Kauniit lauseet ovat vain merkityksettömiä sanoja

Mä olin vähän turhan nuori kun tajusin, ettei kauniilla sanoilla ole painoarvoa. Olin korkeintaan kuudentoista, epäitsevarma teini ja ensimmäistä kertaa vakavasti otettavissa suhteessa. Suhteessa josta mulle jäi sekä henkiset, että fyysiset arvet.
      Tietenkään en voi syyttää tätä kaveria täysin kaikesta, olin mä itsekin typerä ja meidän suhde oli rumaa ja iskuja vyön alle. Olisi pitänyt heittää kerrasta poikki. Tässä suhteessa toinen mahdollisuus oli vain kuolemanisku. Nyt olen senkin oppinut kantapään kautta. Ne viat ei vaan katoa, ne oikeastaan vain kasvaa ja joku päivä sä löydät itsesi itkemään humalassa terassin kaidetta vasten ja toivot ettei se nyrkki osu.
         Mutta sanoista. Ne on mulle vaikeita. Mä en koskaan enää sano ihmiselle, että rakastan sitä, jos en oikeasti usko rakastavani. Neljän vuoden aikana vain yksi ihminen on sen ansainnut, ja sen vierestä mä herään joka aamu.
         Olin tosiaan varmaan juuri ja juuri kuudentoista, meillä oli pieni (kahden viikon) eroaika menossa silloisen poikaystäväni kanssa. Tänä aikana hän löysi uuden tytön. Typeränä ja tätä toistakin viatonta osapuolta satuttaen päätimme kuitenkin palata yhteen. Sain käsiini puhelimen. Luin viestejä. Näin sanoja. Sillä sekunnilla vuoden kestänyt suhde muuttui merkityksettömäksi. Kaikki sanat valuivat minusta ulos kuin ilma pakenisi keuhkoista. Siinä iässä olevalle, muutenkin ahdistuneelle ja epävarmalle teinille se teki kipeää. Siitä jäi yksi arpi vasemman polven päälle.
        Muutoin turraksi sisältä. Olin vihainen ja kielsi häntä puhuttelemasta minua millään hellitteynimillä. En halunnut, että hän käyttää minuun ainuttakaan sanaa kuin kahden viikon säätöönsä. Olin loukattu ja eksyksissä. Se oli elämäni siihenmennessä pahin puolivuotta. Olin masentuneempi kuin koskaan ja samoin hän, kiskoimme toisiamme pohjalle, muttemme tehneet mitään ollaksemme onnellisia.
        Seuraavan puolen vuoden aikana revimme toisemme enemmän tai vähemmän rikki, mutta sen jälkeen en voinut sanoa enää rakastavani. En yhdellekään hyvin lyhytaikaiselle poikaystävälleni sen jälkeen. Nykyisellekkin sanoin sen vain kuiskaten hiljaa yöllä hänen selkäänsä vasten. Sanoissa on voimaa. Pidin tätä tärkeintä sanaa itselläni, omana aseenani, pelkäsin tulevani loukatuksi jos hän tietää mitä tunnen.
          Sanat ovat aseita joilla toista voi satuttaa tai vietellä. Mutta kun sanat menettävät merkityksensä jää vain ontto tyhjyys ja epäluulo. En sen kolmen vuoden aikana sanonut kenellekään välittäväni, en edes ystävilleni tai perheelleni. Olin kylmä ja kaikki näkivät sen. Ja ehkä parempi niin. Sain aikaa kasvaa henkisesti sain aikaa ajatella ja lopulta kun haavani olivat jo arpeutuneet ja annoin uuden mahdollisuuden, näin maailman jo aivan toisin.
       Uskalsin olla taas oma tunteellinen itseni. En hävennyt kyyneliäni tai höpsöjä iloisuuskohtauksiani. Avasin silmät ja näin taas kaikki värit, jotka olivat muuttuneet aiemmin harmaaksi mössöksi. Näin maailman taas kauniina ja aloin kuunnella sanoja. Suhtaudun niihin yhä skeptisesti, käytös sanojen takana on paljon merkityksellisempää, mutta ainakin tunnen ja kuulen taas.
          Toivon silti, ettei kokemani paha olo ollut turhaa. Ilman sitä en ehkä olisi tässä pisteessä, näinkin sinut itseni kanssa. Hyväksyen sen, etten voi tunteilleni mitään. Yritin vuosia piilottaa niitä, olla kylmä ja tunteeton. Kaltaiselleni herkälle ihmiselle se on kuin vasemman käden amputoiminen. Pärjäät kyllä, mutta tietää että jotakin merkittävää puuttuu.

Kesälomahehkutusta ja repsahdusjakso

On kesä. Kesä tarkoittaa mulle varjoissa piileskelyä, aurinkorasvalla läträämistä ja pisamia kasvoissa. Tämä kesä tarkoittaa mulle myös onnellisuutta, uskallusta shortsien käyttöön, 20vuotis synttäreitä ja ensimmäistä kesälomaa neljään vuoteen! Käytin kesälomastani jo viikon toukokuun puolessavälissä. Se viikko meinasi viisi maailman rauhallisinta päivää mökillä lapissa mummon ja ukin kansas. Päättymättömiä päiviä, sillä siellähän ei ole enään lainkaan pimeää, aamuyön pikkutunneilla on hämärää, joka on silti aivan liian valoisaa. Silmäparat olivat vähän arat sen kaiken valokylvyn jäljiltä. Olen myös osannut ensimmäistä kertaa nauttia tästä alkuvuoden helleaallosta. Vaikkakin meillä on hetkittäin aivan liian kuuma, eikä kuumassa keittiössä työskentely paranna asiaa yhtäään, niin olen uskaltanut kaivaa muutakin kuin collarit ja farkut esille ja paljastaa maidonvalkeat sääreni maailmalle!

Kullelammen ranta

En tiedä olenko mainunnut, mutta kiitos kuulaan ihoni, en rusketu laisinkaan. Ja ihan turha sanoa, että palamisen jälkeen tulee rusketus, ei tule. Palamisen jälkeen iho kuoriutuu kivuliaasti ja paljastaa aivan yhtä valkean ihon. Kokeiltu on, 12 kesänä elämäni aikana. Olen palvonut aurinkoa rannalla. Aurinkorasvan kera ja ilman sitä. Tulos on aina loppujen lopuksi sama. Kävin taas päivittämässä aurinkorasva- ja aftersun rasvakokoelmaani. Ne kulkevat orjallisesti mukana, eikä talosta poistuminen aurinkorasvaa laittamatta tule kysymykseenkään. Silti olen viimein saanut jalkani edes vähän siihen kuntoon, että uskallan poistua kotoa  shortseissa ja hameissa.

Kullelampi auringonlaskun aikaan ♥

Kun palasin mökiltä rentoutuneena ja levänneenä ja aivan liian aikaisin aamulla, nautin vain siitä kun löysin kotoa nukkuvan poikaystäväni, joka yritti urhollisesti pitää silmänsä auki sanoakseen minulle hei. Ensimmäiset yhteiset tuntimme paluuni jälkeen menivätkin nukkuessa. Yhdeltätoista kömmin jo toisen kerran ylös sinä päivänä ja päätin haluavani brunssille. No vaativina ihmisinä yksikään Turun sunnuntaibrunssipaikka ei sitten käynytkään meille ja suuntasin kauppaan valmistaakseni yksityisbrunssin. Voin sanoa, että se oli sen arvoista. Rakastan hitaita aamuja, jolloin saan vain nauttia olemassaolostani ja antaa itselleni periksi, syödä vähän liikaa.

Ei ehkä näytä siltä, mutta diettini on sujunut ihan hyvin. Tulokset tulevat omaan makuuni vähän liian ryömimällä, mutta koska tiedän, etten ole hyvä suurissa muutoksissa, kaiken on tapahduttava pikkuhiljaa, niin en yritä hoputtaa. Ehkä olen rantakunnossa ensikesänä sitten! Tilannetta helpottaa nyt, että poikaystäväni lopetti laiskottelukautensa ja palasi salille ja oikeaan ruokavalioon. Nyt kaappimme on jälleen pullollaan hedelmiä, marjoja, vihanneksia, maitorahkaa ja raejuustoa, riippumatta siitä kumpi kävi kaupassa. Plussana se, että pidämme molemmat puurosta. Hänen ruokavalionsa on treenikautena aina superisti tarkempi kuin omani, joten minä vain lokkeilen aamupuuron siinä sivussa kun hän vaivautuu sen keittämään, itse nimittäin suurimman osan ajasta tyydyn siihen, jota ei tarvitse odottaa kauan.

Minullakin tapahtui pieni kuukauden repsahduskausi, jonka aikana kävin vain kerran viikossa salilla, kiitos pt:lleni, joka pakotti minut siihen. Nyt löysin viikko sitten taas motivaation ja olen päättänyt lisätä treenikertoja kahden sijaan kolmeen kertaan viikossa. Olen taas jättänyt herkut pois ja tuntenut oloni energisemmaksi. Ongelmani on vain se, että tunnen kyllä lihakseni ja huomaan asioita nostellessa miten paljon olen vahvistunut. Silti tuntuu hölmöltä, että en näe tulosta. Joinakin päivinä katson peiliin ja olen ylpeä itsestäni, joskus taas näen saman vanhan Lauran kuin puolivuottakin sitten.

Tämänpäiväiset (1,6) kuvat

17,3

5,2

Projektia on nyt käyty nelisen kuukautta. Näen kyllä eron uusimpien ja päivä 1-kuvien välillä, mutta tuntuu siltä kuin kehitys olisi tyssännyt kolme kuukautta sitten. Yritän silti olla lannistumatta ja jaksaa palata salille. Hyvää alkukesää kaikille :3