lauantai 24. maaliskuuta 2018

Totuus ihanan pentuarjen takana

Haluan kertoa rehellisesti sen millaista oli elää koiranpennun kanssa burnoutin, kipujen ja masennuksen kanssa. En väitä, että kaikki kokisivat koiran pentuajan näin, mutta itselle se oli aikamoista vuoristorataa ensimmäisen vuoden. Haluan vain kirjoittaa tämän muistoksi sekä itselleni, että muille jotka ovat painineet samanlaisten tunteiden kanssa. On ihan ok romahtaa joskus, vaikka kaikki olisikin paperilla hyvin.

Palataan siis reilut kaksi vuotta taaksepäin. Siihen päivään kun aloin tosissani etsiä itselleni koiranpentua. Ajattelin että helppo juttu! Meillähän oli koiria kun olin lapsi. Opiskelin silti ennakkoon asioita. En tietenkään tiennyt mitään, koska koirien hoito oli ollut lähinnä vanhempieni harteilla. Vaikka oma koira oli ollut haaveissani ihan lapsesta asti, se oli yksi aikuiselämäni palavimpia unelmia, hankin koiran silti lähtökohtaisesti väärissä olosuhteissa. Kaipasin ystävää, koska olin aivan liian yksinäinen siinä elämäni vaiheessa. Tuolloin parisuhdekin oli vielä suhteellisen tuore ja yhteenmuutosta vain vitsailtiin. Kaiken lisäksi minulla oli vielä pahasti masennuksesta toipuminen kesken. Monet ovat sanoneet, että koira auttaa masennukseen, se auttaa sinua nousemaan sängystä kun et siihen pysty muuten, tämän osoitan teille vääräksi myöhemmin.

Okei. Sopiva koira löytyi ja pian koitti se hetki kun sitä lähdettiin hakemaan kotiin. Sain pienen koiranpentuni viimein matkaani. Hymyilin koko ajomatkan sinne ja takaisin. En voinut varmaan viikkoon edes lopettaa hymyilyä, niin onnellinen olin. Unelmani oli toteutunut. Sitten alkoi totuus. Okei, olin valmistautunut henkisesti heräämään öisin ja aikaisin aamulla, kotona pysyminen ei tuottanut ongelmia, koska ystävät olivat muutenkin kiven alla. Aluksi mikään ei ollut vaikeaa, koska sain vapaata kun koira tuli, sen jälkeen poikaystäväni oli kotona neljä viikkoa koiran kanssa, jonka viimeisellä viikolla oma kolmenviikon lomani alkoi. Kun loma päättyi ja me molemmat palasimme töihin alkoi se vaikein osuus, jaksaminen.



Olin henkisesti ja fyysiesti välillä niin loppu, että saatoin alkaa itkemään ilman mitään syytä. Edelleen jaksoin kyllä nousta käyttämään Akileksen ulkona öisin ja aamuisin. Silti tuli niitä päiviä kun en olisi vain jaksanut, koska nivelkipuni olivat niin kamalat. Sitä seurasi aina niin suuri itseinho, että pelkästään se pakotti minut menemään ulos. Silti niitäkin päiviä tuli kun poikaystäväni oli vietävä koira aamulla ulos, koska en vain pystynyt nousemaan sängystä.

Vaikka Akiles oli suhteellisen helppo pentu niin olihan niitä hermoja raastaviakin hetkiä. Pian kotiin tulon jälkeen alkoi seinien pureskelu, jonka saimme onneksi alle kuukaudessa kikettyä pois. Pari johtoa taisi tuhoutua, mutta muuten tuhot jäivät aika vähäisiksi. Yöt nukuttiin aika aikaisessa vaiheessa jo kokonaan. Meillä oli ensimmäisen kuukauden patja lattialla, jotta pentu näki meidät koko ajan. Yöitkua taisi olla ensimmäisellä viikolla hieman. Akiles on rauhallinen kotona, ei häiriinny käytävien äänistä tai hauku postimiestä. Koskaan eivät naapurit ole valittaneet että se haukkuisi tai itkisi täällä ollessaan yksin, vaikka tiedämme sen hieman ulisevan kun lähdemme. Muutekaan se ei hauku tai räksytä lähestulkoon ollenkaan.

Sisäsiisteyden kanssa sai silti repiä hiuksia. Tuntui, ettei se koskaan opi sisäsiistiksi. Pääsimme silti aika helpolla, koskaan ei sohvankulmiin tai lattialle tehty tarpeita. Pennulla oli yksi ja sama paikka, sanomalehden päällä, johon se teki tarpeensa. Kymmenen viikon iässä se lopetti ulos kakkaamisen, tuosta noin vain se päätti, että sisälle on kivempi. Ihan sama kauanko sitä piti ulkona niin heti sisälle tullessa se juoksi sanomalehdelle.

Vaikka edelleen olin aivan tolkuttoman onnellinen Akileskesta niin sain pian huomata, että olisi ollut parempi ehkä hoitaa ensin oma pää kuntoon. Jos tervepäinen poikaystäväni ei olisi seissyt kallion lailla rinnallani ja ottanut vastuuta koirasta kun en itse ongelmiltani kyennyt niin en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Siksi oli hyvin tärkeää, että päätös koirasta oli tehty yhdessä jolloin hänkin hoisi koiraa oikein mielellään, enkä tuntenut oloani niin pahaksi. En siis voi mitenkään suositella, että jos et pysty huolehtimaan kunnolla itsestäsi niin ottamaan vielä koiraa kontollesi. Voi olla etten olisi tuntenut kaikkea sitä niin raskaasti, jos olisin ollut itse kunnossa. Tein tuolloin kymmenen tuntisia työvuoroja lähes joka päivä. Kärsin nivelkivuista ja alkuvuodesta 2017 selkäni tulehtui niin pahasti, etten päässyt sägystä meilkein ylös ja raahauduin melkein itkien töihin, koska en kehdannut ottaa sairaslomaa. Silloin tuli toinen romahdus, koska pelkäsin pystynkö jatkamaan työtäni. Koin taas huonoa omatuntoa, koska en jaksanut tehdä koiran kansa niin paljon kuin olisi pitänyt.


Ongelmia oli myös koiran hallitsemisessa ulkona, joka kerta olisi pitänyt treenata, treenata ja treenata, vaikka omat voimat ja hermot olisivat kuinka olleet lopussa. Koira heittäytyi maihin aina kun näki toisen koiran ja jouduin häpeillen lähes kantamaan sen ohi. Se poikkeloi edes takaisin kapeita kävelykatuja, välillä istahti ja päätti ettei jaksa ihan nyt jatkaa matkaa. Se söi kaikki pikkukivet ja linnunsulat. Silti siitäkin selvittiin. Edelleen se saattaa innostua jostain vähän liikaa, mutta muuten se alkaa kulkea jo oikein nätisti, treenattavaa on silti paljon. Nyt onneksi jaksamisenikin on paljon parempaa.

Kaikesta tästä selvittiin silti, enkä päivääkään ole katunut Akileksen ottamista. Vaikeita hetkiä tuli ja tulee edelleen, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen ei ole tullut yhtäkään romahdusta. Olen kasvanut ihmisenä vahvemmaksi ja oppinut myöntämään kun en vain jaksa enää ja maailma kaatuu niskaan. Silloin saan käpertyä peiton alle päiväksi ja luopua hetkeksi vastuusta. Nyt kun näistä ajoista alkaa olla jo hieman aikaa niin ne tuntuvat paljon mitättömämmiltä ja se lopputulos, joka nukkuu selkää vasten aamuisin tuntuu niin helpolta. Joinain hetkinä sitä ihan unohtaa miten väsynyt sitä oli välillä. Sen tiedän, että jos toinen koia tulee niin se tulee kun siihen on oikeasti fyysisesti ja henkisesti valmis. Se tulee kun emme enää asu keskustassa, joka on hyvinkin haasteellinen ympäristö pienelle koiranpennulle ja varsinkin sisäsiisteyden opettelemiselle, koska lähin matka nurmikolle on sen vajaa puolikilometriä.

Tämä ei ole kertomus siitä, että koiran ottaminen on rankkaa. Tämä on totuus sen hymyn takana, jonka koiranpentu liimaa kavoillesi. Tämä on kertomus yhden ihmisen näkökulmasta, siitä että niiden hyvien muistojen seassa on myös niitä aikoja, jotka tuntuivat silloin niin raskailta. Onnellinen olin kaiken sen aikaa, vaikka välillä romahdinkin. Haluan vain muistuttaa ihmisiä siitä, ettei se välttämättä ole pelkkää pumpulia ja ruusunterälehtiä. Vaikka olin itsekin muka varautunut siihen miten raskasta se tulee olemaan niin en ollut osannut lisätä siihen yhtälöön sitä, että arkeni oli jo ennen koiraa aikamoista selviytymistä. Silti osaan olla ylpeäkin itsestäni, koska en missään välissä luovuttanut, en koskaan antanut periksi itselleni tai kivuille. Sairaanakin kävelin lumipyryssä ja loskassa. Tavallaan ehkä sain pistää itseni hetkeksi tauolle, koska pääasialliseksi tehtäväkseni tuli vain Akileksen hyvinvointi. Vaikeimmat hetket tulivat nimenomaan silloin kun muistin sieltä alta taas itseni ja kaikki ne ongelmat, joita kannan mukanani.

Koira siis auttoi minua lähinnä unohtamaan ne varsinaiset ongelmani, koska siitä tuli heti elämäni keskipiste, mutta eivät ne ongelmat sillä hävinneet tai kadonneet. Kun koira oli saatu siihen pisteeseen että elämästä sen kanssa tuli helppoa, se oli saatu sisäsiistiksi, koulutettu ja saatu nukkumaan aamu kymmeneen, silloin ne omat ongelmat oli aika käsitellä. Näin kaksi vuotta myöhemmin koen, että sain koirasta tauon, jonka jälkeen osasin pistää asiat taas oikeisiin perspektiiveihin ja kykenin katsomaan niitä etäämmältä.



Tavallaan en haluaisi julkaista tätä tekstiä ollenkaan, koska näiden asioiden myöntäminen hävettää minua, haluan silti kertoa totuuden siitä millainen ihminen olen ja ehkä on ihmisiä jotka kokevat samanlaista itseinhoa näistä asioista ja kokevat siksi olevansa huonoja koiranomistajia. Haluan tämän avulla kertoa teille, että romahduksia tulee, mutta koiranomistajana pääasiana on se, ettei koira saa kärsiä siitä. Jos hoidat koirasi silti huolella ja rakkaudella saat itse romahtaa välillä. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä jos ei aina jaksa, jos siitä huolimatta pakottaa itsensä jaksamaan koiran hyvinvoinnin takia tai hankki vaikka lenkkeilytysapua niinä vaikeimpina hetkinä.