Sekaisia tuntemuksia kesästä

Tuntuu oudolle, nä lämpimät päivät. Viimekesänä puin shortsit julkisille paikoille yhteensä kolmesti. Se oli jo ahdistavaa, vihaan mun jalkoja. Vihaan jokaista senttiä niistä, vaikka haluaisin olla itsevarma. Tänävuonna päätin etten välitä, mutta välitän mä silti. Ostin vuosia haaveilemani shortsipuvun vaikken tiedä kehtaanko käyttää sitä. Käytin silti, sukkahousujen kanssa. 
Mä haluan nauttia kesästä, oon viimein päässyt taas elämän makuun. Oon tehnyt asioita ja nauranut, nauttinut. Oon lätrännyt litroittain aurinkorasvaa mun kalmankalpeisiin käsivarsiini. Kuuntelen kun muut puhuu rusketuksesta, mä en voi ruskettua. Oon allerginenkin auringolle. Pidänkö mä edes kesästä? Talvella saa piiloutua vaatteisiin, nyt on liian kuuma villapaidoille. Haluan käyttää sieviä kesävaatteita, mutta pelkään näyttäväni lihavalta. 
Näissä ajatuksissa ei taaskaan ole järkeä. Tää on yhtä kannattavaa kun mun syömättömyys, joka karkaa taas käsistä. Miten voin olla näin onnellinen ja onneton samaan aikaan? Rakastan mun elämää, vaikka vihaan kaikkea. Mä olen sekaisin, oon yhtä hämmentävä kuin tää liian aikaisin alkanut kesä. 
Tänään oli äitienpäivä. Äiti kertoi taas miten riutuneelta näytän, kyseli käytänkö huumeita. Sama rundi alkaa taas uudestaan. Se näkee ettei asiat mee miten pitäis, mutta se ei ymmärrä että nää viat on mun päässä. Oon riutunut, koska syön kerran vuorokaudessa. Oon sairalloisen väsyneen näköinen, koska en nuku melkein laisinkaan. Oon silti onnellinen, mä jaksan hymyillä. Masennus ei oo palannut. Mä voisin riutua vielä vähän, mä näen itseni kauniina vain riutuneena, vähän kärsineenä. Tuntuu kuin vain silloin ulkomuoto vastais sitä miltä sisäisesti tuntuu. 
Mä annan kesän nyt tulla, otan sen vastaan mun uudessa shortsipuvussa ja vihaan vähän mun jalkoja. En anna vihan näkyä, aion olla positiivinen, vain niin mä selviin tästä. Jokupäivä mä olen oikeesti niin positiivinen kuin yritän olla. Kesästä tulee hyvä, elämästä tulee hyvä.