Syksy

Se lähestyy, hiipii hiljaa luoksemme. Näin parvekkeeltani muutama aamu sitten ensimmäiset keltaiset lehdet, puin tänään kotoa lähtiessä kaulahuivin. Palelin kävellessäni kotiin hupparisiltani. Sellaista se on, vaikkei kesä ollutkaan lämmin, vaikkei se vaikuttanut elämääni, syksyn tulon huomaa. Se tekee kaikesta jotenkin todellista. Kesällä on helppoa kuvitella vain kaikkea, syksyllä alkaa arki. Pitää alkaa taas elämään. Kotitöistä ei saa enää luistaa heppoisin perustein, täytyy kantaa vastuuta ja tehdä kunnolla töitä. Ei saa enää haaveilla kesälomamatkoista, joita ei kuitenkaan tee. Ei voi tehdä viikonlopun irtiottoa mökille nauttimaan kesästä, terassista ja seurasta.

Syksyllä myös tunteet ovat helpommin pinnassa. Ikävän huomaa nopeammin. Tekemistä on vähemmän, kotiin kääriytymistä enemmän, silloin jonkun poissaolon huomaa nopeammin. Tarvitsisi jonkun seuraa lämmittämään talven lähestyvää kylmyyttä. Silti otan syksyn ja talven vastaan ilolla. Olen huomannut, etten nauttinut kesästä. Haluan taas kääriytyä villasukkiin ja villapaitoihin. Haluan juoda kupin glögiä viltin alla rakkaimpien ihmisten ympäröimänä. Haluan nauttia siitä miten lumi peittää maisemat ja maalaa kaiken uskomattoman kauniiksi. Kaikkialla on rauhallista ja paksu lumikerros hiljentää maailmaa kauniisti. Täällä etelässä se on erilaista, lunta ei ole niin paljon, eikä kaupunki hiljene usein. Silti kaikki on minusta taianomaisempaa. On helppoa uskoa ihmeisiin.

Odotan itseasissa nykyisin jokaista päivää innolla. Olen saanut taas elämästä kiinni, olen löytänyt elämäniloni. Osaan nauttia asioista, en enää vajoa niin helposti. Tiedän miten saan itseni ajattelemaan asioita järkevämmin, enkä tunnesyöksyn pohjalta. Tämä on ensimmäinen syksyni, jolloin en mene kouluun. Kahdentoista vuoden putki on viimein loppunut. Nyt teen vain kokopäiväisesti töitä. Se on erilaista, se on se mihin olen pyrkinyt. Muistan miten ranka viime talvi oli. Tein töitä ja koulua päällekäin. Olin aivan loppu, eläminen jäi siinä välissä. Unohdin olla minä. Nyt uskon, ettei niin käy enää. Muistan aina olla minä. Yritän yhdistää elämän ja työni. Olen uskotellut, että kun olen vain töissä, sitten teen muutakin vapaa-ajallani kuin olen kotona. Tänä talvena aion todistaa pystyväni siihen. Olen jo aloittanut.

Mutta vielä ei ole talvi. Nyt on syksy, loppukesää. Vielä on lämpimiä päiviä. Vielä voi lähteä ilman takkai liikkeelle. Vielä voi tehdä asioita ulkona, päivällä, kun paistaa aurinko ja on lämmin. Mutta on jo tarpeeksi syksy, että voi kääriytyä kotiin ja odottaa loppuviikolla palaavaa kotiin. Voi murehtia rauhassa ja olla tekemättä mitään. Aamulla voi herätä viikon viimeiseen työpäivään, ajattelin sen jälkeen mennä perheeni luokse. Katsomaan koiranpentuja ja perhettä. Ehkä hieman kerjäämään ruokaa kun kauppaan ei ole jaksanut raahautua. Kertomaan kuulumisia ja vain nauttimaan siitä, että he ovat olemassa.

Sekin on hassua, heistä osaa nauttia, perheestä. Niin se otti hermoille kun siellä asui, mutta nyt he ovat tärkeä viikkojen piristys. Se, että tietää aina kuuluvansa johonkin. Tämäkin lienee syksyn syytä, yhtäkkinen halu kertoa kaikille miten tärkeitä he ovat. Syksy on kuin alkuhumala. Täytyy nopeasti kertoa ihmisille, että rakastaa heitä, kohta tulee pitkä talvi. Talvella on vaikea muistaa, että rakastaa, talvella tarvitsee aina lämpöä. Lämmön voi varastoida syksyllä, koska kesällä sitä ei muista.

Pahoittelen kirjoituksen sekavuutta, on yö ja aamulla töitä. Halusin vain pukea ajatukseni kirjaimiksi ennen nukkumaan menemistä.