havahdun onnellisuuteen ja tajuan, että sateen jälkeen tosiaan tulee poutaa. Nuo sydänkahvikupit! ♥