Kesä oli suloinen, täynnä onnea ja petollisuutta.
Liikaa ruokaa, liikaa juhlia, liikaa itsekurinpuutosta.
On vaikeaa katsoa takaisin päin.
Olin onnellinen,
olin rakastettu,
tuntui kuin millään ei olisi väliä.
Mitä mulle siitä jäi käteen?
Melkein kahdeksan kiloa
Kahdeksan lihavaa kiloa puntarin lukemaan lisää.
Pää lyö tyhjää
Itseinho kurkkii peilin nurkasta hokien
"Mitä minä sanoin"
Kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta.
Syksy saapuu ja tuo tullessaan villapaidat.
Keinon piiloutua.
Alkukesän napapaidat voisi jo vaikka polttaa.
Takaraivossa alkaa kiristää,
hiipien vanha ystävä menneestä ehdottaa ratkaisua.
Kaksi viikkoa,
vain yksi ateria päivässä.
Ei yhtään herkkuja, alkoholiton kausi.
Päivittäin pidempiä ja pidempiä lenkkejä koiran kanssa.
Tässä on mahdollisuus.
Rukoilen syömishäiriöajatusten paluuta.
Rukoilen mahdollisuutta kytkeä näläntunteen pois.
Seison peilin edessä päivittäin
Hymyilen.
Housut eivät enää kiristä,
nälkä ei enää vaivaa.
Huudan apua, muuta en oo varma keneltä tai miltä
Mä lopetan,
lopetan heti kun ne kahdeksan kiloa on poissa.
maanantai 19. marraskuuta 2018
maanantai 14. toukokuuta 2018
Sekaisia tuntemuksia kesästä
Tuntuu oudolle, nä lämpimät päivät. Viimekesänä puin shortsit julkisille paikoille yhteensä kolmesti. Se oli jo ahdistavaa, vihaan mun jalkoja. Vihaan jokaista senttiä niistä, vaikka haluaisin olla itsevarma. Tänävuonna päätin etten välitä, mutta välitän mä silti. Ostin vuosia haaveilemani shortsipuvun vaikken tiedä kehtaanko käyttää sitä. Käytin silti, sukkahousujen kanssa.
Mä haluan nauttia kesästä, oon viimein päässyt taas elämän makuun. Oon tehnyt asioita ja nauranut, nauttinut. Oon lätrännyt litroittain aurinkorasvaa mun kalmankalpeisiin käsivarsiini. Kuuntelen kun muut puhuu rusketuksesta, mä en voi ruskettua. Oon allerginenkin auringolle. Pidänkö mä edes kesästä? Talvella saa piiloutua vaatteisiin, nyt on liian kuuma villapaidoille. Haluan käyttää sieviä kesävaatteita, mutta pelkään näyttäväni lihavalta.
Näissä ajatuksissa ei taaskaan ole järkeä. Tää on yhtä kannattavaa kun mun syömättömyys, joka karkaa taas käsistä. Miten voin olla näin onnellinen ja onneton samaan aikaan? Rakastan mun elämää, vaikka vihaan kaikkea. Mä olen sekaisin, oon yhtä hämmentävä kuin tää liian aikaisin alkanut kesä.
Tänään oli äitienpäivä. Äiti kertoi taas miten riutuneelta näytän, kyseli käytänkö huumeita. Sama rundi alkaa taas uudestaan. Se näkee ettei asiat mee miten pitäis, mutta se ei ymmärrä että nää viat on mun päässä. Oon riutunut, koska syön kerran vuorokaudessa. Oon sairalloisen väsyneen näköinen, koska en nuku melkein laisinkaan. Oon silti onnellinen, mä jaksan hymyillä. Masennus ei oo palannut. Mä voisin riutua vielä vähän, mä näen itseni kauniina vain riutuneena, vähän kärsineenä. Tuntuu kuin vain silloin ulkomuoto vastais sitä miltä sisäisesti tuntuu.
Mä annan kesän nyt tulla, otan sen vastaan mun uudessa shortsipuvussa ja vihaan vähän mun jalkoja. En anna vihan näkyä, aion olla positiivinen, vain niin mä selviin tästä. Jokupäivä mä olen oikeesti niin positiivinen kuin yritän olla. Kesästä tulee hyvä, elämästä tulee hyvä.
Mä haluan nauttia kesästä, oon viimein päässyt taas elämän makuun. Oon tehnyt asioita ja nauranut, nauttinut. Oon lätrännyt litroittain aurinkorasvaa mun kalmankalpeisiin käsivarsiini. Kuuntelen kun muut puhuu rusketuksesta, mä en voi ruskettua. Oon allerginenkin auringolle. Pidänkö mä edes kesästä? Talvella saa piiloutua vaatteisiin, nyt on liian kuuma villapaidoille. Haluan käyttää sieviä kesävaatteita, mutta pelkään näyttäväni lihavalta.
Näissä ajatuksissa ei taaskaan ole järkeä. Tää on yhtä kannattavaa kun mun syömättömyys, joka karkaa taas käsistä. Miten voin olla näin onnellinen ja onneton samaan aikaan? Rakastan mun elämää, vaikka vihaan kaikkea. Mä olen sekaisin, oon yhtä hämmentävä kuin tää liian aikaisin alkanut kesä.
Tänään oli äitienpäivä. Äiti kertoi taas miten riutuneelta näytän, kyseli käytänkö huumeita. Sama rundi alkaa taas uudestaan. Se näkee ettei asiat mee miten pitäis, mutta se ei ymmärrä että nää viat on mun päässä. Oon riutunut, koska syön kerran vuorokaudessa. Oon sairalloisen väsyneen näköinen, koska en nuku melkein laisinkaan. Oon silti onnellinen, mä jaksan hymyillä. Masennus ei oo palannut. Mä voisin riutua vielä vähän, mä näen itseni kauniina vain riutuneena, vähän kärsineenä. Tuntuu kuin vain silloin ulkomuoto vastais sitä miltä sisäisesti tuntuu.
Mä annan kesän nyt tulla, otan sen vastaan mun uudessa shortsipuvussa ja vihaan vähän mun jalkoja. En anna vihan näkyä, aion olla positiivinen, vain niin mä selviin tästä. Jokupäivä mä olen oikeesti niin positiivinen kuin yritän olla. Kesästä tulee hyvä, elämästä tulee hyvä.
lauantai 24. maaliskuuta 2018
Totuus ihanan pentuarjen takana
Haluan kertoa rehellisesti sen millaista oli elää koiranpennun kanssa burnoutin, kipujen ja masennuksen kanssa. En väitä, että kaikki kokisivat koiran pentuajan näin, mutta itselle se oli aikamoista vuoristorataa ensimmäisen vuoden. Haluan vain kirjoittaa tämän muistoksi sekä itselleni, että muille jotka ovat painineet samanlaisten tunteiden kanssa. On ihan ok romahtaa joskus, vaikka kaikki olisikin paperilla hyvin.
Palataan siis reilut kaksi vuotta taaksepäin. Siihen päivään kun aloin tosissani etsiä itselleni koiranpentua. Ajattelin että helppo juttu! Meillähän oli koiria kun olin lapsi. Opiskelin silti ennakkoon asioita. En tietenkään tiennyt mitään, koska koirien hoito oli ollut lähinnä vanhempieni harteilla. Vaikka oma koira oli ollut haaveissani ihan lapsesta asti, se oli yksi aikuiselämäni palavimpia unelmia, hankin koiran silti lähtökohtaisesti väärissä olosuhteissa. Kaipasin ystävää, koska olin aivan liian yksinäinen siinä elämäni vaiheessa. Tuolloin parisuhdekin oli vielä suhteellisen tuore ja yhteenmuutosta vain vitsailtiin. Kaiken lisäksi minulla oli vielä pahasti masennuksesta toipuminen kesken. Monet ovat sanoneet, että koira auttaa masennukseen, se auttaa sinua nousemaan sängystä kun et siihen pysty muuten, tämän osoitan teille vääräksi myöhemmin.
Okei. Sopiva koira löytyi ja pian koitti se hetki kun sitä lähdettiin hakemaan kotiin. Sain pienen koiranpentuni viimein matkaani. Hymyilin koko ajomatkan sinne ja takaisin. En voinut varmaan viikkoon edes lopettaa hymyilyä, niin onnellinen olin. Unelmani oli toteutunut. Sitten alkoi totuus. Okei, olin valmistautunut henkisesti heräämään öisin ja aikaisin aamulla, kotona pysyminen ei tuottanut ongelmia, koska ystävät olivat muutenkin kiven alla. Aluksi mikään ei ollut vaikeaa, koska sain vapaata kun koira tuli, sen jälkeen poikaystäväni oli kotona neljä viikkoa koiran kanssa, jonka viimeisellä viikolla oma kolmenviikon lomani alkoi. Kun loma päättyi ja me molemmat palasimme töihin alkoi se vaikein osuus, jaksaminen.
Olin henkisesti ja fyysiesti välillä niin loppu, että saatoin alkaa itkemään ilman mitään syytä. Edelleen jaksoin kyllä nousta käyttämään Akileksen ulkona öisin ja aamuisin. Silti tuli niitä päiviä kun en olisi vain jaksanut, koska nivelkipuni olivat niin kamalat. Sitä seurasi aina niin suuri itseinho, että pelkästään se pakotti minut menemään ulos. Silti niitäkin päiviä tuli kun poikaystäväni oli vietävä koira aamulla ulos, koska en vain pystynyt nousemaan sängystä.
Vaikka Akiles oli suhteellisen helppo pentu niin olihan niitä hermoja raastaviakin hetkiä. Pian kotiin tulon jälkeen alkoi seinien pureskelu, jonka saimme onneksi alle kuukaudessa kikettyä pois. Pari johtoa taisi tuhoutua, mutta muuten tuhot jäivät aika vähäisiksi. Yöt nukuttiin aika aikaisessa vaiheessa jo kokonaan. Meillä oli ensimmäisen kuukauden patja lattialla, jotta pentu näki meidät koko ajan. Yöitkua taisi olla ensimmäisellä viikolla hieman. Akiles on rauhallinen kotona, ei häiriinny käytävien äänistä tai hauku postimiestä. Koskaan eivät naapurit ole valittaneet että se haukkuisi tai itkisi täällä ollessaan yksin, vaikka tiedämme sen hieman ulisevan kun lähdemme. Muutekaan se ei hauku tai räksytä lähestulkoon ollenkaan.
Sisäsiisteyden kanssa sai silti repiä hiuksia. Tuntui, ettei se koskaan opi sisäsiistiksi. Pääsimme silti aika helpolla, koskaan ei sohvankulmiin tai lattialle tehty tarpeita. Pennulla oli yksi ja sama paikka, sanomalehden päällä, johon se teki tarpeensa. Kymmenen viikon iässä se lopetti ulos kakkaamisen, tuosta noin vain se päätti, että sisälle on kivempi. Ihan sama kauanko sitä piti ulkona niin heti sisälle tullessa se juoksi sanomalehdelle.
Vaikka edelleen olin aivan tolkuttoman onnellinen Akileskesta niin sain pian huomata, että olisi ollut parempi ehkä hoitaa ensin oma pää kuntoon. Jos tervepäinen poikaystäväni ei olisi seissyt kallion lailla rinnallani ja ottanut vastuuta koirasta kun en itse ongelmiltani kyennyt niin en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Siksi oli hyvin tärkeää, että päätös koirasta oli tehty yhdessä jolloin hänkin hoisi koiraa oikein mielellään, enkä tuntenut oloani niin pahaksi. En siis voi mitenkään suositella, että jos et pysty huolehtimaan kunnolla itsestäsi niin ottamaan vielä koiraa kontollesi. Voi olla etten olisi tuntenut kaikkea sitä niin raskaasti, jos olisin ollut itse kunnossa. Tein tuolloin kymmenen tuntisia työvuoroja lähes joka päivä. Kärsin nivelkivuista ja alkuvuodesta 2017 selkäni tulehtui niin pahasti, etten päässyt sägystä meilkein ylös ja raahauduin melkein itkien töihin, koska en kehdannut ottaa sairaslomaa. Silloin tuli toinen romahdus, koska pelkäsin pystynkö jatkamaan työtäni. Koin taas huonoa omatuntoa, koska en jaksanut tehdä koiran kansa niin paljon kuin olisi pitänyt.
Ongelmia oli myös koiran hallitsemisessa ulkona, joka kerta olisi pitänyt treenata, treenata ja treenata, vaikka omat voimat ja hermot olisivat kuinka olleet lopussa. Koira heittäytyi maihin aina kun näki toisen koiran ja jouduin häpeillen lähes kantamaan sen ohi. Se poikkeloi edes takaisin kapeita kävelykatuja, välillä istahti ja päätti ettei jaksa ihan nyt jatkaa matkaa. Se söi kaikki pikkukivet ja linnunsulat. Silti siitäkin selvittiin. Edelleen se saattaa innostua jostain vähän liikaa, mutta muuten se alkaa kulkea jo oikein nätisti, treenattavaa on silti paljon. Nyt onneksi jaksamisenikin on paljon parempaa.
Kaikesta tästä selvittiin silti, enkä päivääkään ole katunut Akileksen ottamista. Vaikeita hetkiä tuli ja tulee edelleen, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen ei ole tullut yhtäkään romahdusta. Olen kasvanut ihmisenä vahvemmaksi ja oppinut myöntämään kun en vain jaksa enää ja maailma kaatuu niskaan. Silloin saan käpertyä peiton alle päiväksi ja luopua hetkeksi vastuusta. Nyt kun näistä ajoista alkaa olla jo hieman aikaa niin ne tuntuvat paljon mitättömämmiltä ja se lopputulos, joka nukkuu selkää vasten aamuisin tuntuu niin helpolta. Joinain hetkinä sitä ihan unohtaa miten väsynyt sitä oli välillä. Sen tiedän, että jos toinen koia tulee niin se tulee kun siihen on oikeasti fyysisesti ja henkisesti valmis. Se tulee kun emme enää asu keskustassa, joka on hyvinkin haasteellinen ympäristö pienelle koiranpennulle ja varsinkin sisäsiisteyden opettelemiselle, koska lähin matka nurmikolle on sen vajaa puolikilometriä.
Tämä ei ole kertomus siitä, että koiran ottaminen on rankkaa. Tämä on totuus sen hymyn takana, jonka koiranpentu liimaa kavoillesi. Tämä on kertomus yhden ihmisen näkökulmasta, siitä että niiden hyvien muistojen seassa on myös niitä aikoja, jotka tuntuivat silloin niin raskailta. Onnellinen olin kaiken sen aikaa, vaikka välillä romahdinkin. Haluan vain muistuttaa ihmisiä siitä, ettei se välttämättä ole pelkkää pumpulia ja ruusunterälehtiä. Vaikka olin itsekin muka varautunut siihen miten raskasta se tulee olemaan niin en ollut osannut lisätä siihen yhtälöön sitä, että arkeni oli jo ennen koiraa aikamoista selviytymistä. Silti osaan olla ylpeäkin itsestäni, koska en missään välissä luovuttanut, en koskaan antanut periksi itselleni tai kivuille. Sairaanakin kävelin lumipyryssä ja loskassa. Tavallaan ehkä sain pistää itseni hetkeksi tauolle, koska pääasialliseksi tehtäväkseni tuli vain Akileksen hyvinvointi. Vaikeimmat hetket tulivat nimenomaan silloin kun muistin sieltä alta taas itseni ja kaikki ne ongelmat, joita kannan mukanani.
Koira siis auttoi minua lähinnä unohtamaan ne varsinaiset ongelmani, koska siitä tuli heti elämäni keskipiste, mutta eivät ne ongelmat sillä hävinneet tai kadonneet. Kun koira oli saatu siihen pisteeseen että elämästä sen kanssa tuli helppoa, se oli saatu sisäsiistiksi, koulutettu ja saatu nukkumaan aamu kymmeneen, silloin ne omat ongelmat oli aika käsitellä. Näin kaksi vuotta myöhemmin koen, että sain koirasta tauon, jonka jälkeen osasin pistää asiat taas oikeisiin perspektiiveihin ja kykenin katsomaan niitä etäämmältä.
Tavallaan en haluaisi julkaista tätä tekstiä ollenkaan, koska näiden asioiden myöntäminen hävettää minua, haluan silti kertoa totuuden siitä millainen ihminen olen ja ehkä on ihmisiä jotka kokevat samanlaista itseinhoa näistä asioista ja kokevat siksi olevansa huonoja koiranomistajia. Haluan tämän avulla kertoa teille, että romahduksia tulee, mutta koiranomistajana pääasiana on se, ettei koira saa kärsiä siitä. Jos hoidat koirasi silti huolella ja rakkaudella saat itse romahtaa välillä. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä jos ei aina jaksa, jos siitä huolimatta pakottaa itsensä jaksamaan koiran hyvinvoinnin takia tai hankki vaikka lenkkeilytysapua niinä vaikeimpina hetkinä.
Palataan siis reilut kaksi vuotta taaksepäin. Siihen päivään kun aloin tosissani etsiä itselleni koiranpentua. Ajattelin että helppo juttu! Meillähän oli koiria kun olin lapsi. Opiskelin silti ennakkoon asioita. En tietenkään tiennyt mitään, koska koirien hoito oli ollut lähinnä vanhempieni harteilla. Vaikka oma koira oli ollut haaveissani ihan lapsesta asti, se oli yksi aikuiselämäni palavimpia unelmia, hankin koiran silti lähtökohtaisesti väärissä olosuhteissa. Kaipasin ystävää, koska olin aivan liian yksinäinen siinä elämäni vaiheessa. Tuolloin parisuhdekin oli vielä suhteellisen tuore ja yhteenmuutosta vain vitsailtiin. Kaiken lisäksi minulla oli vielä pahasti masennuksesta toipuminen kesken. Monet ovat sanoneet, että koira auttaa masennukseen, se auttaa sinua nousemaan sängystä kun et siihen pysty muuten, tämän osoitan teille vääräksi myöhemmin.
Okei. Sopiva koira löytyi ja pian koitti se hetki kun sitä lähdettiin hakemaan kotiin. Sain pienen koiranpentuni viimein matkaani. Hymyilin koko ajomatkan sinne ja takaisin. En voinut varmaan viikkoon edes lopettaa hymyilyä, niin onnellinen olin. Unelmani oli toteutunut. Sitten alkoi totuus. Okei, olin valmistautunut henkisesti heräämään öisin ja aikaisin aamulla, kotona pysyminen ei tuottanut ongelmia, koska ystävät olivat muutenkin kiven alla. Aluksi mikään ei ollut vaikeaa, koska sain vapaata kun koira tuli, sen jälkeen poikaystäväni oli kotona neljä viikkoa koiran kanssa, jonka viimeisellä viikolla oma kolmenviikon lomani alkoi. Kun loma päättyi ja me molemmat palasimme töihin alkoi se vaikein osuus, jaksaminen.
Olin henkisesti ja fyysiesti välillä niin loppu, että saatoin alkaa itkemään ilman mitään syytä. Edelleen jaksoin kyllä nousta käyttämään Akileksen ulkona öisin ja aamuisin. Silti tuli niitä päiviä kun en olisi vain jaksanut, koska nivelkipuni olivat niin kamalat. Sitä seurasi aina niin suuri itseinho, että pelkästään se pakotti minut menemään ulos. Silti niitäkin päiviä tuli kun poikaystäväni oli vietävä koira aamulla ulos, koska en vain pystynyt nousemaan sängystä.
Vaikka Akiles oli suhteellisen helppo pentu niin olihan niitä hermoja raastaviakin hetkiä. Pian kotiin tulon jälkeen alkoi seinien pureskelu, jonka saimme onneksi alle kuukaudessa kikettyä pois. Pari johtoa taisi tuhoutua, mutta muuten tuhot jäivät aika vähäisiksi. Yöt nukuttiin aika aikaisessa vaiheessa jo kokonaan. Meillä oli ensimmäisen kuukauden patja lattialla, jotta pentu näki meidät koko ajan. Yöitkua taisi olla ensimmäisellä viikolla hieman. Akiles on rauhallinen kotona, ei häiriinny käytävien äänistä tai hauku postimiestä. Koskaan eivät naapurit ole valittaneet että se haukkuisi tai itkisi täällä ollessaan yksin, vaikka tiedämme sen hieman ulisevan kun lähdemme. Muutekaan se ei hauku tai räksytä lähestulkoon ollenkaan.
Sisäsiisteyden kanssa sai silti repiä hiuksia. Tuntui, ettei se koskaan opi sisäsiistiksi. Pääsimme silti aika helpolla, koskaan ei sohvankulmiin tai lattialle tehty tarpeita. Pennulla oli yksi ja sama paikka, sanomalehden päällä, johon se teki tarpeensa. Kymmenen viikon iässä se lopetti ulos kakkaamisen, tuosta noin vain se päätti, että sisälle on kivempi. Ihan sama kauanko sitä piti ulkona niin heti sisälle tullessa se juoksi sanomalehdelle.
Vaikka edelleen olin aivan tolkuttoman onnellinen Akileskesta niin sain pian huomata, että olisi ollut parempi ehkä hoitaa ensin oma pää kuntoon. Jos tervepäinen poikaystäväni ei olisi seissyt kallion lailla rinnallani ja ottanut vastuuta koirasta kun en itse ongelmiltani kyennyt niin en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Siksi oli hyvin tärkeää, että päätös koirasta oli tehty yhdessä jolloin hänkin hoisi koiraa oikein mielellään, enkä tuntenut oloani niin pahaksi. En siis voi mitenkään suositella, että jos et pysty huolehtimaan kunnolla itsestäsi niin ottamaan vielä koiraa kontollesi. Voi olla etten olisi tuntenut kaikkea sitä niin raskaasti, jos olisin ollut itse kunnossa. Tein tuolloin kymmenen tuntisia työvuoroja lähes joka päivä. Kärsin nivelkivuista ja alkuvuodesta 2017 selkäni tulehtui niin pahasti, etten päässyt sägystä meilkein ylös ja raahauduin melkein itkien töihin, koska en kehdannut ottaa sairaslomaa. Silloin tuli toinen romahdus, koska pelkäsin pystynkö jatkamaan työtäni. Koin taas huonoa omatuntoa, koska en jaksanut tehdä koiran kansa niin paljon kuin olisi pitänyt.
Ongelmia oli myös koiran hallitsemisessa ulkona, joka kerta olisi pitänyt treenata, treenata ja treenata, vaikka omat voimat ja hermot olisivat kuinka olleet lopussa. Koira heittäytyi maihin aina kun näki toisen koiran ja jouduin häpeillen lähes kantamaan sen ohi. Se poikkeloi edes takaisin kapeita kävelykatuja, välillä istahti ja päätti ettei jaksa ihan nyt jatkaa matkaa. Se söi kaikki pikkukivet ja linnunsulat. Silti siitäkin selvittiin. Edelleen se saattaa innostua jostain vähän liikaa, mutta muuten se alkaa kulkea jo oikein nätisti, treenattavaa on silti paljon. Nyt onneksi jaksamisenikin on paljon parempaa.
Kaikesta tästä selvittiin silti, enkä päivääkään ole katunut Akileksen ottamista. Vaikeita hetkiä tuli ja tulee edelleen, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen ei ole tullut yhtäkään romahdusta. Olen kasvanut ihmisenä vahvemmaksi ja oppinut myöntämään kun en vain jaksa enää ja maailma kaatuu niskaan. Silloin saan käpertyä peiton alle päiväksi ja luopua hetkeksi vastuusta. Nyt kun näistä ajoista alkaa olla jo hieman aikaa niin ne tuntuvat paljon mitättömämmiltä ja se lopputulos, joka nukkuu selkää vasten aamuisin tuntuu niin helpolta. Joinain hetkinä sitä ihan unohtaa miten väsynyt sitä oli välillä. Sen tiedän, että jos toinen koia tulee niin se tulee kun siihen on oikeasti fyysisesti ja henkisesti valmis. Se tulee kun emme enää asu keskustassa, joka on hyvinkin haasteellinen ympäristö pienelle koiranpennulle ja varsinkin sisäsiisteyden opettelemiselle, koska lähin matka nurmikolle on sen vajaa puolikilometriä.
Tämä ei ole kertomus siitä, että koiran ottaminen on rankkaa. Tämä on totuus sen hymyn takana, jonka koiranpentu liimaa kavoillesi. Tämä on kertomus yhden ihmisen näkökulmasta, siitä että niiden hyvien muistojen seassa on myös niitä aikoja, jotka tuntuivat silloin niin raskailta. Onnellinen olin kaiken sen aikaa, vaikka välillä romahdinkin. Haluan vain muistuttaa ihmisiä siitä, ettei se välttämättä ole pelkkää pumpulia ja ruusunterälehtiä. Vaikka olin itsekin muka varautunut siihen miten raskasta se tulee olemaan niin en ollut osannut lisätä siihen yhtälöön sitä, että arkeni oli jo ennen koiraa aikamoista selviytymistä. Silti osaan olla ylpeäkin itsestäni, koska en missään välissä luovuttanut, en koskaan antanut periksi itselleni tai kivuille. Sairaanakin kävelin lumipyryssä ja loskassa. Tavallaan ehkä sain pistää itseni hetkeksi tauolle, koska pääasialliseksi tehtäväkseni tuli vain Akileksen hyvinvointi. Vaikeimmat hetket tulivat nimenomaan silloin kun muistin sieltä alta taas itseni ja kaikki ne ongelmat, joita kannan mukanani.
Koira siis auttoi minua lähinnä unohtamaan ne varsinaiset ongelmani, koska siitä tuli heti elämäni keskipiste, mutta eivät ne ongelmat sillä hävinneet tai kadonneet. Kun koira oli saatu siihen pisteeseen että elämästä sen kanssa tuli helppoa, se oli saatu sisäsiistiksi, koulutettu ja saatu nukkumaan aamu kymmeneen, silloin ne omat ongelmat oli aika käsitellä. Näin kaksi vuotta myöhemmin koen, että sain koirasta tauon, jonka jälkeen osasin pistää asiat taas oikeisiin perspektiiveihin ja kykenin katsomaan niitä etäämmältä.
Tavallaan en haluaisi julkaista tätä tekstiä ollenkaan, koska näiden asioiden myöntäminen hävettää minua, haluan silti kertoa totuuden siitä millainen ihminen olen ja ehkä on ihmisiä jotka kokevat samanlaista itseinhoa näistä asioista ja kokevat siksi olevansa huonoja koiranomistajia. Haluan tämän avulla kertoa teille, että romahduksia tulee, mutta koiranomistajana pääasiana on se, ettei koira saa kärsiä siitä. Jos hoidat koirasi silti huolella ja rakkaudella saat itse romahtaa välillä. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä jos ei aina jaksa, jos siitä huolimatta pakottaa itsensä jaksamaan koiran hyvinvoinnin takia tai hankki vaikka lenkkeilytysapua niinä vaikeimpina hetkinä.
tiistai 13. helmikuuta 2018
Tänään pidin itsestäni...
... eilen en
Tämä on kertomus itseinhosta. Tarina minun näköpuoleltani maailmaa. Irrallisia lauseita ajatuksista itsestäni. Moni teistä varmasti pystyy samaistumaan tähän, on tietysti niitäkin onnekkaita jotka ovat lähes aina tyytyväisiä siihen ketä ovat ja miltä näyttävät. Tämä on kurkistus sen itsevarman kuoren alle, jonka ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa. On yllättävän kuluttavaa hymyillä mailmalle kun sisällä muhii niin paljon vihaa itseään kohtaan.
Olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan. Ensimmäiset iljeksyvät ajatukset omaa kehoa kohtaan taisivat alkaa joskus ala-asteen puolivälissä. Muistan silloin jo ajatelleeni, että olen isompi kuin jotkut ystävistäni. Muistan laihistaneeni seisoessani jo tuolloin. Nykyään se tuntuu olevan jo luonnollinen tila. Hengitän pinnallisesti, koska vatsaa on alati vedettävä sisään, se on kuin automaatio. Inhoni on silti aina ennen kohdistunut lähinnä kehooni. Koin aina olevani kasvoiltani sievä. Se johtunee siitä, että kaikki kehuivat minua aina lapsena sieväksi. Monet ihastelivat vaaleita hiuksiani ja 'enkelimäisiä' kasvojani. Nyt en ole siitäkään enää niin varma.
Enää en vihaa itseäni päivittäin kuten ennen. On päiviä kun hymyilen peiliin katsoeassani. Koen olevani kaikinpuolin mukiinmenevä tapaus. Se on silti tasapainoilua keinulaudalla. Iltaisin töiden jälkeen vihaan jalkojani enemmän kuin aamuisin. Jalkani turpoavat jatkuvasta seisoskelusta ja tietysti iltaa kohden tuntuu muutenkin kuin koko keho olisi paisunut, riippumatta oletko syönyt vai et. Kehoni eteen olen tehnyt vuosien aikana paljonkin yrityksiä, kuten tiedätte. Nyt kun alan pikkuhiljaa olla tyytyväisempi kehooni niin sitä luulisi, että itseinhon verho alkaisi viimein väistyä ja antaa minun nauttia elämästäni, väärin.
Mieli on sairas kapistus. Pystyn päättämään pelkällä ajatustyöllä etten pidä suklaasta, mutta en voi saada itseäni pitämään itsestäni. Tässä kohtaa varmaan ajattelette, etten yritä tarpeeksi. Yritän minä, olen sentään oppinut hieman jo hyväksymään kehoni. Mitä kovemmin yritän, sitä kovemmilla panoksilla mieli pelaa.
Eräänä aamuna huomasin, että pidin itsestäni, minä todellakin pidin! Seuraavan pään käännöksen yhteydessä tajusi vihaavani nenääni. Nenää, josta olen aina pitänyt. Työpaikan hississä aloin pohtia korviani. En pitänyt niistäkään, en laisinkaan. Jo jonkin aikaa olen ajatellut, että kasvoni ovat aavistuksen poikamaiset. Ennen pidin huuliani lähes täydellisinä, nykyään ne ovat epämuodostuneet ja virheelliset. Kaikki tämä vain siksi, että itseinho alkoi viimein väistyä. Se tuntuu sairaudelta, joka on jumittunut aivoihini, jotakin itsessään on vain vihattava.
Tuntuu siltä kuin yrittäisin väkisin löytää itsestäni jotain vihattavaa. Aivain kuin en sallisi itselleni hetkeäkään rauhaa. Onko itseinho pinttynyt syvälle sieluuni vai johtuuko se yhteiskunnan luomista paineista? Suurinosa kauneusihanteen mukaiset naiset ovat jollain tapaa leikeltyjä (anteeksi yleistys). En ole koskaan ajatellut, että tarvitsisin jotakin korjausleikkauksia, joten miksi nyt ajattelen että piireet, joita en voi muuttaa itsessäni olisivat jotenkin viallisia? Onko media lopultakin päässyt niin vahvasti pääni sisään? Mitataanko kauneus oikeasti instagrammin tykkäyksien perusteella? Pitääkö olla osa jotain muottia, jotta voisi olla ylpeä itsestään?
Voisin ilman miettimistä luetella itsestäni n. 20 ulkoista piirrettä, joista en pidä. Vaikka se olisi kuinka normaalia, niin mielestäni se ei saisi olla. Olen pian 22-vuotias. Olen vain nuori aikuinen maailman hälyssä, mutta jos en rakasta itseäni niin kuka minua rakastaa? Olen hokenut kauan sinkkuystävilleni, että itseään pitää rakastaa ennen kuin voi rakastaa jotakuta toista. Pitää nauttia itsensä seurasta. Suuria valheita, niitä ne ovat. Minähän vihaan lähes kaikkea itsessäni ja roikun mielenterveydellisen kaaoksen partaalla. Jos en itse pysty siihen niin miksi oletan muiden pystyvän? Koska mielestäni kaikkien muiden pitäisi rakastaa itseään. Kaikki muut ovat niin kauniita ja omalaatuisen täydellisiä, kaikki paitsi minä.
Uskon silti parempaan huomiseen. On uskomattoman vapauttavaa purkaa kaikki ajatuksen tällaisena sanaoksennuksena viimein ulos. Haluaisin, että mieleni pysyisi tarpeeksi kasassa, jotta pystyisin saamaan enemmän järkevää tekstiä ulos ennen ajtusteni harhailua. Mutta mä jaksan uskoa, vielä vähän. Hyviä päiviä tulee koko ajan enemmän. Ja uhmatakseni itseäni jaan teillekkin kuvan, joka sai mut pysähtymään moneksi hetkeksi. Miettimään voiko tällaista kuvaa edes julkaista. Ei siksi, että se olisi jotenkin hävytön, vaan siksi että tätä kuvaa katsoessani vihasin taas nenääni. Olen silti päättänyt hyväksyä sen, mun nenällä on oikeus olla olemassa juuri sellaisenaan kuin se on!
Kaikille teille itsenne kanssa painiville kanssasisarille ja -veljille: Olkaa kauniita niillä piirteillä, joita teillä on. On turhaa haaveilla asioista, joita geenit eivät ole sinulle antaneet. Kantakaa itsenne ylpeinä, älkää piilotelko edes niitä 'huonoja' kohtianne. Mun nenäni sai mahdollisuuden, teidänkin nenänne ansaitsee! Huonoja päiviä tulee varmasti, mutta kun on hyvä päivä niin ottakaa aikaa peilin edessä ja arvostakaa omia piirtetänne. Aina kun mulla on hyvä päivä niin katson itseäni peilistä ja käyn ne läpi, se valaa uskoa myös niihin pimeisiin hetkiin.
Tämä on kertomus itseinhosta. Tarina minun näköpuoleltani maailmaa. Irrallisia lauseita ajatuksista itsestäni. Moni teistä varmasti pystyy samaistumaan tähän, on tietysti niitäkin onnekkaita jotka ovat lähes aina tyytyväisiä siihen ketä ovat ja miltä näyttävät. Tämä on kurkistus sen itsevarman kuoren alle, jonka ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa. On yllättävän kuluttavaa hymyillä mailmalle kun sisällä muhii niin paljon vihaa itseään kohtaan.
Olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan. Ensimmäiset iljeksyvät ajatukset omaa kehoa kohtaan taisivat alkaa joskus ala-asteen puolivälissä. Muistan silloin jo ajatelleeni, että olen isompi kuin jotkut ystävistäni. Muistan laihistaneeni seisoessani jo tuolloin. Nykyään se tuntuu olevan jo luonnollinen tila. Hengitän pinnallisesti, koska vatsaa on alati vedettävä sisään, se on kuin automaatio. Inhoni on silti aina ennen kohdistunut lähinnä kehooni. Koin aina olevani kasvoiltani sievä. Se johtunee siitä, että kaikki kehuivat minua aina lapsena sieväksi. Monet ihastelivat vaaleita hiuksiani ja 'enkelimäisiä' kasvojani. Nyt en ole siitäkään enää niin varma.
Enää en vihaa itseäni päivittäin kuten ennen. On päiviä kun hymyilen peiliin katsoeassani. Koen olevani kaikinpuolin mukiinmenevä tapaus. Se on silti tasapainoilua keinulaudalla. Iltaisin töiden jälkeen vihaan jalkojani enemmän kuin aamuisin. Jalkani turpoavat jatkuvasta seisoskelusta ja tietysti iltaa kohden tuntuu muutenkin kuin koko keho olisi paisunut, riippumatta oletko syönyt vai et. Kehoni eteen olen tehnyt vuosien aikana paljonkin yrityksiä, kuten tiedätte. Nyt kun alan pikkuhiljaa olla tyytyväisempi kehooni niin sitä luulisi, että itseinhon verho alkaisi viimein väistyä ja antaa minun nauttia elämästäni, väärin.
Mieli on sairas kapistus. Pystyn päättämään pelkällä ajatustyöllä etten pidä suklaasta, mutta en voi saada itseäni pitämään itsestäni. Tässä kohtaa varmaan ajattelette, etten yritä tarpeeksi. Yritän minä, olen sentään oppinut hieman jo hyväksymään kehoni. Mitä kovemmin yritän, sitä kovemmilla panoksilla mieli pelaa.
Eräänä aamuna huomasin, että pidin itsestäni, minä todellakin pidin! Seuraavan pään käännöksen yhteydessä tajusi vihaavani nenääni. Nenää, josta olen aina pitänyt. Työpaikan hississä aloin pohtia korviani. En pitänyt niistäkään, en laisinkaan. Jo jonkin aikaa olen ajatellut, että kasvoni ovat aavistuksen poikamaiset. Ennen pidin huuliani lähes täydellisinä, nykyään ne ovat epämuodostuneet ja virheelliset. Kaikki tämä vain siksi, että itseinho alkoi viimein väistyä. Se tuntuu sairaudelta, joka on jumittunut aivoihini, jotakin itsessään on vain vihattava.
Tuntuu siltä kuin yrittäisin väkisin löytää itsestäni jotain vihattavaa. Aivain kuin en sallisi itselleni hetkeäkään rauhaa. Onko itseinho pinttynyt syvälle sieluuni vai johtuuko se yhteiskunnan luomista paineista? Suurinosa kauneusihanteen mukaiset naiset ovat jollain tapaa leikeltyjä (anteeksi yleistys). En ole koskaan ajatellut, että tarvitsisin jotakin korjausleikkauksia, joten miksi nyt ajattelen että piireet, joita en voi muuttaa itsessäni olisivat jotenkin viallisia? Onko media lopultakin päässyt niin vahvasti pääni sisään? Mitataanko kauneus oikeasti instagrammin tykkäyksien perusteella? Pitääkö olla osa jotain muottia, jotta voisi olla ylpeä itsestään?
Voisin ilman miettimistä luetella itsestäni n. 20 ulkoista piirrettä, joista en pidä. Vaikka se olisi kuinka normaalia, niin mielestäni se ei saisi olla. Olen pian 22-vuotias. Olen vain nuori aikuinen maailman hälyssä, mutta jos en rakasta itseäni niin kuka minua rakastaa? Olen hokenut kauan sinkkuystävilleni, että itseään pitää rakastaa ennen kuin voi rakastaa jotakuta toista. Pitää nauttia itsensä seurasta. Suuria valheita, niitä ne ovat. Minähän vihaan lähes kaikkea itsessäni ja roikun mielenterveydellisen kaaoksen partaalla. Jos en itse pysty siihen niin miksi oletan muiden pystyvän? Koska mielestäni kaikkien muiden pitäisi rakastaa itseään. Kaikki muut ovat niin kauniita ja omalaatuisen täydellisiä, kaikki paitsi minä.
Uskon silti parempaan huomiseen. On uskomattoman vapauttavaa purkaa kaikki ajatuksen tällaisena sanaoksennuksena viimein ulos. Haluaisin, että mieleni pysyisi tarpeeksi kasassa, jotta pystyisin saamaan enemmän järkevää tekstiä ulos ennen ajtusteni harhailua. Mutta mä jaksan uskoa, vielä vähän. Hyviä päiviä tulee koko ajan enemmän. Ja uhmatakseni itseäni jaan teillekkin kuvan, joka sai mut pysähtymään moneksi hetkeksi. Miettimään voiko tällaista kuvaa edes julkaista. Ei siksi, että se olisi jotenkin hävytön, vaan siksi että tätä kuvaa katsoessani vihasin taas nenääni. Olen silti päättänyt hyväksyä sen, mun nenällä on oikeus olla olemassa juuri sellaisenaan kuin se on!
Kaikille teille itsenne kanssa painiville kanssasisarille ja -veljille: Olkaa kauniita niillä piirteillä, joita teillä on. On turhaa haaveilla asioista, joita geenit eivät ole sinulle antaneet. Kantakaa itsenne ylpeinä, älkää piilotelko edes niitä 'huonoja' kohtianne. Mun nenäni sai mahdollisuuden, teidänkin nenänne ansaitsee! Huonoja päiviä tulee varmasti, mutta kun on hyvä päivä niin ottakaa aikaa peilin edessä ja arvostakaa omia piirtetänne. Aina kun mulla on hyvä päivä niin katson itseäni peilistä ja käyn ne läpi, se valaa uskoa myös niihin pimeisiin hetkiin.
Hyvää yötä ihanat!
torstai 8. helmikuuta 2018
Vuodenajat inspiraationa
On ollut helpompi hengittää viimeaikoina. Uskon että onnistun. Onnistun saamaan elämäni edes hieman raiteilleen. Oikeastaan olen leijaillut pienessä energiakuplassa jo viikon verran. Olen herännyt lähes joka aamu ennen yhtätoista, iltavuoropäivinäkin. Olen jaksanut ilman mutinaa nousta käyttämään koiran aamulenkillä. Olen jopa vähintään jokatoinen päivä lähtenyt koirapuistoon tai luonnonreiteille tunniksi patikoimaan. Olen jaksanut tehdä ruokaa, käydä kaupassa ja siivota normaaleja elämän jälkiä. Olen tuntenut itseni silti levänneemmäksi kuin aikoihin. Liikunnan lisäys on vielä hieman vaiheessa, mutta elämä tuntuu ja paljon helpommin käsiteltävältä. Pieni vaaleanpunainen kalenterini on läsnä kaikessa. Tuntuu rauhoittavalta kirjata ylös kaikki, eikä luottaa muistiin kuten olen ennen tehnyt. Olen myös kirjoittanut sivuille tsemppauslauseita ja päivän mietintöjä.
Mulla on niin vahva usko elämään juuri nyt. En usko tunteneeni näin vuosiin. Vaikka Akiles on tuonut elämääni paljon iloa, on se myös pakottanut kohtaamaan virheet itsessäni. Armottoman laiskuuden, jota vastaan olen taistellut kohta kaksi vuotta. Olen joutunut tuijottamaan tunteja peiliin ja toteamaan paljon omia heikkouksiani. Olen vasta nyt lähtenyt kehittämään niitä, vaikka minulla on ollut vuosia aikaa ksäitellä näitä asioita. Olen ottanut töissäkin positiivisemman asenteen. Täytyy jaksaa, täytyy hymyillä. Pidän mun työstä, vaikka se syökin mua loppuun. Haluan silti olla parempi ihminen, parempi työkaveri. Haluan olla se, josta ammentaa positiivisuutta. Olen keksinyt terapiakeinon, laulaminen. En osaa laulaa, en sitten yhtään. Mutta kun laulan töissä sanojen mukana niin voin hukuttaa stressini niihin. Voin unohtaa missä olen, mitä teen. Voin keskittyä vain sanoihin ja hoitaa työn siinä lomassa. Se on oma salainen kuplani, joka auttaa minua pitämään ärräpäät sisälläni ja kestämään paineet paremmin. Olen huomannut sen toimivan hyvin.
Pysähdyin yhtenä päivänä hetkeksi ihastelemaan luonnon kauneutta. Talvi on lempivuodenaikani. Kaikki on silloin niin puhdasta ja kaunista. Tuntuu kuin paha maailma pysähtyisi hetkeksi näyttääkseen että on täällä jotain hyvää ja kaunistakin.
Talvi symbolosoi minulle uuden alkua monellakin tapaa. Lumi peittää raiskatun ja kulutetun maan vain uusiutuakseen ja kukoistaakseen jälleen ensikeväänä. Rakastan luonnon kauneutta ja uusiutumiskykyä. Olin vain unohtanut sen taas hetkeksi miten paljon nautinkaan ulkoilmasta. Vuodenajoista ammennan myös insipraatiota omaan elämääni. Tämän talvikauden olen vain pysähdyksissä. Makaan turvallisen lumipeitteen alla ja valmistaudun muutokseen. Hauduttelen ideaa turvallisesti päässäni. Aloitan muuttumisen pikkuhiljaa. Pieni vesipisara kerrallaan, jotta voisin kesällä taas kukoistaa. Keväällä lisätään vauhtia. Kevät on suurien muutosten aikaa.
Mulla on niin vahva usko elämään juuri nyt. En usko tunteneeni näin vuosiin. Vaikka Akiles on tuonut elämääni paljon iloa, on se myös pakottanut kohtaamaan virheet itsessäni. Armottoman laiskuuden, jota vastaan olen taistellut kohta kaksi vuotta. Olen joutunut tuijottamaan tunteja peiliin ja toteamaan paljon omia heikkouksiani. Olen vasta nyt lähtenyt kehittämään niitä, vaikka minulla on ollut vuosia aikaa ksäitellä näitä asioita. Olen ottanut töissäkin positiivisemman asenteen. Täytyy jaksaa, täytyy hymyillä. Pidän mun työstä, vaikka se syökin mua loppuun. Haluan silti olla parempi ihminen, parempi työkaveri. Haluan olla se, josta ammentaa positiivisuutta. Olen keksinyt terapiakeinon, laulaminen. En osaa laulaa, en sitten yhtään. Mutta kun laulan töissä sanojen mukana niin voin hukuttaa stressini niihin. Voin unohtaa missä olen, mitä teen. Voin keskittyä vain sanoihin ja hoitaa työn siinä lomassa. Se on oma salainen kuplani, joka auttaa minua pitämään ärräpäät sisälläni ja kestämään paineet paremmin. Olen huomannut sen toimivan hyvin.
Toinen terapiakeino kaiken käsittelyyn on nimenomaan se, että olen tehnyt enemmän Akileksen kanssa. Olen mennyt ulos ja tehnyt elämälläni jotakin! Olen yrittänyt taas nähdä ystäviäni. Akileksen ilosta ammennan voimaa. Miten tuo minusta riippuvainen eläin voikaan olla niin täynnä iloa ja tarmoa. Hän ansaitsee nauttia elämästään vaikka minä en aina nauttisikaan. Toivottavasti jaksan elää näin vielä pitkään, eikä tämä olisi kuten muutkin elämäntaparemonttini, hetkellinen villitys. Tuneen jo voivani niin paljon paremmin.
perjantai 2. helmikuuta 2018
Elämän järjestäimen
Elämästäni puuttuu järjestelmällisyys. Olen vain sotkuista kaaosta tässä melivaltaisessa universumissa pääni sisällä. Joka vuosi ostan kalenterin, ja joka vuosi se jää lähes tyhjilleen. Mitä mä kirjoittaisin sinne? Ei mulla ole suunnitelmia ja organisoituja tekemisiä. Elämässäni on vain työvuoroja ja elämä niiden välissä. Lähes kaikki tapahtuu suunnittelemattomasti ja hetken mielijohteesta. Sitten keksin ratkaisun. Mulle on täysi mahdottomuus muistaa tiettyjä arkipäivän asioita. Maksoinko laskut? Leikkasinko koiran kynnet? Koska pyykkäsin viimeksi? Kaikki mitättömiä asioita, mutta nekin on hyvä muistaa. Tietysti ne lisäävät itsesyytöksiä. Miksi kaikesta on taas niin kauan aikaa? Olen nyt muutaman viikon pitänyt tällaista kalenteria. Se auttaa mua käsittelemään asioita, muistamaan niitä merkityksettömiä asioita, joilla on väliä. Siellä saattaa lukea, että maksa laskut. Sellaisia muistutuksia sekava mieleni oikeasti tarvitsee.
Tänne aion myös kirjata ylös salikäyntini, koirapuistoilut ja muut pienet asiat, joiden välit kertyvät niin pitkiksi, että poden niistä huonoa omatuntoa. Joistakin voi tuntua aika turhalta täyttää kalenteri moisilla valemerkinnöillä. Toisaalta kuka on kirjoittanut raamatun, jossa lukee mitä kalenteriin on sallittua merkitä? Kalenterissani on yksi oikeasti tärkeä merkintä joka päivälle, työvuoroni. Niin kliseisiä kuin uudenvuoden toimeni ovatkin, niin olen päättänyt saada elämäni tämävuonna järjestykseen. Kaipaan tietynlaista järjestelmällisyyttä nyt kun olen elänyt vuosia vain mieleni kaaoksessa.
On turhauttavaa, etteivät ajatukseni ole järjestyksessä. Minulla on aina ollut keskittymisvaikeuksia, vaikeuksia elää samanlaista elämää kuin muut. Unohtelen asioita ja olen piittaamatonkin. Murehdin jo huomista vaikken ole selvinnyt edes tästä päivästä. Nytkin vilkuilen kelloa hermostuneena tietäen, että minun pitäisi olla pian töissä eikä kirjoittamassa tätä postausta. Taas alan hukata punaista lankaa.
Mieleni ja elämäni on sekasotkua, jotka aion nyt laittaa järjestykseen. Aion elää päivän kerrallaan. Avata aamulla kalenterini ja tarkastaa ne arkipäiväiset asiat, jotka haluan itseni hoitavan.
Toivoisin myös että jakasaisin aktiivisemmin kirjoittaa tätä blogiani. Haluaisin, että minulla olisi edes välillä oikeitakin asioita mistä kirjoittaa. Ei vain mieleni sekasotkuista tuotosta kerran kuukaudessa. Tietysti voi tuntua hassulta, että koen tarpeelliseksi olla aktiivinen lähes näkymättömässä pikkublogissani, niin se tuo minulle tiettyä rauhallisuutta. Ihan kuin onnistuisin jossakin kun saan aikaiseksi tehdä edes jotakin, edes näitä turhanpäiväisiä pieniä postauksia sekavasta pienestä maailmastani.
Tänne aion myös kirjata ylös salikäyntini, koirapuistoilut ja muut pienet asiat, joiden välit kertyvät niin pitkiksi, että poden niistä huonoa omatuntoa. Joistakin voi tuntua aika turhalta täyttää kalenteri moisilla valemerkinnöillä. Toisaalta kuka on kirjoittanut raamatun, jossa lukee mitä kalenteriin on sallittua merkitä? Kalenterissani on yksi oikeasti tärkeä merkintä joka päivälle, työvuoroni. Niin kliseisiä kuin uudenvuoden toimeni ovatkin, niin olen päättänyt saada elämäni tämävuonna järjestykseen. Kaipaan tietynlaista järjestelmällisyyttä nyt kun olen elänyt vuosia vain mieleni kaaoksessa.
On turhauttavaa, etteivät ajatukseni ole järjestyksessä. Minulla on aina ollut keskittymisvaikeuksia, vaikeuksia elää samanlaista elämää kuin muut. Unohtelen asioita ja olen piittaamatonkin. Murehdin jo huomista vaikken ole selvinnyt edes tästä päivästä. Nytkin vilkuilen kelloa hermostuneena tietäen, että minun pitäisi olla pian töissä eikä kirjoittamassa tätä postausta. Taas alan hukata punaista lankaa.
Mieleni ja elämäni on sekasotkua, jotka aion nyt laittaa järjestykseen. Aion elää päivän kerrallaan. Avata aamulla kalenterini ja tarkastaa ne arkipäiväiset asiat, jotka haluan itseni hoitavan.
Toivoisin myös että jakasaisin aktiivisemmin kirjoittaa tätä blogiani. Haluaisin, että minulla olisi edes välillä oikeitakin asioita mistä kirjoittaa. Ei vain mieleni sekasotkuista tuotosta kerran kuukaudessa. Tietysti voi tuntua hassulta, että koen tarpeelliseksi olla aktiivinen lähes näkymättömässä pikkublogissani, niin se tuo minulle tiettyä rauhallisuutta. Ihan kuin onnistuisin jossakin kun saan aikaiseksi tehdä edes jotakin, edes näitä turhanpäiväisiä pieniä postauksia sekavasta pienestä maailmastani.
♥
keskiviikko 31. tammikuuta 2018
Paluu jaloilleen
Viimevuoden notkahduksien jälkeen on jälleen palattava jaloilleen! Harmittaa, että joudun aloittamaan taas alusta koko elämäntaparemonttini, sillä sain romutettua sen kokonaan viimevuoden aikana. Söin epäterveellisemmin kuin aikoihin ja liikuin vähemmän kuin ikinä. Lupasin itselleni, että nyt asiat muuttuvat, taas...
Askel yksi:
Kotiruoka! Oon ehkä maailmankaikkeuden laiskin kotikokki. Tein viimevuonna ehkä kerran kuukaudessa kotona ruokaa. Vaikken usko uudenvuoden lupauksiin niin tein silti lupauksen siitä, että teen vähintään kerran viikossa ruokaa kotona. Tähän mennessä olen toteuttanut tätä lupausta kiitettävästi. Kotiruuan lisäksi olen tehnyt töissäkin kasvis- ja salaattipainotteista ruokaa. Syön paljon lohta ja kanaa. Kotona on taas koko alkuvuoden ollut salaatintekotarvikkeita, jotta saan helposti jotain syötävää, enkä sorru hakemaan valmisvoileipää jostakin. Tämän ansiosta olen hakenut myös huomattavasti vähemmän noutoruokaa. Olen illanistumisen jälkeenkin tullut kotiin ja tehnyt raikkaan salaatin pitsan hakemisen sijaan.
Askel kaksi:
Herkkuje vähentäminen! Olen taas vähentänyt herkkujen syönnin ihan minimiin. Tämä alkoi jo viimevuoden lopulla, mutta alkuvuodesta olen vähentänyt taas huimasti. Kotiin en osta herkkuja juuri ollenkaan. Tänävuonna en ole ostanut vielä ensimmäistäkään sipsipussia. Karkkipusseja kaksi, jotka sekoitin keskenään kulhoon. Ne ovat nyt maanneet kuhossa kaksi viikkoa ja olen silloin tällöin napannut siitä yhden, jos tekee mieli makeaa. Tällätavoin harjoitan myös itsehillintääni. Ne ovat koko ajan saatavilla, mutta on upeaa huomata ettei niiden läsnäolo saa enää aikaan ahmimishimoa. Tämäkin on yksi niistä asioista, joita olen harjoittanut vuosia. Olen ollut kahdesti elämässäni vuoden mittaisella täys herkkulakolla, mutta lakon loputtua olen palannut hiljalleeen vanhoihin tapoihini. Tällä tavalla yritän saada itseni ajattelemaan, ettei se ole kiellettyä, en vain halua syödä herkkuja.
Askel kolme:
Alkoholin vähentäminen! Tämänkin aloitin jo viimevuonna. Olen lopettanut täysin humalanhakuisen juomisen. Kirkkaiden juomisen lopetin jo vuosi sitten. Nykyisin juon vain olutta ja punaviiniä, joka on suurin heikkouteni. Nykyisin juon iltaa istuessani max kolme annosta. Olen huomannut, etten kaipaa enää ollenkaan humalan tunnetta. Juon puhtaasti nautinnokseni. Jos istumme iltaa anniskeluravintolassa valitsen aina oluen, josta pidän. En koskaan enää juo halpoja hanaoluita, joita juodaan vain yhtä tarkoitusta varten, humalaa. On hienoa huomata miten pitkälle olen päässyt elämäntapojeni kanssa. Vaikka joskus on viikkoja kuin juon enemmän kuin tarpeen, niin on hyvin puhdistavaa, että täysin alkoholittomia päiviä, jopa viikkoja, on nykyään runsaasti enemmän kuin niitä jolloin join edes yhden.
Askel neljä:
Ylös sohvalta! Tää on vielä edessä ja tulee olemaan varmaan yksi haasteellisimmista jutuista, jälleen, tässä projektissa. Ihan rehellisesti olen vain niin laiska. Tuntuu aivan ylivoimaiselta nousta sohvalta ja lähteä liikkumaan. Ajattelin että olisi ehkä kevyempi startata vain pidemmillä lenkeillä koiran kanssa. Saada vähän yleiskuntoa taas takaisin ennen kuin palaan salille. Viimevuonna kävin varmaan huimat kymmenen kertaa salilla. Tänävuonna tarkoituksena olisi päästä vähän suurempaan lukemaan. En tiedä miksi sinne on niin auttamattoman vaikea mennä vaikka nautinkin siellä olemisesta.
Askel viisi:
Nesteytys ja syöminen! Olen taas palannut ahkeraan vedenjuontiin. Vanha kunnon 'tuttipullo' on taas päässyt viereeni, jopa sinne sohvalle. Olen lipsunut taas nesteytyksessä niin pahasti, että voin jatkuvasti pahoin. Kyllä se taas tästä. Tätäkin kirjoittaessa on mennyt kohta jo puolilitraa! Sitten paluu tuohon syömiseen. Olen viimeisen kahden kuukauden aikana syönyt maksimissaan kaksi kertaa päivässä. Se voi kuulostaa vähäiseltä tai paljolta, lukijasta riippuen. Itselle se kuulostaa normaalilta, mutta samalla tiedostan ettei se tee hyvää keholleni. Kahdentoista tunnin välein syöminen ei ole millään saralla normaalia tai terveellistä. Olen huonoilla valinnoillani vahingoittanut jo kehoani tarpeeksi. Suolistoni kramppailee niin pahasti, että huudan ja itken sängyllä, koska kipu ei lopu. Saatan saada niin voimakkaita kipukohtauksia, etten usko selviäväni edes hengissä. Siksi tämä on kohdista kaikkein tärkein, jotta saan palautettua kehoni jälleen normaalitilaan.
Olen myös vähentänyt kahvin juontia. Saatan illalla tajuta, etten ole juonut kupillistakaan. Ennen join vähintään kymmenen kupillista kahvia päivässä, työpäivinä jopa enemmän.
Askel kuusi:
Lepo! Pitäisi saada rakennettua kunnollinen unirytmi. Epäsäännöllinen vuorotyöni häiritsee unirytmiäni jatkuvasti. En vain voi herätä joka aamu kahdeksaksi, sillä joskus pääsen vasta yhdeltä yöllä. Olen yrittänyt herätä iltavuoro päivinäkin viimeistään puoliltapäivin. Kaikesta huolimatta olen kokoajan väsynyt. Elämässäni ei ole minkäänlaista rytmiä. Aamuvuoroihin herään aikaisimmillaan puoli kahdeksalta, joskus nukun päivä kolmeen. Kaikkein vaikeimmin selätettävä ongelmani on kuitenkin erittäin pahalaatuinen nukahtamisongelma. Vaikka olisin valvonut puolitoista vuorokauta, en silti saa unta ennen aamu neljää. Ehkä tämäkin alkaa viimein parantua tässä koko ruumiin ja mielen puhdistusprojektissa.
Askel seitsemän:
Elämästä nauttiminen! Kaikki kuusi muuta askelta johtavat tietysti seitsemänteen. En koe että yrittäisin rajoittaa elämääni näillä. Päinvastoin. Näiden askelten avulla pystyn viimein alkaaman nauttia elämästäni, sillä ne takaavat minulle paremman olon. Liikkumattomuudella ja roskaruualla pahoinpidelty ruumiini ansaitsee viimein taas huolenpitoa ja rakkautta. Uskon (kuten joka vuosi...) että tänävuonna aloitan taas onnistumisen epäonnistumisen sijaan! Tästä alkaa taas samanlainen hyvän olon vuosi kuin 2016 oli! Kerron teille sitten taas elokuussa miten olen epäonnistunut kaikessa.
Ja koska tässä kaikessa on pinnanalla todellisena tarkoituksena oma pinnallisuuteni ja itsetuntoni kohottaminen paremman ulkomuodon hankkimiseksi, lisää jälleen aloituskuvan kehostani. Kehosta, jota yritän jälleen muokata mieleisekseni. En ole lainkaan ylpeä siitä miltä näytän tällä hetkellä, olen palannut taas lähtöpisteeseen. Olen menettänyt kaikki muut paitsi käyttölihakseni ja olen taas löystynyt.
Kesäkuu 2016, tammikuu 2017 ja tammikuu 2018
Vaikka selkeää takapakkia on tehty niin tästä on vain suunnattava leuka pystyssä eteenpäin! Jos pääsisin seuraavan kolmen kuukauden aikana edes takaisin viime tammikuun mittoihin niin olisin onnellinen. Tervetuloa jälleen seuraamaan elämäntaparemonttiani. Uskon, ettei tämä jankkaus ole ihan lähivuosina loppumassa. Näin ollen toivotan viimein tervetulleeksi projektini toisen vuoden!
tiistai 23. tammikuuta 2018
Kehno vuosi taiteilla
Vuosi 2017 ei ollut oman taiteellisuuteni huippuvuosia, ei sitten laisinkaan. Tuntuu kuin en olisi saanut ensimmäistäkän työtäni valmiiksi. Ihan kuten kaikki muukin niin jäi viimevuonna(kin) piirtelyni hyvin vähäiseksi. Siveltimiini en tainnut edes koskea. Piirtäminenkin valitettavasti on taito, joka ei parane odottamalla. Mitään suurta taiteellista läpimurtoa ei tule harjoittelematta. Tuntuu kuin olisin vain vajonnut taas alemmas pystyvyydessäni ja menettänyt vähätkin taiteelliset lahjani. Ärsyttää, sillä haluaisin olla parempi. Olen unohtanut täysin tietyt tekniikat. Tuntuu kuin heittäisin jotakin hukkaan, vaikken koskaan ole yltänyt esikuvieni tasolle. Jotenkin vasta ihan loppuvuodesta aloin taas keskittyä piirtämiseen. Vietin taas tunteja teekupposen äärellä vedellen hajanaisia viivoja paperille. Myönnän pahimman paheeni olevan kärsimättömyys. Jos epäonnistun vähääkään niin luovutan samantien ja kuva jää ikuisiksi ajoiksi vain viivoiksi vihkooni.
Aloin viimevuonna taas harjoittelemaan taustojen tekemistä. Haluaisin niin kovasti osata tehdä pieniä yksityiskohtia, joihin katse jää kauneutensa takia viipymään, mutta ei. Piirroksissani heijastuu usein omat tunnettilani. Ylhäällä olevan kuvan taisin piirtää joskus alkuvuodesta. Olin aivan loppuunpalanut, koska pikkujoulukiire töissä jatkui suoraan alkuvuoden kiireeseen, eikä vapaatunteja paljon herunut. Alemman kuvan on toinen alkuvuoteni piirros, jonka sain edes jotenkuten valmiiksi. Koko alkuvuoden olin sitten muutenkin melkein piirtämättä.
Aloin viimevuonna taas harjoittelemaan taustojen tekemistä. Haluaisin niin kovasti osata tehdä pieniä yksityiskohtia, joihin katse jää kauneutensa takia viipymään, mutta ei. Piirroksissani heijastuu usein omat tunnettilani. Ylhäällä olevan kuvan taisin piirtää joskus alkuvuodesta. Olin aivan loppuunpalanut, koska pikkujoulukiire töissä jatkui suoraan alkuvuoden kiireeseen, eikä vapaatunteja paljon herunut. Alemman kuvan on toinen alkuvuoteni piirros, jonka sain edes jotenkuten valmiiksi. Koko alkuvuoden olin sitten muutenkin melkein piirtämättä.
***
Elokuussa nostin taas kuukausien jälkeen kynäpakkini laatikosta ja aloin leikitellä väreillä. Sen jälkeen aloinkin taas tasaisesti kaivella taas vihkoa esiin ja kokeilla luoda paperille jotakin uutta.
Aloin taas keskittyä ihmisiin ja pieniin yksityiskohtiin. Ihmisten piirtäminen on ainoa alue, joka ei tunnu vieraalta. Viimeaikoina olen alkanut keskittyä hiuksiin ja haaveenani olisi taas jaksaa treenata monimutkaisempia vaatteita, jotka olivat aikanaan suuri intohimoni. Toinen suuri tavoitteeni on kasvojen treenaaminen. Kuten voitte huomata niin kaikilla hahmoillani on sama tyhjä katse ja muutenkin täysin ilmeettömät kasvot. Sen lisäksi tietysti tarvitsen kärsivällisyyttä joskus piirtää työni loppuun...
***
Tämä työ on vuodelta 2013. Viimevuoden lopulla päätin alkaa uudelleenpiirtämään sitä. (Sekin jäi yllättäen hieman kesken...) Aloin aluksi kopioida piirrosta tarkastikin, mutta jossain vaiheessa tajusin, ettei se ole oikea tyyli tehdä tätä työtä. Tyylini on muuttunut vuosien varrella sen verran kuitenkin, ettei se tuntunut enää yhtään omalta. Tämä on sellainen työ, jonka haaveilen saattavani loppuun piakkoin. Tätä kirjoittaessa minulle itseasiassa iski vastustamaton halu saattaa edes yksi viimevuotinen projektini loppuun asti!
Näiden kuvien ahdistuneisiin ja keskeneräisiin tunnelmiin päätän tämän postaukseni. Siirryn nyt taas kynän jatkoksi nauttimaan vielä kahdesta vapaaillastani. Ihania pakkaskelejä kaikille!
torstai 11. tammikuuta 2018
Kurkistus vuoteen 2017
Ajattelin, että vielä yhden postauksen ajan voisin muistella millainen oli hetki sitten päättynyt vuotemme. 2017 ei antanut elämälleni mitään uutta, en oppinut mitään, en kasvanut ihmisenä. En muuttanut ruokailutottumuksiani, en kuntoillut riittävästi, en ollut millään tapaa parempi ihminen kuin ennenkään. Silti se oli ihan hyvä vuosi.
Koska vaihdoin puhelimeni viime elokuussa niin jouduin kokoamaan tämän postauksen koneelleni tallennetuista kuvista, jotka ovat siis varmasti suurissa määrin jo kertaalleen blogissani käytettyjä, pahoittelut siitä. Vaihdoin tosiaan koneenkin, jolloin siirsin vain tärkeimmät kansiot tähän uudelle. Oli ehkä vale sanoa, ettei viimevuosi muuttanut mitään kun olen näemmä loppuvuodesta uusinut kaikki elektroniset laitteeni...
2017 -viimeinen esiintyminen
Tammikuusta ei jäänyt käteen melkein mitään mainitsemisen arvoista. Tammikuu oli tapansa mukaan ajatusten myrskyä kun aivot yrittävät ymmärtää, että taas olen kuluttanut vuoden elämästäni saamatta mitään aikaan.
Maaliskuu oli bilekuukausi. Muistan, että olin ulkona juhlimassa lähes jokaisena vapaapäivänäni. Jälkikäteen olisi pitänyt arvostaa tätä aikaa enemmän. Näin paljon ystäviäni, joita en tämän jälkeen enää oikeastaan edes tavannut. Maaliskuu sulki elämästäni yhden sivun ja elokuu repi sen kokonaan sijoiltaan. Silti hymyilen muistellessani näitä hetkiä.
Toukokuu oli omistettu ulkoilulle ja työystäville niille vanhoille ja nykyisille. Toukokuussa sain takaisin kauan sittten menetetyn ystävän taas hetkeksi. Toukokuu oli myös kovin kiireinen työn ohella. Kesän kiire alkoi jo lähestyä hirvittävää vauhtia.
Kesäkuussa otimme irtioton arjesta ja suuntasimme Lappiin. Se oli elämäni yksi parhaimmista viikoista ja maalasi koko kesäkuuni sateenkaarilla ja pilvihattaroilla.
Elokuu oli vuoteni taiteellisuuden huipentuma. Se oli myös omistettu pikkusiskoni paluulle suomeen.
Syyskuu oli omistettu kaikenlaisille koiratreffeille ja Akilekselle ylipäänsä. Ilmat olivat tarpeeksi viileät, mutteivät kylmät, jotta jaksoimme kävellä pidempiä lenkkejä. Oli täydellisiä kelejä pysähtyä välillä vielä avoinna oleville terasseille kahville.
Lokakuussa löysin uusia ystäviä erilaisten sattumien kautta. Tämän uuden porukan kautta lähdimme lähes tuntemattoman tytön kanssa katsomaan Uniklubia paikalliseen yökerhoon. Se teki koko lokakuustani unohtumattoman. Näin nuoruuteni suosikkibändin ensimmäistä kertaa livenä ja sain uuden aivan korvaamattoman ystävän. Lokakuu oli siis täysin omistettu lämpimille juomille, rauallisille koti-illoille ja lukemattomille tunneille uusien tuttavieni kanssa.
Marraskuu... Se oli varmasti koko vuoteni paras kuukausi, jos kesäkuun alkua ei lueta mukaan. Vietimme pidennetyn viikonlopun mökillä, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa antaa Akileksen juosta vapaana metsässä. Ilokseni jokailtaiset sisäpihatreenimme ovat tuottaneet tulosta ja koira oikeasti palasi luokseni aina pyynnöstä. Tuo viikonloppu oli pelkkää pumpulipilveä muutenkin. Mökillä arki pakenee ja kaikki arjen pienet riidat jätetään taakse. Loppuvuodesta syvensin myös suhteitani uuteen kaveriporukkaani ja vietinkin loppumattomasti aikaa heidän kanssaan. Tutustuin taas lähemmin myös työkavereihini, jotka työskentelevät eri osastolla lähtiessäni hyvin extemporesti juhlimaan halloweeniä heidän kanssaan.
Joulukuussa hiljennyin taas ja vetäydyin omaan kuoreeni. Joulukuu oli työn suhteen rankempaa kuin mikään aiempi joulu. Vietin enemmän aikaa työpaikallani kuin kotona. Uuden vuoden aaton koittaessa tunsin olevani jo aivan loppuun kulutettu. Vietin kuitenkin uudenvuoden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, jonka olen lähestulkoon menettänyt opiskelumaailmaan. Se teki ehkä vuodenvaihteestani parhaimman koskaan.
Kun kerään kaiken tähän niin huomaan, että sain yllättävän paljon upeita kokemuksia vuoden aikana. Vuoteen mahtui ilon lisäksi myös paljon surua, jotka olisin mielelläni jättänyt kokematta, mutta jotka olivat kai välttämättömiä elämisen kannalta. Tässä oli pieni kurkistus yhteenveto viime vuoteeni. Ehkä tänävuonna saan taas kerrytettyä muistoja, jotka saavat minut hymyilemään. Koko tämän viikon olen maannut kotona hirviömäisen flunssan kourissa, huomenna kutsuu taas paluu työelämään, melkein viikon tauon jälkeen. Uusi vuosi, vanha Laura. Ajattelin tehdä vielä postauksen vuodestani piirrosten muodossa, jos vain löydän tarpeeksi kuvia, jotka olisivat julkaisukelpoisia.
Mahtavaa vuoden alkua kaikille!
Koska vaihdoin puhelimeni viime elokuussa niin jouduin kokoamaan tämän postauksen koneelleni tallennetuista kuvista, jotka ovat siis varmasti suurissa määrin jo kertaalleen blogissani käytettyjä, pahoittelut siitä. Vaihdoin tosiaan koneenkin, jolloin siirsin vain tärkeimmät kansiot tähän uudelle. Oli ehkä vale sanoa, ettei viimevuosi muuttanut mitään kun olen näemmä loppuvuodesta uusinut kaikki elektroniset laitteeni...
2017 -viimeinen esiintyminen
Tammikuusta ei jäänyt käteen melkein mitään mainitsemisen arvoista. Tammikuu oli tapansa mukaan ajatusten myrskyä kun aivot yrittävät ymmärtää, että taas olen kuluttanut vuoden elämästäni saamatta mitään aikaan.
Helmikuu oli selkeästi vuoteni taiteellisen heräämisen kuukausi. Muistan miten inspiraatio iski ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, että vietin tuntikausia käsi kiinni kynässä. Helmikuussa oli tietenkin myös ystävänpäivä ja sain yllätykseksi siivotun kodin ja läjän mieleisiäni herkkuja. Helmikuu oli rakkauden kuukausi, miten sopivaa...
Toukokuu oli omistettu ulkoilulle ja työystäville niille vanhoille ja nykyisille. Toukokuussa sain takaisin kauan sittten menetetyn ystävän taas hetkeksi. Toukokuu oli myös kovin kiireinen työn ohella. Kesän kiire alkoi jo lähestyä hirvittävää vauhtia.
Kesäkuussa otimme irtioton arjesta ja suuntasimme Lappiin. Se oli elämäni yksi parhaimmista viikoista ja maalasi koko kesäkuuni sateenkaarilla ja pilvihattaroilla.
Elokuu oli vuoteni taiteellisuuden huipentuma. Se oli myös omistettu pikkusiskoni paluulle suomeen.
Syyskuu oli omistettu kaikenlaisille koiratreffeille ja Akilekselle ylipäänsä. Ilmat olivat tarpeeksi viileät, mutteivät kylmät, jotta jaksoimme kävellä pidempiä lenkkejä. Oli täydellisiä kelejä pysähtyä välillä vielä avoinna oleville terasseille kahville.
Lokakuussa löysin uusia ystäviä erilaisten sattumien kautta. Tämän uuden porukan kautta lähdimme lähes tuntemattoman tytön kanssa katsomaan Uniklubia paikalliseen yökerhoon. Se teki koko lokakuustani unohtumattoman. Näin nuoruuteni suosikkibändin ensimmäistä kertaa livenä ja sain uuden aivan korvaamattoman ystävän. Lokakuu oli siis täysin omistettu lämpimille juomille, rauallisille koti-illoille ja lukemattomille tunneille uusien tuttavieni kanssa.
Marraskuu... Se oli varmasti koko vuoteni paras kuukausi, jos kesäkuun alkua ei lueta mukaan. Vietimme pidennetyn viikonlopun mökillä, jossa uskalsin ensimmäistä kertaa antaa Akileksen juosta vapaana metsässä. Ilokseni jokailtaiset sisäpihatreenimme ovat tuottaneet tulosta ja koira oikeasti palasi luokseni aina pyynnöstä. Tuo viikonloppu oli pelkkää pumpulipilveä muutenkin. Mökillä arki pakenee ja kaikki arjen pienet riidat jätetään taakse. Loppuvuodesta syvensin myös suhteitani uuteen kaveriporukkaani ja vietinkin loppumattomasti aikaa heidän kanssaan. Tutustuin taas lähemmin myös työkavereihini, jotka työskentelevät eri osastolla lähtiessäni hyvin extemporesti juhlimaan halloweeniä heidän kanssaan.
Joulukuussa hiljennyin taas ja vetäydyin omaan kuoreeni. Joulukuu oli työn suhteen rankempaa kuin mikään aiempi joulu. Vietin enemmän aikaa työpaikallani kuin kotona. Uuden vuoden aaton koittaessa tunsin olevani jo aivan loppuun kulutettu. Vietin kuitenkin uudenvuoden pitkäaikaisimman ystäväni kanssa, jonka olen lähestulkoon menettänyt opiskelumaailmaan. Se teki ehkä vuodenvaihteestani parhaimman koskaan.
Kun kerään kaiken tähän niin huomaan, että sain yllättävän paljon upeita kokemuksia vuoden aikana. Vuoteen mahtui ilon lisäksi myös paljon surua, jotka olisin mielelläni jättänyt kokematta, mutta jotka olivat kai välttämättömiä elämisen kannalta. Tässä oli pieni kurkistus yhteenveto viime vuoteeni. Ehkä tänävuonna saan taas kerrytettyä muistoja, jotka saavat minut hymyilemään. Koko tämän viikon olen maannut kotona hirviömäisen flunssan kourissa, huomenna kutsuu taas paluu työelämään, melkein viikon tauon jälkeen. Uusi vuosi, vanha Laura. Ajattelin tehdä vielä postauksen vuodestani piirrosten muodossa, jos vain löydän tarpeeksi kuvia, jotka olisivat julkaisukelpoisia.
Mahtavaa vuoden alkua kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)