Tämä on se ei mikään -postaus

Hei, haluaisin kovasti tehdä postauksen vuodestani. Minulla on kuvat ja kaikki puhelimesta valittuina, mutta ongelmana on se, että puhelimella kuvallisen postauksen tekeminen on äärimmäisen hankalaa. Tälläisinä öinä kun en saa nukuttua on koneettomuus tuskaa. Haluaisin kovasti kirjoittaa pitkästä aikaa, minulla on tarinoiden ideoita päässäni, muttei tapaa tuoda niitä ulos, pelkään unohtavani. Kone myös helpottaisi surffailua tai voisin vaikka pelata. Alan vakavasti harkita, että koneeni saa jo muuttaa tänne.

Mutta koska pystyn vasta myöhemmine tekemään vuosipostauksen ja tunnen palavaa halua tuoda itseäni julki niin teen tästä pienen sekalaispostauksen taas.

Tänne on tietenkin tuon toisen asunto, omalla tavallaan olisi varmasti helpompaa muuttaa vain tänne ja lakata valittamasta kaikesta, mutta olen hyvin epävarma ihminen. Tarvitsen jonkun paikan, joka on minun omani, oma turvasatamani kireille, riidantäyteisille päiville. Oma sänky öille kun haluaa vain hetken omaa turvallista rauhaani. En kuulu niihin ihmisiin, jotka jo pian muuttavat kultansa kanssa yhteen. Olen se henkilö, jota on vaikea saada uskomaan, että rakkaus kestää ne suuretkin rypyt. Olen se, joka odottaa pelolla tulevaisuutta, koska se on täysin tuntematon. Olen se, jonka parisuhdetilannetta ei voi tarkistaa Facebookista, koskaan.

Latasin (ja häpeillen myönnän) ask.fm -sovelluksen jälleen puhelimeeni. Minulla oli se joskus vuosi tai pari aiemmin jo. Siellä kysymysboxia penkoessani törmäsin kysymykseen, että mitä ajattelen useimmiten ensimmäisenä aamulla. Vastaus oli hävettävän helppo. Kahvia. Ajattelen kahvia. Kun ensin toivun (kyllä vuodenkin jälkeen) siitä, että saan herätä tuon vierestä tänäkin aamuna ja olen murissut ja vikissyt huomenet, sitten ajattelen kupillista kahvia. Kinaan hetken siitä josko olisi jonkun muun vuoro keittää kahvia ja sitten nousen keittämään sen. Se on joka-aamuista ja johtuu riippuvuudestani kofeiiniin. Huomaan aina oltuani yön tai kaksi pois, ettei keittimeen ole koskettukaan. Ehkä se on sellainen asia, joka tulee ikuisesti olemaan tehtäväni.

Kahvin keitto alkaa olla jo niin luonnollinen osa aamurutiineitani, että kun en sitä joudu keittämään tai kun unohdan joskus yksinäni liian myöhän heräillessä sen tehdä, tuntuu kuin olisin unohtanut pestä hampaani tai harjata hiukseni. Olo on vähän hupsu kun tuijotan hiljaista ja tyhjää keitintä ja tajuan unohtaneeni sen.

Huomenna tosiaan on tämän vuoden viimeinen päivä. Tuntuu sekin vähän hupsulta. Saavutan viimein maagisia pyöreitä elämässäni ensi vuonna ja minulla on taas yhden nopean, mutta silti niin hitaan vuoden ajan aikaa tehdä jotakin elämälläni. Yhden asian haluan kuitenkin ehdottomasti ensivuodelta. Haluan pitää tämäm tunteen. Sen kun asiat on hyvin ja elämä tuntuu mukavalta. Voin myös uudenvuoden lupauksena sanoa, että jatkan näin,  juuri tähän suuntaan mihin olenkin menossa.

Hauskaa ja ikimuistoista viimeistä päivää ja iltaa 2015 kaikille ♡  ottakaa kuva Laurasta ja kahvikupista vuoden alussa ja eilen (30.12) aamulta

Vaatien pysähtymään

Pakko kirjoittaa Anssi Kelan uudesta biisistä Petri Ruusunen. Olin pienenä suuri Anssi Kela fani ja omistan vieläkin tuon maagisen nummela -levyn. Olen ollut juuri ja juuri viiden vanha kun tuo Puistossa aikanaan ilmestyi. Olen siitä asti osannut nuo sanat ulkoa. Se on ollut minulle se lohtubiisi, se kappale, jota olen laulanut itsekseni kun on ollut paha mieli, kun olen kaivannut jotain sanoja elämääni. Aikanani en tietenkään täysin ymmärtänyt laulun sanomaa, mutta vuosi vuodelta se jotenkin iskee vain sisään syvemmin. Se kertoo minulle, että joskus on tehtävä valintoja, joista ei ole edes itse ylpeä, on valittava tie, jota ei ollut suunnitellut kulkevansa.

Vielä kerran miettii mielessään,

eioo mitään menetettävää

Myönnän, joskus seistessäni selkä seinää vasten, miettiväni tätä kyseistä säettä. Joskus annan sillä anteeksi typerät tekoni. 

Ne sanoo; "Tervetuloa maailmaan,

täällä pärjätää saa omillaan"

Hyvin karulla tavalla totta. Kyllähän kaikki tietävät, että maailmassa täytyy vaan seistä omilla jaloillaan. Tämä on ollut minun elämäni ohjenuora pitkään. Olen kasvanut koko pienen elämäni sen ajatuksen ympärille, että on pärjättävä itsekseen. Joskus tulee hetkiä kuin vain sinä voit itse olla vastaus, kukaan ei saavu pelastamaan. Haluan selvittää ongelmani itse, haluan olla oma vastaukseni. Vihaan eniten lainata rahaa joltakulta, jos huomaan, etten itse pärjäisikään. Se merkitsee minulle epäonnistumista omassa elämässäni. Tavallaan olen kai yrittänyt elää elämäni niin, ettei minusta koskaan tulisi tämän laulun Lauraa. 

Sitten palataan tähän uuteen biisiin. Kuulin tämän ensimmäisen kerran töissä sinä päivänä kun se oli juuri ilmestynyt. Kuulin vain osan, en pitänyt tästä. Kuulin sen toisen kerran, olin pettynyt. Sitten aloin sisäistää tätä kaikkea. Tämä ei minusta vieläkään vedä vertoja Puistossa -biisille, mutta siihen olen kasvanut kiinni. Se on ehkä syy miksi aloin myös pitää tästä biisistä.

Se on erilainen, se on karu, se kertoo mielestäni toivosta ja uskosta parempaan. Kaikki mahdollinen on jo mennyt pieleen, kaikki virheet ovat kasautuneet harteille, on vaikeaa vaihtaa suuntaa, mutta unelma paremmasta on yhä olemassa. Ehkä tämä on lohdullinen jatko hitille. Se kertoo minulle, että kaiken superpaskan jälkeen on vielä tulevaisuus, paitsi, että onhan tässä kuolemaa. Laura maksoi virheistään kallistakin kalliimman hinnan. 

Tiedän, että tämä on sekavaa tekstiä luettavaksi, kuuntelen näitä kahta kappaletta taustalla uudelleen ja uudelleen ja oloni on omituisella tavalla sekava. 

Sanoja minusta ihmisenä

Hei kaikille mahdollisille!

Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. Tästä blogista on tullut yllättävän henkilökohtainen, vaikka ajattelin aluksi pitää sen hyvin neutraalina. Haluaisin nyt kertoa teille myös hyviä (tai ei anakaan niin synkkiä) luonteenpiirteitäni. Olen avautunut jo suhteestani ruokaan ja omista päänsisäisistä demoneistani, jotka painavat minua alas, mutten minä nyt niin surkea persoona, ainakaan omasta mielestäni, ole.

Olen haaveilija. Sellainen ihminen, joka voi pysähtyä pitkäksi aikaa vain oman mielensä kiemuroihin ja käsitellä päänsä sisällä asioita laidasta laitaan. Sellainen, joka uskoo, että kaikella on tarkoituksensa, ainakin jossakin määrin ja, että meille jokaiselle on kyllä joku joka rakastaa. Kaiken tämän keskellä olen silti realisti. Käsittelen asioita neutraalilta kannalta. Harvoin asetan itselleni liian korkeita tavoitteita, sellaisia, joita tiedän etten voi saavuttaa. Unelmanikin  ovat kovin normaaleja. Sellaisia, hanki talo, tee töitä, rakasta täysillä, elä huolettomasti, mutta pysy turvassa -tasoisia. Analysoin aina kaikkea mitä teen. Välillä minulla on hetkiä kun en käsittele kaikkia mahdollisia eri variaatioita jostakin asiasta läpi vaan heittäydyn, mutta yleensä olen se mutta entä jos -tylsimys.

Olen myös iloinen. Minut saa helposti iloiseksi. Se, että toinen käy vaikka kaupassa ja tuo minulle mandariineja, koska tietää minun pitävän niistä, voi saada minut koko päiväksi iloiseksi. Sellaiset pienet huomionosoitukset, tieto, että minua on ajateltu jotain asiaa tehdessä, ovat minusta parasta maailmassa. Minulla on lapsen hymy, sellainen ilkikurisen nelivuotiaan, koko naamaan ylettyvä hymy. "Aikuismaisesti" en osaa hymyillä aidosti ollenkaan ja se tuntuu minusta luonnottomalta.

Olen myös kovin pakkomielteinen pikku nipottaja. Minulla on tiskikaapissa ja -koneessa tietty järjestys. Tietynlaiset lasit saavat vain olla peräkkäin ja tietynlaiset kupit saa pistää tiettyyn kohtaan koneessa. Kirjojen täytyy olla korkeus järjestyksessä ja samansarjaisten kirjojen myös. Kynäpurkeissa ei saa olla erilaisia kyniä sekaisin (stabilopurkkiin ei saa eksyä lyijy- ja kuulakärkikyniä). Ja kaikkein pahin. Tiskiharjaa ei saa säilyttää lavuaarissa. Minusta tuntuu, että kun mainitsin tästä niin joku jättää sen aina tahallaan sinne tiskialtaanpohjalle... Yleensä minulla on myös jääkaapissa tietty paikka tietyntyyppisille asioille. Noh... tässä näitä oli jo pino, en viitsi ihan kaikkea luetella, ettette pidä täysin neuroottisena.

Kaiken tämän lisäksi olen Disney fani. Lähipiirissäni ei ole sellaista henkilöä, joka ei olisi joutunut katsomaan seurassani edes jotakin lasten piirrettyä tai animaatiota. Niistä ammennan inspiraatiota piirroksiini, niitä katson jokaisessa mielentilassa ja se on piirre, jota minusta ei saa pois.
 Ja siinä oli myös n. kahden vuoden ajalta valikoituja, satunnaisia piirrustuksia vihostani. Osa on hieman keskenjääneitä tai vain tylsyyksissä raapusteltuja ja osa on ihan valmiita. Nämäkään eivät ole missään luonnollisessa järjestyksessä.

Ajatuksen virtaus

Teki kovasti mieli kirjoittaa jotakain, joten päätin kirjoittaa vain tästä hetkestä. Kello on liikaa, 2:21. Kaupungin työntekijät laittavat jouluvaloja tuossa tien toisella puolella. Meteli häiritsee. Ei tuota toista,  se taitaa olla väsynyt. Tajusin vasta hetkisen aikaa sitten,  että joulu on vain kuukaden päässä. Aika on mennyt taas luvattoman nopeaa. En tiedä olenko ehtinyt nauttia täysillä jokaisesta hetkestä tänä vuonna.

Olen elänyt enemmän kuin aiemmin,  siltä minusta tuntuu. Kaikki on paljon todellisempaa. Jonainen hetki taas kaiken arvoinen. Silti hiukan pelottaa. Toinen on ollut kuvioissa nyt vuoden. Yhden todella nopean, ohikiitävän hetken. Toivottavasti olisi vielä monta.

Ikkunasta näen kaksi koditonta. Käy hieman sääliksi. Ulkona on kylmä ja he turruttavat pelkonsa ja kaiken muunkin alkoholiin ja ties mihin. Missä näiden ihmisten perheet ovat?  Joulu on siitä hassua aikaa, että siitä tulee mieleen perhe. Eikö heillä ole ketään,  vai eikö kukaan vain halua olla osana heidän elämäänsä. Mitä he ovat tehneet elämässään väärin,  jotta ovat päätyneet tuollaiseen tilanteeseen. Heillä on toisensa, mitäpä he minun säälillään tekevät.

Koko kaupunki tuntuu pidättävän hengitystään. Uutisvirrat työntävät suru-uutisia meitä päin,  kuin aaltoa,  jota ei voi torjua. Elämän on silti jatkuttava. Ei voi piiloutua kotiinsa odottamaan parempaa huomista. On teeskenneltävä, että maailmassa on vielä hyvääkin. Ja onkin. Tämä hetki on ihan hyvä. Pieni rauhan aavistus, onni siitä mitä elämä on antanut. Toivoa siitä,  ettei hyvää oteta pois. Ja hieman höperyyttä öisien ajatusten nettiinjakamisesta. Hieman uumoilen, että tämä ei ole tänne jäävä.

Mutta nyt annan tämän hetken tulla sinä mitä se onkaan. Ilman katumista ja häpeää. Yritän unohtaa nosturin äänen ja saada unen päästä kiinni. Rauhallisia joulujen odotuksia kaikille
Muistakaa jokainen tärkeä hetki, sillä aika on oikukas

Sohvaperunan tarina

Hei vaan! Olen kirjoitellut aika tiuhaan tässä viikon sisällä, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen viettänyt nyt enemmän tunteja koneella kuin koko alkuvuonna yhteensä. Jotenkin kummassa olen silti ehtinyt myös hieman näkemään ystäviäni. Eilen nimittäin poikkesin dietistäni ja lähdin kahden parhaan tyttöystäväni kanssa mökille. Se tarkoittaa tietenkin runsasta syömistä ja erilaisten pelien pelailuja ja rutkasti juoruilua.

Tänään olen taas palannut tietokoneella-moodiini ja istuskellut tässä. Selaillut ajan kuluksi piirrustusvihkoani, pienen inspiraatiopirskahduksen toivossa, turhaan ja katsonut typeriä teinielokuvia. Yksi niistä oli 13 ja risat, jota katsoin hetken aikaa. Lopulta kyllästyin ja aloin syödä ja muistella sitä millainen itse olin 13-vuotiaana. En kovinkaan kehuttava tapaus! Se ikäpykälähän on kaikkien varhaismurrosikäisten unelma. Siirrytään viimein yläasteelle ja saadaan aloittaa alusta. Valitettavasti valitsin vähän väärin. Kuvat niiltä ajoilta eivät ole julkaisukelpoisia, sillä hiuksensa ruosteenpunaiseksi värjänneessä, yli-isoihin miestenpaitoihin pukeutuneessa ja hyvin, hyvin huonojen valokuvaustaitojen omanneessa Laurassa ei ole paljoa ihmeteltävää. 

Siitä muutava vuosi eteenpäin ja tilanne vain pahenee. Liian paljon kajaalia käyttävä, hiuksensa mustaksi värjännyt, hävyttömäksi ne tupeerannut ja mopolla ympäriinsä ajellut mennyt minä oli 15 vuotias ja haaveili aikuisuudesta. Omasta asunnosta, kivasta poikakaverista, bileistä, kavereista ja myöhään yöllä norkoilusta. Okei, jokaisen nuoren toive on varmasti edes jossain vaiheessa teini-ikää, että saisi tehdä juuri niin kuin haluaa, ilman että kukaan määräilee! 

Ja näin hauskaa se on;

Tarkoittaa siis, että voin aivan rauhassa näyttää niin rähjäiseltä kuin haluan, voin istua koneella kello kahdelta sunnuntai-iltana, sillä huomenna on töitä vasta iltapäivällä ja voin kävellä jääkaapille herättämättä äitiä. Jos olisin arvannut viisitoistavuotiaana, että neljä vuotta myöhemmin iloitsen siitä kun saan mennä aikaisin nukkumaan ja siitä kun jaksaa joku aamu nousta jo yhdeksältä, vaikka saisi nukkua myöhään, koska päivää on vielä niin paljon jäljellä ja siitä että pääsen vapaapäivänä moikkaamaan äitiä, niin en olisi ikinä toivonut olevani täysi-ikäinen. Olisin ollut onnellinen niistä päivistä ja ollut vähän maltillisempi tulevaisuudenhaaveideni kanssa. Minä nimittäin haaveilin isoista tupaantuliaisbileistä, siitä miten saan mennä ja tulla ja tehdä mitä haluan. 

No en koskaan pitänyt tupareita, en jaksa valvoa myöhään ja olen surkeaa baariseuraa, kaikesta sohvaperunaudesta huolimatta olen raukealla tavalla onnellinen. Okei, kello lähenee kolmea uhkaavasti ja tekstinlaatukin on sen mukaista. Silmien painavuus kertoo, että sänky alkaa kutsua pikkuhiljaa. Uhmaan silti tätä kaikkea ja teen vielä itselleni ruokaa eilisistä mökkijämäpossuista ja sienistä. Huomenna saan mennä taas aikaisin nukkumaan, mistä olen aivan pelottavan iloinen. Siellä varmaan moni ihmettelee, että jos pidän aikaisin nukkumaanmenemisestä niin miksi olen yhä hereillä. No vastaus on siinä, että eilen piti valvoa sinne viiteen asti. Eli rytmi on totaalisen pilattu, vaikka nousin jo kahdentoista jälkeen (mikä on mielestäni aikaista niin myöhään valvotun yön jälkeen) ja olen aivan poikki (kaikesta tästä ei mitään -tekemisestä)  niin uni ei vain tule. Kävin tässä välillä pyörimässä sängyssä normaaliin nukkumaanmenoaikaani ja luovutin, Päätin väsyttää itseni tappiin asti ja repiä itseni ylös huomenna aikaisin ja toivoa, että parempi onni huomenna. 

Olisin halunnut laittaa teille kuvia piirrustuksistani tähän perään, sillä keräilin niitä vihkoni sivuilta, mutta ehkä keksin huomenna aamulla ennen töitä jotakin turhanpäiväistä kirjoiteltavaa taas, jotta voin lisätä ne sitten siihen. Heihei ja kauniita unia.

Motivoivia askeleita

Olen varmasti moneen otteeseen blogissani maininnut siitä miten pinnallinen ihminen olen. Minulle tärkeää on pystyä katsomaan peiliin ja todeta, että wau, tyttö näytät tänään hyvältä. Pinnallisella en tarkoita niinkään ulkoista olemusta, vaan kroppaani. Mikään ei motivoi paremmin kuin se, että näet peiliin katsoessasi tuloksia. Minä olen liikunnan osalta ehkä laiskin ihminen, jota maa päällään kantaa. Tykkään käydä lenkillä, mutta en yhtään tykkää lähteä sinne lenkille. Aina on hyvä tekosyy takataskussa. 

No kun se ainoakin vapaapäivä paloi, en jaksa

Olen seissyt koko päivän (vaikka 10h työvuorossa), jalat ei jaksa

Polvet ovat kipeät, ehkä sitten huomenna tai ensiviikolla tai ensivuonna

Liian pimeää

Liian kylmää

En vain jaksa

Poikaystävä pääsee kohta, menen sinne

Kavereiden kanssa kahville

Pitää käydä tervehtimässä vanhempia

Siksi en ole pakottanut itseäni urheilemaan. Aina tuntuu siltä, että olen liian väsynyt. Menen lenkille kun se fiilis iskee, tartun siihen heti ja menen. Vain niin saan lähdettyä. En osaa oikein suunnitella liikuntaa itselleni. Annan liian helposti periksi. Siksi olenkin yrittänyt keskittyä kovasti tähän ruokapuoleen, joka onkin oikeastaan se tärkeämpi puoli! Välillä tulee suuriakin retkahdusjaksoja. Tulee maattua kotisohvalla ja naposteltua kaikenlaista. Olenkin yrittänyt vaihtaa sipsit ja karkit dipattaviin kasviksiin! Ne ovat ehkä suurinta herkkua ikinä ja onnekseni olen saanut sen toisenkin innostumaan niistä. Toinen on pikasalaattibaari! Haemme nykyään pikaruuaksi mieluummin salaatin kuin pitsan tai kebabrullan, joka on mielestäni jo hyvä muutos. 

Nyt minulla on taas päällä eräänlainen dietti. Olen kieltänyt itseltäni suurimman herkuttelun. Yritän välttää mahdollisimman paljon tilanteita, joissa olisi mahdollista ostaa jotakin hyvää, eikä minulla ole kotona mitään herkkuja. Olen myös lopettanut suurimman heikkouteni, coca colan, juonnin. Minulla meni ennen helposti viikossa sixbacki colatölkkejä ja töissä tuli juotua pepsiä. Nyt jos on oikein paha himo töissä niin juon lasillisen pepsi maxia. Kotiin en osta enää ja töissäkin yritän tyytyä soodaveteen suurimman osan ajasta. Edellisessä postauksessa manitsin myös alkoholinkäytön vähentämisen. Kolmen viikon aikana olen juonut lasillisen punaviiniä. 

Ruokapuoli on nykyään elämässäni haasteellista. Asun puoliksi omassa kodissani ja puoliksi poikaystävän luona. Tuntuu, että ruuat ovat aina väärässä paikassa ja rahaa menee hukkaan sen takia. Yritän silti syödä terveellisesti. Tuo toinenkin on onneksi oppinut sen miten paljon pidän hedelmistä. Niitä löytyy sieltä aina ja tähän aikaan vuodesta usein suosikkejani mandariineja! Mutustelen niitä usein teeveetä katsoessamme. 

Vesipullo on unohtunut pöydälle. Tänään luin taas motivoivia blogeja ja muistelin miten paljon paremmin kroppa toimii kun muistaa ottaa sen vesipullon sohvan viereen illalla ja hörppiä siitä aina kun tekisi mieli jotakin. Olen kyllä ilokseni huomannut, että mitä vähemmän herkkuja syö, sitä vähemmän niitä tekee mieli. Nyt tekisi mieli vain pyöräyttää joku smoothie tai salaatti. Olen myös jättänyt pikaruuat pois. (näitä satunnaisia salaatteja lukuunottamatta) Olen ottanut aikaa siihen, että teen kotona sen ruuan. Eilenkin tein kanan koipireisiä ja riisiä. Vihaan kyseistä ruokaa, joten repsahduksena tein myös curry kastikkeen. Yritän opetella syömään sen ilman currya. Lisäksi voisin pyytää äidiltäni yhden lempiruokani reseptin, hänen risottonsa! Uskon, että kaikki helpottuu taas kun joulukiireet töissä helpottavat ja jää vähän sellaista "turhaa" vapaa-aikaa enemmän. Saisin taas keskittyä siihen jääkaapinkin sisältöön ja kotijumppaamiseen. 

Tärkeintä minulle tässä kaikessa on kuitenkin se, etten pakota itseäni tekemään mitään. Sallin itseltäni pieneet repsahdukset ja korjaan asian mahdollisimman pian. Haluan ehdottomasti pitää ruuasta mitä syön ja sen täytyy aina maistua hyvälle. Jos en pidä jostakin, lemppaan sen ulos listaltani. Samoin kun jos en ehdi lenkille tai jaksa niin en moiti siitä itseäni. Harrastan kuitenkin hyötyliikuntaa, sillä kävelen aina paikasta toiseen ja töissäkin liikun jatkuvasti. Pidän kiinni siitä miltä haluan näyttää. Jos alkaa tuntua siltä, että kroppa vain pyöristyy niin katsoan itseäni peilistä ja kysyn olenko tehnyt kaiken minkä pystyisin, todennäköisesti en. 

Tämä kaikki on minulle ikuisuusprojekti ja ennemminkin elämäntaparemonttia askel askeleelta kuin jokin väliaikainen dietti. Näillä kausikielloillani yritän karsia aina pois asioita, jotka voisin karsia. Jos kiellän karkin kuukaudeksi ja sitten sallin sen, uskon päässeeni pois sokerikoukusta ja uskon sen jäävän pois suurimmaksi osaksi. Sama pätee coca colaan. Haluan tehdä siitä taas hetkittäisen nautinnon silloin tällöin, eikä arkipäiväistä janojuomaa. Tiedän, ettei elämäntavat muutu hetkessä, mutta olen viimeisen vuoden aikana edistynyt paljon! Pikkuhiljaa, olematta liian ankara itselleni, huijaan itselleni tavaksi uudet terveelliset tottumukset. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa se on ollut minulle sopiva ratkaisu. Jokapäiväisiä, pieniä valintoja vaikka murojen valitsemisessa. 

Siedän kaiken, kun mä tiedän et on toisenlainen totuus

Wau... 13.11.2014, eli kahden päivän päästä vuosi sitten, loin tämän blogin. Tämä on minulle merkittävää sillä taholla, että viimevuonna tähän aikaan minulla ei mennyt hyvin.

12.11.
"Lintasin taas tänään, vaikka lupasin etten skippais enää tunteja." 
"Kaikki on taas vaan aika paskaa"
"En jaksais olla vahva enää"

Yksi mun salaisista intohimoista on mun oman elämän läpikäyminen. Siksi kirjoitan päiväkirjaa. Minun täytyy saada lukea vanhoja ajatuksia ja tuntemuksia, miettiä miksi silloin oli vaikeaa ja mitkä asiat elämässäni ovat muuttuneet. Miten väärässä joskus olinkaan. Jokainen varmasti tietää sen tunteen kun kaikki tuntuu täysin toivottomalta ja turhalta. Minulla oli aikoinaan blogi, jossa purin pahaa oloani ja kerroin enemmän tuntemuksiani. Mutta näihin aikoihin viimevuonna otin viimein, tietoisesti uuden suunnan elämälleni. Päätin lopettaa murehtimisen ja katsoa asioita positiivisemmalta kannalta.

26.8.
"Mulla on paha olo, taas... Silti juon lisää kahvia, tukahdutan päänsäryn röökillä ja suljen kaiken sisään. Joku päivä tä räjähtää taas käsiin. Tuntuu siltä kuin pahoinpitelis omaa kehoaan."

Mietin usein mennyttä itseäni ja ajattelen, voi lapsi raukkaa. En ymmärtänyt edes itse miksi tuntui niin pahalta. Miksi koin tarvetta olla syömättä ja tosiaan, pahoinpidellä omaa kehoani. Venyttää kaiken äärirajoilleen ja lopulta makasin koko keho täristen sängyllä ja kysyin itseltäni onko nyt hyvä.

Tuntuu teraupettiselta käsitellä näitä asioita. Tietää miten paljon on kasvanut ja vahvistunut henkisesti. Miten paljon on itse tehnyt itselleen ongelmia, miten paljon on sietänyt ja mitä ei tarvitse enää koskaan toivottavasti käydä läpi. Se saa jaksamaan pahankin päivän keskellä. Päiväkirja kertoo minulle, että on ollut hyviä ja huonoja päiviä, on ollut toivottomuuden täyteisiä hetkiä ja on ollut päiviä kestävää onnellisuutta. Se kertoo kehen saatoin luottaa kun kaikki mureni ja kuka oli vierelläni ja sai minut onnelliseksi. Se kertoo asiat omasta näkökulmastani, sellaisina kuin ne olivat mielestäni ennen kuin pääsin niistä yli, ennen kuin muistini alkoi tehdä kepposia muistoilleni. Ne ovat raakoja ja tunnekuohun vallassa kirjoitettuja, ne ovat tosia.

16.4
"Mä taidan olla onnellinen"
"Kai elämä on nyt hyvin, tässä epämääräisen suloisessa kuplassa"

Haluaisin kertoa teille rakkaudesta. Omista ajatuksistani ja mietteistäni siitä maagisesta asiasta, joka on piinannut minua vuosien ja taas vuosien ajan. Haluaisin kertoa teille miten sen puitteissa olen toiminut väärin, kiristänyt, satuttanut ja tullut satutetuksi. Haluaisin kertoa miten paljon sitä pelkään ja vaalin. Se on edelleen elämäni suurimpia kysymysmerkkejä, Mitä on rakkaus? Aina kun yritän minusta tuntuu etten osaa kuvata ajatuksiani oikein. Koskaan ei ole sopivaa hetkeä, sopivaa mielentilaa kirjoittaa siitä todenmukaisesti ajatusteni mukaan. Kerron vain sen, että pelkään sitä eniten koko maailmassa, minulle on tehty pahaa suhteen nimissä, jossa olin itsekin itsekäistä syistä. Milipiteeni rakkaudesta ovat siis kovin ristiriitaiset.

Maailman onnellisin asia, suuri kahvikuppi ♥

8.4 
"Mä elin vaan kun mulla ei ois vaihtoehtoja ´tyydyin kohtaloon´. Hyväksyin, etten oo täysin tyytyväinen"
"Se on toki satuttanut mua enemmän kuin kukaan koskaan, enkä mä ikinä unohda niitä arpia, jotka on runnottu mun sydämeen."

Ja päätin juuri, että tällä samalla idealla voisin saada sen kirjoituksen toimivaksi. Käyttäisin sanoja, joilla olen jo aiemmin kuvaillut suhteitani ja tunteitani. Minulla oli elämässä vaihe kun hyväksyin sen, etten ole onnellinen. Minulla oli poikaystävänä henkilö, jota pelkäsin, mutten voinut olla yksinkään. Nykyään tiedän, etten enää jäisi sellaiseen. Jokaisen sivun jälkeen olen onnellisempi kuin hetki sitten. Jokaisen rivin jälkeen tajuan miten hyvin minulla menee nykyisin, miten onnellinen olen.

Sekavan postauksen päätteeksi kerron vähän nykyisiä kuulumisia. Olen aika väsynyt. Viime viikko meni kokonaan töissä olemiseen ja nukkumiseen. Nyt olen kolmen vapaani aikana vain ottanut rennosti ja kerännyt voimia seuraaviin työpäiviin. Olen kuluttanut tunteja netflixissä ja yrittänyt elvyttää uudelleen piirtämisen iloani. Olen yrittänyt taas hieman elää työnkin lomassa. Tosin nyt alkaa taas vuoden toinen kiireinen aika, pikkujoulukausi. Eli töitä joutuu paiskimaan kunnolla. Tammikuussa ehtii sitten nauttia vapaapäivistä ja harrastuksista.

Jonkin aikaa sitten oli halloween. Se ei sinänsä sopinut elämäntapaprojektiini, sillä kaikki ystäväni olivat lähdössä baareilemaan ja minulla on menossa alkoholiton kausi. En siis ole mitenkään luopunut täydellisesti alkoholista. Jätin vain turhat pois ja lopetin yökerhoissa käynnin. No halusin kuitenkin töiden jälkeen päästä maskeeraamaan itseni! Saahan sitä kerran vuodessa näyttää karmivalta. Menin jopa baariin, johon jonotin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia! Sairasta. Minua ei ole eläissäni tönitty niin paljon kuin siinä jonon päässä, vähänmatkan päässä oviaukosta. Tai jos on niin promillemääräni on estänyt asian ymmärtämisen. Nyt kaikki se jonottaminen oli aika turhauttavaa. Sitten jonotettiin narikkaa ja vielä ystävien seurana tiskille. Viihdyin kyseisessä baarissa sen 40min, jonka jälkeen jonotin taas takkini pois narikasta ja suuntasin suosikkisalaattibaariini hakemaan lohturuokaa ja käperyyin mukaterveellisen ateriani jälkeen nukkumaan. Silti ei kaduta yhtään. Minulla oli kaikesta huolimatta hauskaa!

Tässä pikaisen maskeeraukseni ja valmistamautomuuteni tulos, heh. Tuunasin vanhan opiskeluaikaisen kokkitakkini tekoverellä ja lainasin kaverin laajaa luomivärisettiä. "Seksikkäästi" pukeutuminen halloweeninä ei jotenkaan ole minun juttuni. Tekoverta ja mielipuolisuutta on löydyttävä asustani. 

Huh, käytin aika paljon tämän julkaisun kirjoittamiseen. Tempauduin vahingossa aina muistelemaan menneitä hetkiä selaillessani päiväkirjojani. Merkinnät eivät tosiaan mene vuosi- tai aikajärjestyksessä mitenkään. Jätin päivätkin vain hämäykseksi. Merkintöjen välillä voi olla vuosien tai sitten päivien eroja. Ainoa, jonka kerron on ensimmäinen merkintä, joka on tosiaan kirjoitettu lähes tasan vuosi sitten. Hyvää melkeinvuosipäivää blogilleni ♥ 

Syyt syntyjen

Hei, ilmat alkavat olla talvisia, joten ulosmenemistä huomaa välttelevänsä. Tekisin mitä tahansa muuta kuin lähtisin ulos, edes tuohon 20m päässä sijaitsevaan kauppakeskukseen, jonne olisi tarkoitus mennä ostamaan uusia vaatteita. Sen sijaan päätin juoda vielä toisen kupin kahvia ja miettiä elämän syvällisyyksiä. Olen miettinyt usein miksi toisten elämässä samat muutokset ja asiat tulevat kuitenkin eri tavalla. Yksi vanha tuttuni sanoi vähän aikaa sitten, että typerät masentuvat.

Se pysäytti, vähän suututti ja lopulta ihmetytti. Hän sanoi takuuvarmasti pystyvänsä omalla ajattelullaan vaikuttamaan asiaan. Hetken mietin tätä. Tietysti varmasti jollain tasolla voikin. Surullinen ja elämäänsä mustalla maalaava varmasti sairastuu masennukseen herkemmin, mutta siitähän on kyse, sairaudesta. Olisin ylpeä jos voisin nostaa käteni ilmaan ja ilmoittaa, että minäpä olen tarpeeksi vahva määräämään omat mielenliikkeeni, mutta ei, en ole.

Joinakin päivinä sängystä nouseminen on ylivoimaista, aikatauluista kiinni pitäminen mahdotonta ja ajan varaaminen jostain ei tule kysymykseenkään ilman kunnollista sotasuunnitelmaa. Uusien ihmisten kohtaaminen on jokapäiväinen haaste ja iloisena oleminen on työlästä. Silti voin nostaa käteni ilmaan, myöntää olevani toisinaan ilman syytä sutullinen ja tuntevani itseni turhaksi, mutta pystyn silti elämään elämäni. Nykyään olen suurimman osan ajasta iloinen, olen selättänyt pahimman. On päiviä, kun millään ei ole väliä ja kaikki on surkeaa, mutta vähenevissä määrin. Kun tunnen oloni itkuiseksi pyydän poikaystävääni ottamaan minut syliin ja pitelemään tiukasti kunnes tiedän, ettei kaikki ole niin huonosti.

Olen löytänyt elämästä paljon iloa ja tunnen itseni onnellisemmaksi kuin aikoihin. Kaikki se vaati radikaaleja muutoksia ja vanhasta irtautumista. Jätin 17 vuotiaana kaiken vanhan taakse. Silloisen parisuhteen, ystävät ja elämäntavat. Hetken murehdin omassa surkeudessani ja lopulta elämä alkoi voittaa. Minä en sanoisi, että tyhmät masentuvat. Mutta vahvimmat selviävät. Ei ole tyhmää kohdata elämässä vastoinkäymisiä, ne ovat todellisuutta. On kuitenkin typerää lopettaa elämänsä siihen. Jokaiseen asiaan on ratkaisu. Harvat asiat ovat niin vakavia, ettei niihin löytyisi jotakin keinoa selättää ne.

Minä löysin keinon uudesta ympäristöstä. Joskus vanha vetää huomaamattaan alas. Kun surullisena ympäröi itsensä samankaltaisilla ihmisillä, on vaikeampi parantua. Ihmiset ympärilläni nykyään ovat elämäniloisia, sellainen minäkin haluan olla. Sellainen alan taas olla. Kaiken tämän itsetutkiskelun jälkeen on hyvä lähteä kaupungille. Tarvitsen uusia vaatteita, eikä se kaikki kiertely tunnu tällä hetkellä ollenkaan tuskaiselta (:

Place to be

Koti...

Rakkauden jälkeen ehkä vaikein määritelmä mitä tiedän. Uskon, että monilla on eri käsitys kodista. Joillekkin se on se asunto, jossa olet nyt, olet kenties ollut koko ikäsi, se on koti. Joillekkin koti on paikka, jossa tunnet olosi turvalliseksi tai kenties koti on jokin epäkongreettinen tila, jonka koet, tiedät tulleesi kotiin.

Minulle koti on paikka, sekä tila. En ole koskaan ollut ihminen, joka juurtuu helposti mihinkään. Olen alati levoton, enkä haluaisi oikein kiintyä mihinkään. Koti on mielestäni hyvin vahva sana. Koti määrittelee paljon ihmisestä. Mitä jos ei tunne koskaan olevansa kotona? Minulla oli se tunne hyvin pitkään, on ehkä hieman vieläkin. Minulla ei ole vain yhtä kotia. Minulla on monia, paikkoja, jossa tunnen olevani kotona, jonne on hyvä mennä. Tarvitseeko ihminen vain yhden kodin?

Pääasiallinen kotini on tietenkin oma asuntoni. Tämä on "virallinen" kotini. Silti myönnän, ettei tämä ole aina se paikka, jossa haluaisin olla. Jonkin aikaa tämä ei edes tuntunut siltä suojaisalta paikalta minne hakeutua turvaan, hakeuduin kaikkialle muualle. Nyt asiat ovat taas kääntyneet siihen suuntaan, että tämä tuntuu kodilta, sytyttelin kynttilöitä, otin mukavan asennon ja katsoin vasta imuroitua lattiaa, tästä paikasta haluan pitää huolta, tämä on koti.

Toinen kotini on  lapsuudenkotini. Mutta se ei johdu itse talosta, ehei. Huomaan, että se on vain rakennus, se on paikka, jossa kotini tilapäisesti on, sillä perheeni on siellä. Mitä kauemmin asun yksin sitä enemmän pidän heidän luonaan vierailusta. Se on koti, mutta se ei ole enää niin tärkeä.

Kolmas kotini sijaitsee lapissa. Sen metsissä, suvun järven rannalla, kaikilla niillä vaaroilla, kukkuloilla ja joilla. Se on koti, siellä olo on levollinen, tietää kuuluvansa johonkin. Siellä sukuni on asunut aikoja, siellä tuntee yhtenäisyyden tunteen. Voin olla puoli elinikää poissa sieltä, mutta se on silti koti. Omalla hyvin kummeksuttavalla tavallaan.

Neljäs kotini on rakkaideni seurassa. Jokainen onnellinen poikaystävän viereen hakeuduttu, rauhaisa hetki, se on koti. Kun toinen paikaa päänsä päätäsi vasten ja kietoo kädet omistavasti ympärillesi, se on koti. Siinä on turvallista, joku katsoo perääsi. Se koti ei tarvitse kongreettista paikkaa. Kodin voi luoda minne vain. Sillä tavalla jokainen koti syntyy. Rakkaudesta johonkin. Ei tyhjä huoneisto ole koti ennen kuin viet sinne tavarasi, annat asunnolle sydämesi ja teet siitä paikan, jossa kaikilla tavaroillasi on merkitys. Jokaiselle esineelle löytyy jokin merkitys, jokin selitys. Niin luodaan ensimmäinen yhteinen koti. Se on puoliksi vieras, kaikki tavarat, esineet ja muistot eivät ole sinun. Sinä et tiedä kaikkien tarinoita, silti ne ovat osa kotiasi, sinä rakastat niitä.

Ehkä koti on enemmän mielentila. Se rauhaisa, kun uskaltaa olla täysin oma itsensä tarvitsematta muuttaa mitään. Olit sitten yksin tai jonkun kanssa. Sinun täytyy tuntea olosi levolliseksi, normaaliksi. Koti ei ole paikka, jossa joudut pelkäämään tai esittämään, olemaan joku muu kuin sinä. Jos luulet tälläistä paikkaa kodisesi suosittelen jatkamaan etsimistä.

Koti on siellä, missä voit laskea sydämesi pöydälle, pelkäämättä sen puolesta.

Jos asuntosi ei ole kotisi, se on paikka, jossa olet. Rehellisesti, olisin mieluummin kotona. Tämä asuntoni on pitkään ollut näiden kahden välimaastoa. Paikka, jossa olen, melkein koti. Nyt aloin taas tehdä siitä kotia. Aloin taas rakastaa sitä ja sen rauhaa.

Syksy

Se lähestyy, hiipii hiljaa luoksemme. Näin parvekkeeltani muutama aamu sitten ensimmäiset keltaiset lehdet, puin tänään kotoa lähtiessä kaulahuivin. Palelin kävellessäni kotiin hupparisiltani. Sellaista se on, vaikkei kesä ollutkaan lämmin, vaikkei se vaikuttanut elämääni, syksyn tulon huomaa. Se tekee kaikesta jotenkin todellista. Kesällä on helppoa kuvitella vain kaikkea, syksyllä alkaa arki. Pitää alkaa taas elämään. Kotitöistä ei saa enää luistaa heppoisin perustein, täytyy kantaa vastuuta ja tehdä kunnolla töitä. Ei saa enää haaveilla kesälomamatkoista, joita ei kuitenkaan tee. Ei voi tehdä viikonlopun irtiottoa mökille nauttimaan kesästä, terassista ja seurasta.

Syksyllä myös tunteet ovat helpommin pinnassa. Ikävän huomaa nopeammin. Tekemistä on vähemmän, kotiin kääriytymistä enemmän, silloin jonkun poissaolon huomaa nopeammin. Tarvitsisi jonkun seuraa lämmittämään talven lähestyvää kylmyyttä. Silti otan syksyn ja talven vastaan ilolla. Olen huomannut, etten nauttinut kesästä. Haluan taas kääriytyä villasukkiin ja villapaitoihin. Haluan juoda kupin glögiä viltin alla rakkaimpien ihmisten ympäröimänä. Haluan nauttia siitä miten lumi peittää maisemat ja maalaa kaiken uskomattoman kauniiksi. Kaikkialla on rauhallista ja paksu lumikerros hiljentää maailmaa kauniisti. Täällä etelässä se on erilaista, lunta ei ole niin paljon, eikä kaupunki hiljene usein. Silti kaikki on minusta taianomaisempaa. On helppoa uskoa ihmeisiin.

Odotan itseasissa nykyisin jokaista päivää innolla. Olen saanut taas elämästä kiinni, olen löytänyt elämäniloni. Osaan nauttia asioista, en enää vajoa niin helposti. Tiedän miten saan itseni ajattelemaan asioita järkevämmin, enkä tunnesyöksyn pohjalta. Tämä on ensimmäinen syksyni, jolloin en mene kouluun. Kahdentoista vuoden putki on viimein loppunut. Nyt teen vain kokopäiväisesti töitä. Se on erilaista, se on se mihin olen pyrkinyt. Muistan miten ranka viime talvi oli. Tein töitä ja koulua päällekäin. Olin aivan loppu, eläminen jäi siinä välissä. Unohdin olla minä. Nyt uskon, ettei niin käy enää. Muistan aina olla minä. Yritän yhdistää elämän ja työni. Olen uskotellut, että kun olen vain töissä, sitten teen muutakin vapaa-ajallani kuin olen kotona. Tänä talvena aion todistaa pystyväni siihen. Olen jo aloittanut.

Mutta vielä ei ole talvi. Nyt on syksy, loppukesää. Vielä on lämpimiä päiviä. Vielä voi lähteä ilman takkai liikkeelle. Vielä voi tehdä asioita ulkona, päivällä, kun paistaa aurinko ja on lämmin. Mutta on jo tarpeeksi syksy, että voi kääriytyä kotiin ja odottaa loppuviikolla palaavaa kotiin. Voi murehtia rauhassa ja olla tekemättä mitään. Aamulla voi herätä viikon viimeiseen työpäivään, ajattelin sen jälkeen mennä perheeni luokse. Katsomaan koiranpentuja ja perhettä. Ehkä hieman kerjäämään ruokaa kun kauppaan ei ole jaksanut raahautua. Kertomaan kuulumisia ja vain nauttimaan siitä, että he ovat olemassa.

Sekin on hassua, heistä osaa nauttia, perheestä. Niin se otti hermoille kun siellä asui, mutta nyt he ovat tärkeä viikkojen piristys. Se, että tietää aina kuuluvansa johonkin. Tämäkin lienee syksyn syytä, yhtäkkinen halu kertoa kaikille miten tärkeitä he ovat. Syksy on kuin alkuhumala. Täytyy nopeasti kertoa ihmisille, että rakastaa heitä, kohta tulee pitkä talvi. Talvella on vaikea muistaa, että rakastaa, talvella tarvitsee aina lämpöä. Lämmön voi varastoida syksyllä, koska kesällä sitä ei muista.

Pahoittelen kirjoituksen sekavuutta, on yö ja aamulla töitä. Halusin vain pukea ajatukseni kirjaimiksi ennen nukkumaan menemistä.

Kolmesta en tingi

Jokaisen elämässä on sellaisia asioita, joista ei tingitä. Asioita, jotka ovat muita tärkeämpiä. Omat tälläiseni ovat aika laajoja, mutta ne voi tiivistää kolmeen sanaan. Nämä eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä, sillä näitä ei voi lokeroisa sillä tavoin. Ne ovat elämän perusperiaatteita, joiden mukaan minun on elettävä ollakseni se ihminen, joksi olen tullut.

Ruoka

Ruoasta on tullut minulle yksi elämän peruskiviä. En tingi ruuan laadusta, tunnen epäonnistuneeni, jos oma ruoka ei miellytä minua. Jos joku lyttää ruoanlaittotaitojani niin muserrun, minun on siis yritettävä kovempaa. Tuoreet raaka-aineet ovat minulle tärkeitä. Voin tinkiä kuukaudessa ruokaostoksissa paljonkin, jotta saan ostettua tuoreita sieniä, jotta minulla olisi aina kasviksia ja maustamatonta jugurttia. Yhdessä asiassa olen antanut taloudellisen tilanteen takia periksi, nimittäin marjat. Rakastan tuoreita marjoja yli kaiken, voisin suorastaan elää niillä, mutta hinta nähden määrään ja kestävyyteen on hiukan liian kallis vakiopaikattomalle työntekijälle.

Yksi asia mihin olen perehtynyt viimeisen vuoden aikana on viinit. Ja erityisesti punaviinit. On ihmeellistä huomata miten maku kehittyy. Miten opin tunnistamaan eri asioita, miten opin pitämään niistä entistä enemmän. Yhdestä haaveilen, siitä, että jonain päivänä osaisin yhdistellä ruokia ja viinejä edes kohtuullisen hyvin. Tietäisin mitä hakea. Siihen pitäisi tosiaan panostaa, että saisin vielä viinilasit ostettua.

Luovuus

Piirtäminen, maalaaminen, kirjoittaminen. Luovuus on aina ollut minullle tärkeää. Terapiaa oikeastaan. Tuntikausien istuminen kynät ja siveltimet käsissä. Tuoden itseäni paperille erilaisissa muodoissa. Tunteiden esille saamista. Hetkiä kun haluan vain luoda itseäni varten jotakin. En koskaan piirrä muille ihmisille tai muita varten. Teen töitä, jotka tuovat esiin minua. Joskus häpesin sitä, että tyylini on tällainen. Miksen osaa tehdä töitä, joita muut osaavat niin hyvin. Erilaisia kuvioita ja kiehkuroita. Sitten ymmärsin, ettei sillä ole väliä. Ei ole oikeastaan edes väliä vaikken jonkun mielestä olisi edes hyvä siinä mitä omasta mielestäni osaan. Teen sitä tehdäkseni itseni onnelliseksi ja rauhalliseksi.

Olen luonut vuosia tyyliäni, olen hionut sitä ja se on kasvanut mukanani, eikä ole koskaan vaihetta kun en voisi oppia lisää, kun en voisi enää tehdä jotakin enemmän omalla tyylilläni. Olen ottanut vaikutteita eri tahoilta, opetellut erilaisia asioita ja tyylejä ja ennen kaikkea kokeillut. Olen oppinut, etten tingi omasta tyylistäni tehdä asioita. 

Olen löytänyt vesivärit uudelleen. Niiden kauneuden ja teraupettisuuden. Rakastan tapaa, jolla väri leviää paperille, tavan, joka raivostuttaa ja ihastuttaa minua samaan aikaan. 

Rakkaus

Tämä on samalla kiistanalaisin, että omalla tavallaan tärkein kohta. Tämä kiteyttää itseensä jopa edellä mainitut kohdat. Oikeastaan nämä kaikki täydentävät toisiaan. Rakastan luovuutta, rakastan sitä miten voin käyttää luovuuttani myös ruuanlaitossa. Rakkaus on ollut minulle aina kiperä kysymys. Olen joutunut pohdiskelemaan sitä paljon elämässäni, sen merkitystä ja todellisuutta, mutta silti on rakkautta, jossa en tingi. Pyytteetöntä rakkautta, jolla ei ole tekemistä seksuaalisuuden tai halujen kanssa. Perheen rakastaminen. Asioiden rakastaminen, rakkautta tehdä sitä mitä haluat, piittaamatta muusta. 

Rakkautta olla olemassa ja katsoa taaksepäin, tietäen, etteivät kaikki valinnat olleet hyviä, mutta jatkamista siitä huolimatta. Arpien näkeminen, muistaen kuinka ne sattuivat silloin, tietäen, ettei tulevaisuus ole pelkkiä ruusua, mutta rakastaen silti kaikkea mitä on kaiken keskellä saanut. 

Olen ihminen, joka pohtii paljon asioita. Päässäni pyörii niin paljon ajatuksia, että kun olen yksin ja uppoudun niihin voin hukata uskomattoman paljon aikaa, vain pohtien. Olen huono käsittelemään asioita, mutta kaikesta selviämiseen on aina jokin keino. Ajattelen liikaa, menen aina turhan paljon asioiden edelle. Välillä se tekee minut hulluksi ja aivan sekopäiseksi, mutta läheisten ihmisten ja omien periaatteideni avulla olen aina selvinnyt. 

Kehotan kaikkia pohtimaan oman elämänsä arvoja. Asioita, joista et tingi. Ne asiat, jotka tekevät sinusta sinut. Olkoot ne mielipiteitä, asioita, jota rakastat tehdä tai ihmiset, joita rakastat. Jos ne viedään sinulta, et ole enään sinä, ne ovat asioita, joihin kenenkään ei pitäisi voida vaikuttaa. Asioita miten tunnet ja miten pysyt kasassa tässä maailmassa, hetkestä toiseen. Silti on aina hyvä oppia uutta, kehittyä ja antaa tilaa kehitykselle. Mitkään arvot eivät ole ikuisia, sehän tässä on hienoa. Jos saat vapaasti kasvaa, merkitykset muuttuvat ja eri asiat näyttävät merkittävimmiltä kuin toiset. Kunhan ne ovat omia valintojasi, kunhan et muutu siksi, että joku muu haluaisi sinun olevan jotakin muuta. Elämän hienous on sitä, että sinä saat itse päättää miten otat sen vastaan ja miten käsittelet sitä. Nyt nautinnollisia kesäpäiviä kaikille. Nauttikaa mahdollisista viimeisistä hetkistänne lomalla. 

Sen ei koskaan pitänyt mennä näin pitkälle

Avaudun ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni asiasta, jota olen piilotellut pitkään. Haluan suojata itseäni ja pitää sen poissa elämästäni. Kun ihmisille sanoo syömishäiriö, syntyy paljon vääriä ajatuksia. Kaikki ajattelevat heti huomionhakuista anoreksiaan vertaamista. Mutta olen päättänyt, ettei se kannata enää. Haluan parantua, lakata ajattelemasta ruokaa koko ajan ja sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat jos tietävät sen. En näytä syömishäiriöiseltä, en omasta mielestäni. Olen hieman liian "isokokoinen" siihen. Silti se on päässäni.

Ruoan ajattelemisen pitäisi olla positiivista, minua se ahdistaa. Yhdenkin karkin syöminen saa juoksemaan puntarille, tarkastamaan, ettei painoon ole tullut grammaakaan lisää. Punnitsen itseäni pakkomielteisesti päivittäin, jopa useasti päivässä. Mitä vähemmän vaaka näyttää, sen parempi. Saan mielihyvää jos voin mennä illalla nukkumaan ilman, että tunnen nälkää ja tiedän, etten ole syönyt päivän aikana muruakaan. Pikaruokalassa käyminen ystävien kanssa on vaikeaa. Pitää pitää kulissia yllä, pitää syödä kuten muutkin, väittää pitävänsä syömisestä. Silti jokainen ajatus on vain siinä miten se vaikuttaa minuun, että pitää yrittää pitää ruoka sisällä, saada kasvot peruslukemille, ettei kukaan näe oksetusta kasvoilta.

Yläasteen alkuaikoina olin pyöristynyt hälyyttävästi, pystyin ajattelemaan vain sitä miltä näytän verrattuna muihin. Näkeekö joku pömpöttävän vatsani ja epäkiinteän olemukseni. Näkeekö joku, arvosteleeko joku. Vähensin ruoka-annoksiani. Söin huonosti ja aloin oksennella vähiäkin ruokia ulos. Aluksi halusin vain laihtua, halusin niin kovasti sopia s -koon vaatteisiin, kuten kaikki muutkin. Halusin olla pieni ja sievä. Päätin, että lopetan kun olen sopivan kokoinen.

Ei se lopu, laihduttaminen muuttui pakonomaiseksi häiriöksi. Koko ajan on liian iso, liian painava, liian kookas. Jokainen ruokaan liittyvä ajatus oksettaa ja ahdistaa. Ruokapäiväkirjan pitäminen on kamalinta maailmassa. Kun näet jokaisen herkun, jonka olet pistänyt suuhusi, näet listan, joka on mielestäsi liian pitkä yhden päivän syötäviksi, vaikka "terveet" ihmiset söisivät paljon enemmän. Olen aina ollut ankara itselleni. Ruoskinut itseäni sisäisesti, jos en ole mitä haluaisin olla.

Huomasin pian, ettei käsitykseni kehosta ollut terve. En halunnut olla lihaksikas, vaikka ihannoinkin lihaksikkaita, laihoja naisia. Halusin vain olla laiha... Yhdessä vaiheessa oli vaikea pysyä tajuissaan. Söin niin vähän, että verensokerini oli koko ajan liian alhaalla. Saatoin voida huonosti ja pyörtyillä keittiötunneilla ammattikoulun puolivälissä. Välillä painoni ei hallinnut jokaista ajatustani, mutta ne vaiheet ovat lyhyitä. Ajatukset palaavat aina, aina vain voimakkaampina.

Oikeastaan, vaikka näen joistain kuvista, että olen laihtunut, viimeisen vuoden aikana aika paljonkin. Monet hokeavat minulle, että olen pienentynyt. Tajusin sen itseasiassa vasta muutama päivä sitten kun olin lähdössä kauppaan ja vedin vanhat shortsini jalkaan.

Tietysti asento on eri ja voi olla, että kangas on jonkun verran venynyt ja antanut periksi ajan myötä, mutta olin hieman hämmentynyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että reiteni ovat hieman liian muhkeat. Silti katsoessani näitä kuvia, pukiessani kyseiset shortsit jalkaan, en voi olla miettimättä onko käsitykseni kehostani ollut aivan vääristynyt ja olen ostanut liian suuria vaatteita, vai olenko oikeasti huomaamattani menettänyt osan jaloistani.

Muistan vielä viimekesän alusta, vähän yli vuosi sitten melkein itkeväni laittaessani shortsit jalkaani. Huutaen, etteivät ne näytä hyvältä, puristavat reittäni saaden ne näyttämään normaaliakin isommilta. Kaikki se epätoivo ja suru iskee nyt kasvoilleni. Edelleen tunnen ahdistusta pukeutuessani vaatteisiin, jotka ovat oikeasti kokoiselleni. Suurin osa vaatteistani on nimittäin liian isoja, löysiä ja roikkuvia. Hoen itselleni, etten ole niin iso, en kenties koskaan ollutkaan. Yritän saada itseni uskomaan, että myös minä voin viimein olla oma itseni pelkäämättä, sillä olen saavuttanut sen koko- ja painoluokan, jota kynnet kämmeniä vasten repien toivoin juostessani kaduilla, polvet turvonneina kuin halusin vain laihtua.

Olen parantunut paljon vanhetessani. Olen hieman saanut ajatuksiani itsestäni oikaistua. Myös omilleni muuttaminen auttoi, sillä voin syödä niin kuin haluan. Voin ostaa jääkaappiin terveellisiä kasviksia ja hedelmiä. Nyt syön enemmän ja huomattavasti terveellisemmin, joka on hieman oikaissut käsityksiäni syömisestä. Hallitsen edelleen ruokailuja, mutta nyt en hallitse sitä olemalla syömättä vaan syömällä oikein. Olen huomannut, että monet asiat ovat vain valinnoistani kiinni. Voin valita laihduttamisen tien, ilman, että näännytän itseäni ja voin jatkuvasti huonosti. Vei liian kauan ymmärtää se, mutta nyt yritän vain pitää siitä kiinni kaikin voimin.

Kaiken tämän ei koskaan pitänyt mennä näin pitkälle. Halusin vain olla hieman sievempi omasta mielestäni. En koskaan halunnut jonakin päivänä tajuta, että olen päästänyt ajatukseni sen sairalloisen rajan yli, jota pidetään tabuna.

Kaiken tämän höpinän ja voivottelun jälkeen siirryn iloisempiin asioihin. Valmistuin tosiaan viimein ammattikoulusta, olen virallisesti kokki! Jotenkin uskomatonta. Kaksitoista vuotta koulutusta, pohtimista, ärsyyntymistä ja penkkien kulutusta on virallisesti ohi. Olen tämän vuoden puolella saavuttanut siis jo toisen etapin, johon olen pitkään pyrkinyt. Ensimmäinen oli tietenkin oma asuntoni, heh. Tähän loppuun lisään vielä voimantovotuksen kaikille, jotka painivat oman itsetuntonsa kanssa. Jokaisen pitäisi vain rakastaa itseään, ja jos ei rakasta itseään, pitäisi löytää keino rakastaa. Maailmaa on paljon helpompi katsoa kun olet ensin hyväksynyt sen kuka olet ja viihdyt omassa kehossasi. Ja oikein lämpimiä päiviä kaikille ♥

Kohti parempaa

Hei vaan, onpa pitkä aika kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu kuluneen vain hetki ja samalla ikuisuus. On ihan uskomatonta miten paljon oma elämäni on voinut muuttua. Jo pelkästään tämä muutama kuukausi, jonka olen ehtinyt omillani asua on muuttanut elämäni suuntaa paljon, mutta viimeisen puolen vuoden aikana tapahtuneet asiat ovat kääntäneet koko elämäni päälaelleen. Heräsin yhtenä aamuna ja tajusin olevani onnellinen. Ensimmäistä kertaa aikoihin mikään ei tuntunut olevan vinossa, palaset olivat loksahdelleet paikalleen, olin onnellinen ja tiesin, ettei mikään tulevaisuudessa pelota minua. Minusta tuntuu, että henkisesti olen tehnyt u-käännöksen. Päättänyt lopettaa heti tähän sen matkan mitä olen kulkenut, palata hetken takaisin ja rakentaa sen päälle uuden, vahvemman persoonan. 

Erään iltapalan raaka-aineet. Välillä on lupa syödä myös pieni annos herkkua :) !

Silti kaikkein eniten uudistusta ovat saaneet elämäntapani. Taisin viimein lunastaa niitä lupauksia, joita vuosia olen itselleni koonnut. Aloin todellakin syödä terveellisemmin, ikään kuin vahingossa. Minulla on aina ollut tietynlaisia päähänpinttymiä, joita en aina ole päässyt toteuttamaan, mutta nyt viimein kykenen siihen, että ostan vain tuoreita raaka-aineita, enkä syö juuri ollenkaan valmisruokia, pyttipannua ja kalapuikkoja silloin tällöin, lukuunottamatta.

"Valmistettu" iltapala.

Minulla kuin on kaksi sisarusta, ei jääkaapissa mikään ole koskaan ollut pyhää. Nyt kaikki on vain minulle. Mitään ei tarvitse syödä kiireesti pois, jottei kukaan muu kerkeäisi ensin ja saan laittaa sinne juuri niitä aineksia, joista haluan ehkä huomenna tehdä iltapalan ilman, että kukaan on välissä syönyt puolia niistä jo pois. Tästä olen tainnut nauttia kaikkein eniten itsekseni asumisessa. Itsekkäänä ihmisenä kun haluan kaiken omia itselleni ja menevän omien ehtojeni mukaan (hehe).

Eräs aamupala!

Nautin ruokien asettelemisesta lautaselle ja kaiken pinoamista ympärilleni. Vaikka olen aika laiska laittamaan ruokaa ja minun täytyy usein komentaa itseni se valmistamaan niin loppujen lopuksi pidän siitä aina. Olen kahden viikon päästä ammattinimikkeeltäni virallisesti kokki, uskomatonta että olen päässyt näin pitkälle. Vastahan aloitin ammattikoulun ja aloin perehtyä siihen millaisia suurustusmenetelmiä onkaan ja nyt minun pitäisi olla kykenevä työskentelemään melkein itsenäisesti ammattikeittiössä, huhhuh! Toisaalta viimeisen vuoteni olen koulun ohella tehnyt tätä kyseistä työtä jo, eli täysin työelämään siirtyminen ei liene shokki!

Banaanilettuja! ♥

Vaikka ruokatottumukseni ovat muuttuneet huomattavasti terveellisemmiksi on niiden säännöllisyydessä muistettavaa. Viimeaikoina olen joutunut muistuttamaan itseäni, ettei ole terveellistä olla 14 tuntia syömättä, vaikka sen huomaisikin vasta siinä vaiheessa kun migreeni on jo iskenyt, eikä seuraavaankaan 14 tuntiin kykene syömään. Yhden tälläisen ratki riemukkaan vuorokauden jälkeen olen pitänyt tiukasti kiinni aamu- ja iltapaloista. En mene enää nukkumaan nälkäisenä, sillä aamulla verensokerini saattavat olla jo niin alhaiset, että sopivissa oloissa se laukeaa migreeninä. Olen myös alkanut kantaa niin sanottua "turvapulloa" mukanani. Se on ihan tavallinen puolen litran pullo, jota täytän jatkuvasti vedellä. Näin olen onnistunut pitämään nestetasapainonikin kunnossa.

Sisustussuosikkini päärynätyyny taustalla!

Muutettuani keskustaan työmatkani on lyhentynyt. Ja oikeastaan kaikki muutkin matkani, joten nykyisin kävelen lähes joka paikkaan. Autoa minulla ei ole, pyöräkin uupuu ja busseihin harvoin vaivaudun, ellen matkusta miehekkeeni tai perheeni luo, jotka on suurimpia poikkeuksia muuten uudessa kävelyelämäntyylissäni. Kaiken tämän lisäksi olen alkanut taas lenkkeillä, ilman polvivaivoja, jotka minua ennen piinasivat. Olen ottanut tavaksi lyhyitä lenkkejä, joilla juoksen ja kävelen vuorotellen, tiettyjä matkoja, jolloin olen huomannut polvieni pysyvän kunnossa. Tämän lisäksi teen taas pientä lihaskuntoa kotona. Itseasiassa olen voinut aika hyvin muutamaa pahaa sairastelua lukuunottamatta. Tunnen pikkuhiljaa taas olevani kunnossa.

Kaikkea en tietenkään elämässäni ole saanut korjattua, mutta uskon suunnan olevan oikea. Pikkuhiljaa tunnen miten omien taisteluideni jättämät jäljet kehossani alkavat kadota. Alan voimistua, enkä ole koko ajan niin väsynyt. Olen vuosia ollut itse itseni pahin vihollinen taistelussa maailmaa vastaan. Nyt tiedän, että demonini on taas suljettuna turvalliseen, varmaan paikkaan. Voin hymyillä ja saan nauttia. Haluan nauttia. Yritän olla kiitollinen kaikesta.

Näihin aavistuksen henkeviin tunnelmiin jääden toivotan kaikille hyvät yöt ja loistavat huomiset :3 !

Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Tiedättekö mitä olen unelmoinut siitä asti kuin olen ollut neljäntoista. Siitä, että saisin muuttaa omaan kotiin. Kaikki se on aina kiehtonut minua, ollut kuin polte suonissa, jota ei saa tukahdutettua millään. Jotenkin sitä on vuosikausia onnistunut uskottelemaan itselleen, että parannan elämäntapani kun asun omillani. Olen kunnollisempi ja parempi ihminen. Se on ollut minun henkilökohtainen piinani. Jokaisen äitini kanssa päättyneen riidan jälkeen se palasi mieleeni. Poltti kuin tuli, joka ei taintunut. Siitä asti kuin sain ensimmäisen kunnollisen työpaikkani olen haaveillut siitä, että pian, pian. Minun oli tarkoitus muuttaa joulun alla, mutta muutaman takapakin takia se ei ollut taloudellisesti mahdollista, mutta nyt!

Viime viikonloppuna sain avaimet käteeni. Ihan oman vuokra-asuntoni avaimet. Se hetki oli kuin unessa. Kun astuin ensimmäisen kerran tyhjään asuntoon, katselin ympärilleni ja hoin pääni sisällä. Se on kotini. Tämä se on. Nyt istun tässä, oman keittiönpöytäni äärellä, ensimmäisessä asunnossani neljättä päivää ja mietin vieläkin, että mitä hemmettiä. Mikään ei tunnu todelta, mikään ei vaikuta pysyvältä. Odotan sitä hetkeä, että havahdun. Olinkin vain unessa tai matkalla, mutta tässä olen, edelleen. Uskomatonta.

Nyt taitaa sitten olla aika lunastaa ne kaikki itselle tehdyt lupaukset? Kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet siitä miten syön terveellisemmin, menen nukkumaan ajoissa, siivoan, pidän huolen, että rahani riittävät. Kaikki se. Vapaus ei tunnu samalta kuin unelmissani lapsena. Silloin suurin syy oli se, että halusin todistaa kaikille pystyväni siihen ja osaksi tietenkin se, että saisi itse määrätä tekemisistäni. Nyt minun uskotaan pystyvän tähän. Kukaan ei epäile minua, ekä menemisiäni ole muutenkaan hirveästi rajoitettu täytettyäni 18. Muutto oli vain uusi alku. Mahdollisuus parantaa tapoja kunnolla.

Asuin ennen kauempana koululta ja bussimatkat olivat pitkiä ja aikataulut huonosti suunniteltuja unirytmilleni. Nyt minulla on vajaan kahdenkymmenenminuutin kävelymatka koululle. Herään samaan aikaan kuin ennenkin, mutta ehdin juoda aamukahvini rauhassa, jopa syödä ja laittautua, miettiä mitä laittaisin päälleni. Pieni siivousfriikkini on päässyt taas valloilleen ja haluaisin kokoajan olla pyyhkimässä pöytiä ja laittamassa istumisen jäljiltä litistyneitä tyynyjä paikalleen. Haluaisin vain istua pöydän ääressä katsellen kynttilän liekkiä ja miettien, ettei tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos vanhempani eivät loppupeleissä olisi olleet niin innoissaan mukana tässä projektissa. Muuttoni yhteydssä olin lähempänä heitä kuin muistan olleeni pitkään aikaan. Ihmeellistä.

Olen käynyt läpi erilaisia tunneskaaloja, mutta olen ollut myös uupuneempi kuin aikoihin. Elämässäni tapahtuu niin paljon ja koulun ja töiden sovittaminen yhteen vie kaiken vapaa-aikani, vielä kun menossa on mielenkiintoisin kurssi, jota olen koskaan opiskellut ja paneudun tosissani jopa kotitehtäviin.

Tämän kaiken takia en ole oikein ehtinyt päivitellä edes blogiani, vaikka muutto onkin niin tuore vielä. Toivottavasti ehtisin päivitellä useammin ja joudutte kuuntelemaan vielä jonkun verran muuttokuumehehkutustani ennen kuin rauhoitun, pus ♥

Ne sanoo mulle tä on nyt sun todellisuus

... Tän ulkopuolella päivät valuvat hukkaan... 

... Tässon kaikki olemukseltaan väärää, haavekuva, hauras ja haavoittuva...

Jotenkin marras-, joulu- ja tammikuu ovat olleet omassa elämässäni kaikin puolin mullistavaa aikaa. Elämä on jatkanut kulkuaan, mutta siinä on tapahtunut myös uskomattomia muutoksia. Olen kasvanut henkisesti erilaisten mutkien kautta, olen jälleen uskaltanut laskea painoa harteiltani ja olen puhunut asioistani läheisilleni. Olen jopa löytänyt elämääni uuden, korvaamattoman ystävän, jolle voin kertoa asioista ja hänen seurassaan voin hetkeksi laskea sen kaiken ja olla vain heikko läheisyyttä kaipaava tyttö. Olen kamppaillut myös normaalia enemmän omien sisäisten demonieni kanssa. Olen yrittänyt jälleen saada niistä otetta, parantua viimein kunnolla. Vaikken ehkä vielä ole täysin valmis näkemään kaikkea, näen väsymyksen ja itseni riuduttamisen jättämät jäljet. Pelkään, että ellen viimein ota asioita kontrolliin, minusta ei jää jäljelle mitään mitä olen nyt. 

Tänäkin vuonna vietimme perheen kesken pienimuotoisen joulun. Joulu tuo minulle paljon ristiriitaisia tunteita. Samalla kun nautin hyvästä ruuasta, viinistä ja perheeni seurasta, en voi olla ahdistumatta. Kaikki se kun on vain pakko olla pirteänä, pakko viettää aikaa, ettei olisi joka vuosi se huono lapsi, joka lukkiutuu huoneeseensa piirtämään. En pidä joulun kaupallisesta hälinästä, mutta sorruin silti joululahjaostoksille. Päätin oikein panostaa niihin, sillä en ole kamalan ahkera ihmisten lahjomisessa. Mieluummin jättäisin sen kokonaan välistä. 

Meillä on myös tapana panostaa ruokailuun. Syömme kahdessa erässä, ensin kylmän kalapöydän aamupäivällä ja vielä illemmalla lämpimät ruoat. Ruokailun välissä kävimme hautausmaa muualle haudattujen muistopaikalla jättämässä kynttilöitä rakkaillemme, joita ei enää ole. 

Kylmä kalapöytä

Uudenvuoden vietinkin rattoisasti töissä. Pääsin viittä vaille kaksitoista ja ehdin juuri nähdä jokirannassa paukkuvat ilotulitukset. Ehdin siinä napata muutaman huonolaatuisen kuvankin ennen kuin suunnistin jatkamaan iltaani, lähinnä nukkumaan. 

Tammikuussa en ole tehnyt paljoa mitään ihmeellistä. Lähinnä yrittänyt jaksaa käydä koulua. Pitää kiinni päätöksestä ajaa demoneita nurkkaan ja yrittänyt vain nauttia kaikista hetkistä. Olen onnistunut jopa pysymään terveenä (koputtaa puuta kolmesti), vaikka tällä hetkellä pieni flunssa uhkaileekin taas kurkussa. Viime perjantaina jaksoin silti raahautua ystävieni kanssa pulkkamäkeen (joka talvi pitää ainakin kerran, viis iästä!) Jaksoimmehan me sitä mäkeä muutaman kerran laskea ennen kuin siirryimme keskustaan pelaamaan biljardia.

...Mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen...