keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Oman elämäni hirmumyrsky

Olen monesti yrittänyt kirjoittaa. Miettinyt asioita, joita haluan sanoa ääneen. Silti sanat karkailee sormieni välistä, eivätkä löydä koskaan näppäimistön kautta ruudulle. Tyhjät sivut alkavat lähinnä ahdistaa. Kaikkialla. Tyhjiä blogikenttiä, puhtaita papereita ja koskemattomia taulukankaita. Yksi kalja siellä, yksi täällä. Pitkiä painostavia hiljaisuuksia, jatkuva tarve liikkua, tehdä ihan mitä vain. 

Vuosi 2019 on ollut erilainen.

Olen pitänyt itseni jatkuvassa liikkeessä. Jos en ole tehnyt töitä olen ympäröinyt itseni ihmisillä ja täyttänyt kalenterini asioilla. Piilotellut itseltäni ja vältellyt ajatusteni lisäksi omaa kotiani. Koko alkuvuoden seinät ovat kaatuneet päälle, ei voi pysähtyä hetkeksikään, koska silloin jää jumiin.
Tänään on toinen päivä pysähdyksissä, vain minä ja ajatukseni. Rauhallinen hiljaisuus. Ei pakonnomaisia sanoja ja hiljaisuuden täyttämistä tyhjänpäiväisellä rupattelulla. Olen ollut niin väsynyt, että olen hädintuskin uskaltanut nukahtaa. Kaikesta tästä huolimatta en ole saanut aikaan yhtään mitään yli viiden kuukauden aikana.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin minua ei pelota olla yksin hiljaisuudessa. En koe levotonta tarvetta paeta kaikkea. Tuntuu hyvältä kirjoittaa, en ole marraskuun jälkeen kirjoittanut tietokoneella riviäkään, se tuntuu ikuisuudelta.

Miksi on tuntunut niin vaikealta tehdä yhtään mitään?
Viimeaikoina olen kokenut taas ahdistusta yksinäisyydestä. En voi olla hetkeäkään ilman seuraa. Koen pakonomaista tarvetta olla jatkuvasti läsnä, jotteivät ihmiset unohtaisi tai hylkäisi minua. Yksinjäämisen pelko lymyilee kaikkialla. Luulin selvinneeni näistäkin tunteista iäksi, mutta vaikka mikään elämässäni ei ole muuttunut, niin huomaan niiden palanneen. Vasta nyt olen alkanut tiedostaa, että normaalin raja on taas ylitetty. Olen huomannut tulleeni rauhattomaksi, jos päivälle ei ole tiedossa yhdenkään ystävän tapaamista.
Eilen pistin puhelimeni pois kuudeksi ja puoleksi tunniksi. Olen addiktoitunut viesteihin. Päätin tehdä saman myös huomenna, ei kenenkään tarvitse olla aina tavoitettavissa.
Kaipaan piirtämistä ja maalaamista. Kaipaan pursuavaa inspiraation tunnetta. Päätin omistaa huomisen taiteille.

Päätin, että huomenna hengitän ja katson pitkään peiliin. Kysyn itseltäni kuka olen ja rauhoitun. Pysäytän sen hirmumyrskyn, joka riehuu sisälläni vaatien liikkumaan alati.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Mä suorastaan anelen sua takaisin

Kesä oli suloinen, täynnä onnea ja petollisuutta. 
Liikaa ruokaa, liikaa juhlia, liikaa itsekurinpuutosta.
On vaikeaa katsoa takaisin päin.
Olin onnellinen,
olin rakastettu, 
tuntui kuin millään ei olisi väliä.
Mitä mulle siitä jäi käteen?

Melkein kahdeksan kiloa

Kahdeksan lihavaa kiloa puntarin lukemaan lisää. 
Pää lyö tyhjää
Itseinho kurkkii peilin nurkasta hokien
"Mitä minä sanoin"
Kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta.

Syksy saapuu ja tuo tullessaan villapaidat.
Keinon piiloutua.
Alkukesän napapaidat voisi jo vaikka polttaa.
Takaraivossa alkaa kiristää,
hiipien vanha ystävä menneestä ehdottaa ratkaisua.

Kaksi viikkoa, 
vain yksi ateria päivässä.
Ei yhtään herkkuja, alkoholiton kausi. 
Päivittäin pidempiä ja pidempiä lenkkejä koiran kanssa. 
Tässä on mahdollisuus. 
Rukoilen syömishäiriöajatusten paluuta.
Rukoilen mahdollisuutta kytkeä näläntunteen pois. 

Seison peilin edessä päivittäin
Hymyilen. 
Housut eivät enää kiristä, 
nälkä ei enää vaivaa. 
Huudan apua, muuta en oo varma keneltä tai miltä 

Mä lopetan, 
lopetan heti kun ne kahdeksan kiloa on poissa.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Sekaisia tuntemuksia kesästä

Tuntuu oudolle, nä lämpimät päivät. Viimekesänä puin shortsit julkisille paikoille yhteensä kolmesti. Se oli jo ahdistavaa, vihaan mun jalkoja. Vihaan jokaista senttiä niistä, vaikka haluaisin olla itsevarma. Tänävuonna päätin etten välitä, mutta välitän mä silti. Ostin vuosia haaveilemani shortsipuvun vaikken tiedä kehtaanko käyttää sitä. Käytin silti, sukkahousujen kanssa. 
Mä haluan nauttia kesästä, oon viimein päässyt taas elämän makuun. Oon tehnyt asioita ja nauranut, nauttinut. Oon lätrännyt litroittain aurinkorasvaa mun kalmankalpeisiin käsivarsiini. Kuuntelen kun muut puhuu rusketuksesta, mä en voi ruskettua. Oon allerginenkin auringolle. Pidänkö mä edes kesästä? Talvella saa piiloutua vaatteisiin, nyt on liian kuuma villapaidoille. Haluan käyttää sieviä kesävaatteita, mutta pelkään näyttäväni lihavalta. 
Näissä ajatuksissa ei taaskaan ole järkeä. Tää on yhtä kannattavaa kun mun syömättömyys, joka karkaa taas käsistä. Miten voin olla näin onnellinen ja onneton samaan aikaan? Rakastan mun elämää, vaikka vihaan kaikkea. Mä olen sekaisin, oon yhtä hämmentävä kuin tää liian aikaisin alkanut kesä. 
Tänään oli äitienpäivä. Äiti kertoi taas miten riutuneelta näytän, kyseli käytänkö huumeita. Sama rundi alkaa taas uudestaan. Se näkee ettei asiat mee miten pitäis, mutta se ei ymmärrä että nää viat on mun päässä. Oon riutunut, koska syön kerran vuorokaudessa. Oon sairalloisen väsyneen näköinen, koska en nuku melkein laisinkaan. Oon silti onnellinen, mä jaksan hymyillä. Masennus ei oo palannut. Mä voisin riutua vielä vähän, mä näen itseni kauniina vain riutuneena, vähän kärsineenä. Tuntuu kuin vain silloin ulkomuoto vastais sitä miltä sisäisesti tuntuu. 
Mä annan kesän nyt tulla, otan sen vastaan mun uudessa shortsipuvussa ja vihaan vähän mun jalkoja. En anna vihan näkyä, aion olla positiivinen, vain niin mä selviin tästä. Jokupäivä mä olen oikeesti niin positiivinen kuin yritän olla. Kesästä tulee hyvä, elämästä tulee hyvä. 



lauantai 24. maaliskuuta 2018

Totuus ihanan pentuarjen takana

Haluan kertoa rehellisesti sen millaista oli elää koiranpennun kanssa burnoutin, kipujen ja masennuksen kanssa. En väitä, että kaikki kokisivat koiran pentuajan näin, mutta itselle se oli aikamoista vuoristorataa ensimmäisen vuoden. Haluan vain kirjoittaa tämän muistoksi sekä itselleni, että muille jotka ovat painineet samanlaisten tunteiden kanssa. On ihan ok romahtaa joskus, vaikka kaikki olisikin paperilla hyvin.

Palataan siis reilut kaksi vuotta taaksepäin. Siihen päivään kun aloin tosissani etsiä itselleni koiranpentua. Ajattelin että helppo juttu! Meillähän oli koiria kun olin lapsi. Opiskelin silti ennakkoon asioita. En tietenkään tiennyt mitään, koska koirien hoito oli ollut lähinnä vanhempieni harteilla. Vaikka oma koira oli ollut haaveissani ihan lapsesta asti, se oli yksi aikuiselämäni palavimpia unelmia, hankin koiran silti lähtökohtaisesti väärissä olosuhteissa. Kaipasin ystävää, koska olin aivan liian yksinäinen siinä elämäni vaiheessa. Tuolloin parisuhdekin oli vielä suhteellisen tuore ja yhteenmuutosta vain vitsailtiin. Kaiken lisäksi minulla oli vielä pahasti masennuksesta toipuminen kesken. Monet ovat sanoneet, että koira auttaa masennukseen, se auttaa sinua nousemaan sängystä kun et siihen pysty muuten, tämän osoitan teille vääräksi myöhemmin.

Okei. Sopiva koira löytyi ja pian koitti se hetki kun sitä lähdettiin hakemaan kotiin. Sain pienen koiranpentuni viimein matkaani. Hymyilin koko ajomatkan sinne ja takaisin. En voinut varmaan viikkoon edes lopettaa hymyilyä, niin onnellinen olin. Unelmani oli toteutunut. Sitten alkoi totuus. Okei, olin valmistautunut henkisesti heräämään öisin ja aikaisin aamulla, kotona pysyminen ei tuottanut ongelmia, koska ystävät olivat muutenkin kiven alla. Aluksi mikään ei ollut vaikeaa, koska sain vapaata kun koira tuli, sen jälkeen poikaystäväni oli kotona neljä viikkoa koiran kanssa, jonka viimeisellä viikolla oma kolmenviikon lomani alkoi. Kun loma päättyi ja me molemmat palasimme töihin alkoi se vaikein osuus, jaksaminen.



Olin henkisesti ja fyysiesti välillä niin loppu, että saatoin alkaa itkemään ilman mitään syytä. Edelleen jaksoin kyllä nousta käyttämään Akileksen ulkona öisin ja aamuisin. Silti tuli niitä päiviä kun en olisi vain jaksanut, koska nivelkipuni olivat niin kamalat. Sitä seurasi aina niin suuri itseinho, että pelkästään se pakotti minut menemään ulos. Silti niitäkin päiviä tuli kun poikaystäväni oli vietävä koira aamulla ulos, koska en vain pystynyt nousemaan sängystä.

Vaikka Akiles oli suhteellisen helppo pentu niin olihan niitä hermoja raastaviakin hetkiä. Pian kotiin tulon jälkeen alkoi seinien pureskelu, jonka saimme onneksi alle kuukaudessa kikettyä pois. Pari johtoa taisi tuhoutua, mutta muuten tuhot jäivät aika vähäisiksi. Yöt nukuttiin aika aikaisessa vaiheessa jo kokonaan. Meillä oli ensimmäisen kuukauden patja lattialla, jotta pentu näki meidät koko ajan. Yöitkua taisi olla ensimmäisellä viikolla hieman. Akiles on rauhallinen kotona, ei häiriinny käytävien äänistä tai hauku postimiestä. Koskaan eivät naapurit ole valittaneet että se haukkuisi tai itkisi täällä ollessaan yksin, vaikka tiedämme sen hieman ulisevan kun lähdemme. Muutekaan se ei hauku tai räksytä lähestulkoon ollenkaan.

Sisäsiisteyden kanssa sai silti repiä hiuksia. Tuntui, ettei se koskaan opi sisäsiistiksi. Pääsimme silti aika helpolla, koskaan ei sohvankulmiin tai lattialle tehty tarpeita. Pennulla oli yksi ja sama paikka, sanomalehden päällä, johon se teki tarpeensa. Kymmenen viikon iässä se lopetti ulos kakkaamisen, tuosta noin vain se päätti, että sisälle on kivempi. Ihan sama kauanko sitä piti ulkona niin heti sisälle tullessa se juoksi sanomalehdelle.

Vaikka edelleen olin aivan tolkuttoman onnellinen Akileskesta niin sain pian huomata, että olisi ollut parempi ehkä hoitaa ensin oma pää kuntoon. Jos tervepäinen poikaystäväni ei olisi seissyt kallion lailla rinnallani ja ottanut vastuuta koirasta kun en itse ongelmiltani kyennyt niin en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Siksi oli hyvin tärkeää, että päätös koirasta oli tehty yhdessä jolloin hänkin hoisi koiraa oikein mielellään, enkä tuntenut oloani niin pahaksi. En siis voi mitenkään suositella, että jos et pysty huolehtimaan kunnolla itsestäsi niin ottamaan vielä koiraa kontollesi. Voi olla etten olisi tuntenut kaikkea sitä niin raskaasti, jos olisin ollut itse kunnossa. Tein tuolloin kymmenen tuntisia työvuoroja lähes joka päivä. Kärsin nivelkivuista ja alkuvuodesta 2017 selkäni tulehtui niin pahasti, etten päässyt sägystä meilkein ylös ja raahauduin melkein itkien töihin, koska en kehdannut ottaa sairaslomaa. Silloin tuli toinen romahdus, koska pelkäsin pystynkö jatkamaan työtäni. Koin taas huonoa omatuntoa, koska en jaksanut tehdä koiran kansa niin paljon kuin olisi pitänyt.


Ongelmia oli myös koiran hallitsemisessa ulkona, joka kerta olisi pitänyt treenata, treenata ja treenata, vaikka omat voimat ja hermot olisivat kuinka olleet lopussa. Koira heittäytyi maihin aina kun näki toisen koiran ja jouduin häpeillen lähes kantamaan sen ohi. Se poikkeloi edes takaisin kapeita kävelykatuja, välillä istahti ja päätti ettei jaksa ihan nyt jatkaa matkaa. Se söi kaikki pikkukivet ja linnunsulat. Silti siitäkin selvittiin. Edelleen se saattaa innostua jostain vähän liikaa, mutta muuten se alkaa kulkea jo oikein nätisti, treenattavaa on silti paljon. Nyt onneksi jaksamisenikin on paljon parempaa.

Kaikesta tästä selvittiin silti, enkä päivääkään ole katunut Akileksen ottamista. Vaikeita hetkiä tuli ja tulee edelleen, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen ei ole tullut yhtäkään romahdusta. Olen kasvanut ihmisenä vahvemmaksi ja oppinut myöntämään kun en vain jaksa enää ja maailma kaatuu niskaan. Silloin saan käpertyä peiton alle päiväksi ja luopua hetkeksi vastuusta. Nyt kun näistä ajoista alkaa olla jo hieman aikaa niin ne tuntuvat paljon mitättömämmiltä ja se lopputulos, joka nukkuu selkää vasten aamuisin tuntuu niin helpolta. Joinain hetkinä sitä ihan unohtaa miten väsynyt sitä oli välillä. Sen tiedän, että jos toinen koia tulee niin se tulee kun siihen on oikeasti fyysisesti ja henkisesti valmis. Se tulee kun emme enää asu keskustassa, joka on hyvinkin haasteellinen ympäristö pienelle koiranpennulle ja varsinkin sisäsiisteyden opettelemiselle, koska lähin matka nurmikolle on sen vajaa puolikilometriä.

Tämä ei ole kertomus siitä, että koiran ottaminen on rankkaa. Tämä on totuus sen hymyn takana, jonka koiranpentu liimaa kavoillesi. Tämä on kertomus yhden ihmisen näkökulmasta, siitä että niiden hyvien muistojen seassa on myös niitä aikoja, jotka tuntuivat silloin niin raskailta. Onnellinen olin kaiken sen aikaa, vaikka välillä romahdinkin. Haluan vain muistuttaa ihmisiä siitä, ettei se välttämättä ole pelkkää pumpulia ja ruusunterälehtiä. Vaikka olin itsekin muka varautunut siihen miten raskasta se tulee olemaan niin en ollut osannut lisätä siihen yhtälöön sitä, että arkeni oli jo ennen koiraa aikamoista selviytymistä. Silti osaan olla ylpeäkin itsestäni, koska en missään välissä luovuttanut, en koskaan antanut periksi itselleni tai kivuille. Sairaanakin kävelin lumipyryssä ja loskassa. Tavallaan ehkä sain pistää itseni hetkeksi tauolle, koska pääasialliseksi tehtäväkseni tuli vain Akileksen hyvinvointi. Vaikeimmat hetket tulivat nimenomaan silloin kun muistin sieltä alta taas itseni ja kaikki ne ongelmat, joita kannan mukanani.

Koira siis auttoi minua lähinnä unohtamaan ne varsinaiset ongelmani, koska siitä tuli heti elämäni keskipiste, mutta eivät ne ongelmat sillä hävinneet tai kadonneet. Kun koira oli saatu siihen pisteeseen että elämästä sen kanssa tuli helppoa, se oli saatu sisäsiistiksi, koulutettu ja saatu nukkumaan aamu kymmeneen, silloin ne omat ongelmat oli aika käsitellä. Näin kaksi vuotta myöhemmin koen, että sain koirasta tauon, jonka jälkeen osasin pistää asiat taas oikeisiin perspektiiveihin ja kykenin katsomaan niitä etäämmältä.



Tavallaan en haluaisi julkaista tätä tekstiä ollenkaan, koska näiden asioiden myöntäminen hävettää minua, haluan silti kertoa totuuden siitä millainen ihminen olen ja ehkä on ihmisiä jotka kokevat samanlaista itseinhoa näistä asioista ja kokevat siksi olevansa huonoja koiranomistajia. Haluan tämän avulla kertoa teille, että romahduksia tulee, mutta koiranomistajana pääasiana on se, ettei koira saa kärsiä siitä. Jos hoidat koirasi silti huolella ja rakkaudella saat itse romahtaa välillä. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä jos ei aina jaksa, jos siitä huolimatta pakottaa itsensä jaksamaan koiran hyvinvoinnin takia tai hankki vaikka lenkkeilytysapua niinä vaikeimpina hetkinä.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Tänään pidin itsestäni...

... eilen en

Tämä on kertomus itseinhosta. Tarina minun näköpuoleltani maailmaa. Irrallisia lauseita ajatuksista itsestäni. Moni teistä varmasti pystyy samaistumaan tähän, on tietysti niitäkin onnekkaita jotka ovat lähes aina tyytyväisiä siihen ketä ovat ja miltä näyttävät. Tämä on kurkistus sen itsevarman kuoren alle, jonka ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa. On yllättävän kuluttavaa hymyillä mailmalle kun sisällä muhii niin paljon vihaa itseään kohtaan.

Olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan. Ensimmäiset iljeksyvät ajatukset omaa kehoa kohtaan taisivat alkaa joskus ala-asteen puolivälissä. Muistan silloin jo ajatelleeni, että olen isompi kuin jotkut ystävistäni. Muistan laihistaneeni seisoessani jo tuolloin. Nykyään se tuntuu olevan jo luonnollinen tila. Hengitän pinnallisesti, koska vatsaa on alati vedettävä sisään, se on kuin automaatio. Inhoni on silti aina ennen kohdistunut lähinnä kehooni. Koin aina olevani kasvoiltani sievä. Se johtunee siitä, että kaikki kehuivat minua aina lapsena sieväksi. Monet ihastelivat vaaleita hiuksiani ja 'enkelimäisiä' kasvojani. Nyt en ole siitäkään enää niin varma.

Enää en vihaa itseäni päivittäin kuten ennen. On päiviä kun hymyilen peiliin katsoeassani. Koen olevani kaikinpuolin mukiinmenevä tapaus. Se on silti tasapainoilua keinulaudalla. Iltaisin töiden jälkeen vihaan jalkojani enemmän kuin aamuisin. Jalkani turpoavat jatkuvasta seisoskelusta ja tietysti iltaa kohden tuntuu muutenkin kuin koko keho olisi paisunut, riippumatta oletko syönyt vai et. Kehoni eteen olen tehnyt vuosien aikana paljonkin yrityksiä, kuten tiedätte. Nyt kun alan pikkuhiljaa olla tyytyväisempi kehooni niin sitä luulisi, että itseinhon verho alkaisi viimein väistyä ja antaa minun nauttia elämästäni, väärin.

Mieli on sairas kapistus. Pystyn päättämään pelkällä ajatustyöllä etten pidä suklaasta, mutta en voi saada itseäni pitämään itsestäni. Tässä kohtaa varmaan ajattelette, etten yritä tarpeeksi. Yritän minä, olen sentään oppinut hieman jo hyväksymään kehoni. Mitä kovemmin yritän, sitä kovemmilla panoksilla mieli pelaa.
Eräänä aamuna huomasin, että pidin itsestäni, minä todellakin pidin! Seuraavan pään käännöksen yhteydessä tajusi vihaavani nenääni. Nenää, josta olen aina pitänyt. Työpaikan hississä aloin pohtia korviani. En pitänyt niistäkään, en laisinkaan. Jo jonkin aikaa olen ajatellut, että kasvoni ovat aavistuksen poikamaiset. Ennen pidin huuliani lähes täydellisinä, nykyään ne ovat epämuodostuneet ja virheelliset. Kaikki tämä vain siksi, että itseinho alkoi viimein väistyä. Se tuntuu sairaudelta, joka on jumittunut aivoihini, jotakin itsessään on vain vihattava.

Tuntuu siltä kuin yrittäisin väkisin löytää itsestäni jotain vihattavaa. Aivain kuin en sallisi itselleni hetkeäkään rauhaa. Onko itseinho pinttynyt syvälle sieluuni vai johtuuko se yhteiskunnan luomista paineista? Suurinosa kauneusihanteen mukaiset naiset ovat jollain tapaa leikeltyjä (anteeksi yleistys). En ole koskaan ajatellut, että tarvitsisin jotakin korjausleikkauksia, joten miksi nyt ajattelen että piireet, joita en voi muuttaa itsessäni olisivat jotenkin viallisia? Onko media lopultakin päässyt niin vahvasti pääni sisään? Mitataanko kauneus oikeasti instagrammin tykkäyksien perusteella? Pitääkö olla osa jotain muottia, jotta voisi olla ylpeä itsestään?

Voisin ilman miettimistä luetella itsestäni n. 20 ulkoista piirrettä, joista en pidä. Vaikka se olisi kuinka normaalia, niin mielestäni se ei saisi olla. Olen pian 22-vuotias. Olen vain nuori aikuinen maailman hälyssä, mutta jos en rakasta itseäni niin kuka minua rakastaa? Olen hokenut kauan sinkkuystävilleni, että itseään pitää rakastaa ennen kuin voi rakastaa jotakuta toista. Pitää nauttia itsensä seurasta. Suuria valheita, niitä ne ovat. Minähän vihaan lähes kaikkea itsessäni ja roikun mielenterveydellisen kaaoksen partaalla. Jos en itse pysty siihen niin miksi oletan muiden pystyvän? Koska mielestäni kaikkien muiden pitäisi rakastaa itseään. Kaikki muut ovat niin kauniita ja omalaatuisen täydellisiä, kaikki paitsi minä.

Uskon silti parempaan huomiseen. On uskomattoman vapauttavaa purkaa kaikki ajatuksen tällaisena sanaoksennuksena viimein ulos. Haluaisin, että mieleni pysyisi tarpeeksi kasassa, jotta pystyisin saamaan enemmän järkevää tekstiä ulos ennen ajtusteni harhailua. Mutta mä jaksan uskoa, vielä vähän. Hyviä päiviä tulee koko ajan enemmän. Ja uhmatakseni itseäni jaan teillekkin kuvan, joka sai mut pysähtymään moneksi hetkeksi. Miettimään voiko tällaista kuvaa edes julkaista. Ei siksi, että se olisi jotenkin hävytön, vaan siksi että tätä kuvaa katsoessani vihasin taas nenääni. Olen silti päättänyt hyväksyä sen, mun nenällä on oikeus olla olemassa juuri sellaisenaan kuin se on!



Kaikille teille itsenne kanssa painiville kanssasisarille ja -veljille: Olkaa kauniita niillä piirteillä, joita teillä on. On turhaa haaveilla asioista, joita geenit eivät ole sinulle antaneet. Kantakaa itsenne ylpeinä, älkää piilotelko edes niitä 'huonoja' kohtianne. Mun nenäni sai mahdollisuuden, teidänkin nenänne ansaitsee! Huonoja päiviä tulee varmasti, mutta kun on hyvä päivä niin ottakaa aikaa peilin edessä ja arvostakaa omia piirtetänne. Aina kun mulla on hyvä päivä niin katson itseäni peilistä ja käyn ne läpi, se valaa uskoa myös niihin pimeisiin hetkiin.

Hyvää yötä ihanat!

torstai 8. helmikuuta 2018

Vuodenajat inspiraationa

On ollut helpompi hengittää viimeaikoina. Uskon että onnistun. Onnistun saamaan elämäni edes hieman raiteilleen. Oikeastaan olen leijaillut pienessä energiakuplassa jo viikon verran. Olen herännyt lähes joka aamu ennen yhtätoista, iltavuoropäivinäkin. Olen jaksanut ilman mutinaa nousta käyttämään koiran aamulenkillä. Olen jopa vähintään jokatoinen päivä lähtenyt koirapuistoon tai luonnonreiteille tunniksi patikoimaan. Olen jaksanut tehdä ruokaa, käydä kaupassa ja siivota normaaleja elämän jälkiä. Olen tuntenut itseni silti levänneemmäksi kuin aikoihin. Liikunnan lisäys on vielä hieman vaiheessa, mutta elämä tuntuu ja paljon helpommin käsiteltävältä. Pieni vaaleanpunainen kalenterini on läsnä kaikessa. Tuntuu rauhoittavalta kirjata ylös kaikki, eikä luottaa muistiin kuten olen ennen tehnyt. Olen myös kirjoittanut sivuille tsemppauslauseita ja päivän mietintöjä.


Pysähdyin yhtenä päivänä hetkeksi ihastelemaan luonnon kauneutta. Talvi on lempivuodenaikani. Kaikki on silloin niin puhdasta ja kaunista. Tuntuu kuin paha maailma pysähtyisi hetkeksi näyttääkseen että on täällä jotain hyvää ja kaunistakin. 




Talvi symbolosoi minulle uuden alkua monellakin tapaa. Lumi peittää raiskatun ja kulutetun maan vain uusiutuakseen ja kukoistaakseen jälleen ensikeväänä. Rakastan luonnon kauneutta ja uusiutumiskykyä. Olin vain unohtanut sen taas hetkeksi miten paljon nautinkaan ulkoilmasta. Vuodenajoista ammennan myös insipraatiota omaan elämääni. Tämän talvikauden olen vain pysähdyksissä. Makaan turvallisen lumipeitteen alla ja valmistaudun muutokseen. Hauduttelen ideaa turvallisesti päässäni. Aloitan muuttumisen pikkuhiljaa. Pieni vesipisara kerrallaan, jotta voisin kesällä taas kukoistaa. Keväällä lisätään vauhtia. Kevät on suurien muutosten aikaa. 




Mulla on niin vahva usko elämään juuri nyt. En usko tunteneeni näin vuosiin.  Vaikka Akiles on tuonut elämääni paljon iloa, on se myös pakottanut kohtaamaan virheet itsessäni. Armottoman laiskuuden, jota vastaan olen taistellut kohta kaksi vuotta. Olen joutunut tuijottamaan tunteja peiliin ja toteamaan paljon omia heikkouksiani. Olen vasta nyt lähtenyt kehittämään niitä, vaikka minulla on ollut vuosia aikaa ksäitellä näitä asioita. Olen ottanut töissäkin positiivisemman asenteen. Täytyy jaksaa, täytyy hymyillä. Pidän mun työstä, vaikka se syökin mua loppuun. Haluan silti olla parempi ihminen, parempi työkaveri. Haluan olla se, josta ammentaa positiivisuutta. Olen keksinyt terapiakeinon, laulaminen. En osaa laulaa, en sitten yhtään. Mutta kun laulan töissä sanojen mukana niin voin hukuttaa stressini niihin. Voin unohtaa missä olen, mitä teen. Voin keskittyä vain sanoihin ja hoitaa työn siinä lomassa. Se on oma salainen kuplani, joka auttaa minua pitämään ärräpäät sisälläni ja kestämään paineet paremmin. Olen huomannut sen toimivan hyvin. 


Toinen terapiakeino kaiken käsittelyyn on nimenomaan se, että olen tehnyt enemmän Akileksen kanssa. Olen mennyt ulos ja tehnyt elämälläni jotakin! Olen yrittänyt taas nähdä ystäviäni. Akileksen ilosta ammennan voimaa. Miten tuo minusta riippuvainen eläin voikaan olla niin täynnä iloa ja tarmoa. Hän ansaitsee nauttia elämästään vaikka minä en aina nauttisikaan. Toivottavasti jaksan elää näin vielä pitkään, eikä tämä olisi kuten muutkin elämäntaparemonttini, hetkellinen villitys. Tuneen jo voivani niin paljon paremmin. 

perjantai 2. helmikuuta 2018

Elämän järjestäimen

Elämästäni puuttuu järjestelmällisyys. Olen vain sotkuista kaaosta tässä melivaltaisessa universumissa pääni sisällä. Joka vuosi ostan kalenterin, ja joka vuosi se jää lähes tyhjilleen. Mitä mä kirjoittaisin sinne? Ei mulla ole suunnitelmia ja organisoituja tekemisiä. Elämässäni on vain työvuoroja ja elämä niiden välissä. Lähes kaikki tapahtuu suunnittelemattomasti ja hetken mielijohteesta. Sitten keksin ratkaisun. Mulle on täysi mahdottomuus muistaa tiettyjä arkipäivän asioita. Maksoinko laskut? Leikkasinko koiran kynnet? Koska pyykkäsin viimeksi? Kaikki mitättömiä asioita, mutta nekin on hyvä muistaa. Tietysti ne lisäävät itsesyytöksiä. Miksi kaikesta on taas niin kauan aikaa? Olen nyt muutaman viikon pitänyt tällaista kalenteria. Se auttaa mua käsittelemään asioita, muistamaan niitä merkityksettömiä asioita, joilla on väliä. Siellä saattaa lukea, että maksa laskut. Sellaisia muistutuksia sekava mieleni oikeasti tarvitsee.


Tänne aion myös kirjata ylös salikäyntini, koirapuistoilut ja muut pienet asiat, joiden välit kertyvät niin pitkiksi, että poden niistä huonoa omatuntoa. Joistakin voi tuntua aika turhalta täyttää kalenteri moisilla valemerkinnöillä. Toisaalta kuka on kirjoittanut raamatun, jossa lukee mitä kalenteriin on sallittua merkitä? Kalenterissani on yksi oikeasti tärkeä merkintä joka päivälle, työvuoroni. Niin kliseisiä kuin uudenvuoden toimeni ovatkin, niin olen päättänyt saada elämäni tämävuonna järjestykseen. Kaipaan tietynlaista järjestelmällisyyttä nyt kun olen elänyt vuosia vain mieleni kaaoksessa.

On turhauttavaa, etteivät ajatukseni ole järjestyksessä. Minulla on aina ollut keskittymisvaikeuksia, vaikeuksia elää samanlaista elämää kuin muut. Unohtelen asioita ja olen piittaamatonkin. Murehdin jo huomista vaikken ole selvinnyt edes tästä päivästä. Nytkin vilkuilen kelloa hermostuneena tietäen, että minun pitäisi olla pian töissä eikä kirjoittamassa tätä postausta. Taas alan hukata punaista lankaa.
Mieleni ja elämäni on sekasotkua, jotka aion nyt laittaa järjestykseen. Aion elää päivän kerrallaan. Avata aamulla kalenterini ja tarkastaa ne arkipäiväiset asiat, jotka haluan itseni hoitavan.




Toivoisin myös että jakasaisin aktiivisemmin kirjoittaa tätä blogiani. Haluaisin, että minulla olisi edes välillä oikeitakin asioita mistä kirjoittaa. Ei vain mieleni sekasotkuista tuotosta kerran kuukaudessa. Tietysti voi tuntua hassulta, että koen tarpeelliseksi olla aktiivinen lähes näkymättömässä pikkublogissani, niin se tuo minulle tiettyä rauhallisuutta. Ihan kuin onnistuisin jossakin kun saan aikaiseksi tehdä edes jotakin, edes näitä turhanpäiväisiä pieniä postauksia sekavasta pienestä maailmastani.