Tämä on kertomus itseinhosta. Tarina minun näköpuoleltani maailmaa. Irrallisia lauseita ajatuksista itsestäni. Moni teistä varmasti pystyy samaistumaan tähän, on tietysti niitäkin onnekkaita jotka ovat lähes aina tyytyväisiä siihen ketä ovat ja miltä näyttävät. Tämä on kurkistus sen itsevarman kuoren alle, jonka ylläpitäminen vaatii niin paljon energiaa. On yllättävän kuluttavaa hymyillä mailmalle kun sisällä muhii niin paljon vihaa itseään kohtaan.
Olen vihannut itseäni niin kauan kuin muistan. Ensimmäiset iljeksyvät ajatukset omaa kehoa kohtaan taisivat alkaa joskus ala-asteen puolivälissä. Muistan silloin jo ajatelleeni, että olen isompi kuin jotkut ystävistäni. Muistan laihistaneeni seisoessani jo tuolloin. Nykyään se tuntuu olevan jo luonnollinen tila. Hengitän pinnallisesti, koska vatsaa on alati vedettävä sisään, se on kuin automaatio. Inhoni on silti aina ennen kohdistunut lähinnä kehooni. Koin aina olevani kasvoiltani sievä. Se johtunee siitä, että kaikki kehuivat minua aina lapsena sieväksi. Monet ihastelivat vaaleita hiuksiani ja 'enkelimäisiä' kasvojani. Nyt en ole siitäkään enää niin varma.
Enää en vihaa itseäni päivittäin kuten ennen. On päiviä kun hymyilen peiliin katsoeassani. Koen olevani kaikinpuolin mukiinmenevä tapaus. Se on silti tasapainoilua keinulaudalla. Iltaisin töiden jälkeen vihaan jalkojani enemmän kuin aamuisin. Jalkani turpoavat jatkuvasta seisoskelusta ja tietysti iltaa kohden tuntuu muutenkin kuin koko keho olisi paisunut, riippumatta oletko syönyt vai et. Kehoni eteen olen tehnyt vuosien aikana paljonkin yrityksiä, kuten tiedätte. Nyt kun alan pikkuhiljaa olla tyytyväisempi kehooni niin sitä luulisi, että itseinhon verho alkaisi viimein väistyä ja antaa minun nauttia elämästäni, väärin.
Mieli on sairas kapistus. Pystyn päättämään pelkällä ajatustyöllä etten pidä suklaasta, mutta en voi saada itseäni pitämään itsestäni. Tässä kohtaa varmaan ajattelette, etten yritä tarpeeksi. Yritän minä, olen sentään oppinut hieman jo hyväksymään kehoni. Mitä kovemmin yritän, sitä kovemmilla panoksilla mieli pelaa.
Eräänä aamuna huomasin, että pidin itsestäni, minä todellakin pidin! Seuraavan pään käännöksen yhteydessä tajusi vihaavani nenääni. Nenää, josta olen aina pitänyt. Työpaikan hississä aloin pohtia korviani. En pitänyt niistäkään, en laisinkaan. Jo jonkin aikaa olen ajatellut, että kasvoni ovat aavistuksen poikamaiset. Ennen pidin huuliani lähes täydellisinä, nykyään ne ovat epämuodostuneet ja virheelliset. Kaikki tämä vain siksi, että itseinho alkoi viimein väistyä. Se tuntuu sairaudelta, joka on jumittunut aivoihini, jotakin itsessään on vain vihattava.
Tuntuu siltä kuin yrittäisin väkisin löytää itsestäni jotain vihattavaa. Aivain kuin en sallisi itselleni hetkeäkään rauhaa. Onko itseinho pinttynyt syvälle sieluuni vai johtuuko se yhteiskunnan luomista paineista? Suurinosa kauneusihanteen mukaiset naiset ovat jollain tapaa leikeltyjä (anteeksi yleistys). En ole koskaan ajatellut, että tarvitsisin jotakin korjausleikkauksia, joten miksi nyt ajattelen että piireet, joita en voi muuttaa itsessäni olisivat jotenkin viallisia? Onko media lopultakin päässyt niin vahvasti pääni sisään? Mitataanko kauneus oikeasti instagrammin tykkäyksien perusteella? Pitääkö olla osa jotain muottia, jotta voisi olla ylpeä itsestään?
Voisin ilman miettimistä luetella itsestäni n. 20 ulkoista piirrettä, joista en pidä. Vaikka se olisi kuinka normaalia, niin mielestäni se ei saisi olla. Olen pian 22-vuotias. Olen vain nuori aikuinen maailman hälyssä, mutta jos en rakasta itseäni niin kuka minua rakastaa? Olen hokenut kauan sinkkuystävilleni, että itseään pitää rakastaa ennen kuin voi rakastaa jotakuta toista. Pitää nauttia itsensä seurasta. Suuria valheita, niitä ne ovat. Minähän vihaan lähes kaikkea itsessäni ja roikun mielenterveydellisen kaaoksen partaalla. Jos en itse pysty siihen niin miksi oletan muiden pystyvän? Koska mielestäni kaikkien muiden pitäisi rakastaa itseään. Kaikki muut ovat niin kauniita ja omalaatuisen täydellisiä, kaikki paitsi minä.
Uskon silti parempaan huomiseen. On uskomattoman vapauttavaa purkaa kaikki ajatuksen tällaisena sanaoksennuksena viimein ulos. Haluaisin, että mieleni pysyisi tarpeeksi kasassa, jotta pystyisin saamaan enemmän järkevää tekstiä ulos ennen ajtusteni harhailua. Mutta mä jaksan uskoa, vielä vähän. Hyviä päiviä tulee koko ajan enemmän. Ja uhmatakseni itseäni jaan teillekkin kuvan, joka sai mut pysähtymään moneksi hetkeksi. Miettimään voiko tällaista kuvaa edes julkaista. Ei siksi, että se olisi jotenkin hävytön, vaan siksi että tätä kuvaa katsoessani vihasin taas nenääni. Olen silti päättänyt hyväksyä sen, mun nenällä on oikeus olla olemassa juuri sellaisenaan kuin se on!
Kaikille teille itsenne kanssa painiville kanssasisarille ja -veljille: Olkaa kauniita niillä piirteillä, joita teillä on. On turhaa haaveilla asioista, joita geenit eivät ole sinulle antaneet. Kantakaa itsenne ylpeinä, älkää piilotelko edes niitä 'huonoja' kohtianne. Mun nenäni sai mahdollisuuden, teidänkin nenänne ansaitsee! Huonoja päiviä tulee varmasti, mutta kun on hyvä päivä niin ottakaa aikaa peilin edessä ja arvostakaa omia piirtetänne. Aina kun mulla on hyvä päivä niin katson itseäni peilistä ja käyn ne läpi, se valaa uskoa myös niihin pimeisiin hetkiin.
Hyvää yötä ihanat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti