keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kauniit lauseet ovat vain merkityksettömiä sanoja

Mä olin vähän turhan nuori kun tajusin, ettei kauniilla sanoilla ole painoarvoa. Olin korkeintaan kuudentoista, epäitsevarma teini ja ensimmäistä kertaa vakavasti otettavissa suhteessa. Suhteessa josta mulle jäi sekä henkiset, että fyysiset arvet.
      Tietenkään en voi syyttää tätä kaveria täysin kaikesta, olin mä itsekin typerä ja meidän suhde oli rumaa ja iskuja vyön alle. Olisi pitänyt heittää kerrasta poikki. Tässä suhteessa toinen mahdollisuus oli vain kuolemanisku. Nyt olen senkin oppinut kantapään kautta. Ne viat ei vaan katoa, ne oikeastaan vain kasvaa ja joku päivä sä löydät itsesi itkemään humalassa terassin kaidetta vasten ja toivot ettei se nyrkki osu.
         Mutta sanoista. Ne on mulle vaikeita. Mä en koskaan enää sano ihmiselle, että rakastan sitä, jos en oikeasti usko rakastavani. Neljän vuoden aikana vain yksi ihminen on sen ansainnut, ja sen vierestä mä herään joka aamu.
         Olin tosiaan varmaan juuri ja juuri kuudentoista, meillä oli pieni (kahden viikon) eroaika menossa silloisen poikaystäväni kanssa. Tänä aikana hän löysi uuden tytön. Typeränä ja tätä toistakin viatonta osapuolta satuttaen päätimme kuitenkin palata yhteen. Sain käsiini puhelimen. Luin viestejä. Näin sanoja. Sillä sekunnilla vuoden kestänyt suhde muuttui merkityksettömäksi. Kaikki sanat valuivat minusta ulos kuin ilma pakenisi keuhkoista. Siinä iässä olevalle, muutenkin ahdistuneelle ja epävarmalle teinille se teki kipeää. Siitä jäi yksi arpi vasemman polven päälle.
        Muutoin turraksi sisältä. Olin vihainen ja kielsi häntä puhuttelemasta minua millään hellitteynimillä. En halunnut, että hän käyttää minuun ainuttakaan sanaa kuin kahden viikon säätöönsä. Olin loukattu ja eksyksissä. Se oli elämäni siihenmennessä pahin puolivuotta. Olin masentuneempi kuin koskaan ja samoin hän, kiskoimme toisiamme pohjalle, muttemme tehneet mitään ollaksemme onnellisia.
        Seuraavan puolen vuoden aikana revimme toisemme enemmän tai vähemmän rikki, mutta sen jälkeen en voinut sanoa enää rakastavani. En yhdellekään hyvin lyhytaikaiselle poikaystävälleni sen jälkeen. Nykyisellekkin sanoin sen vain kuiskaten hiljaa yöllä hänen selkäänsä vasten. Sanoissa on voimaa. Pidin tätä tärkeintä sanaa itselläni, omana aseenani, pelkäsin tulevani loukatuksi jos hän tietää mitä tunnen.
          Sanat ovat aseita joilla toista voi satuttaa tai vietellä. Mutta kun sanat menettävät merkityksensä jää vain ontto tyhjyys ja epäluulo. En sen kolmen vuoden aikana sanonut kenellekään välittäväni, en edes ystävilleni tai perheelleni. Olin kylmä ja kaikki näkivät sen. Ja ehkä parempi niin. Sain aikaa kasvaa henkisesti sain aikaa ajatella ja lopulta kun haavani olivat jo arpeutuneet ja annoin uuden mahdollisuuden, näin maailman jo aivan toisin.
       Uskalsin olla taas oma tunteellinen itseni. En hävennyt kyyneliäni tai höpsöjä iloisuuskohtauksiani. Avasin silmät ja näin taas kaikki värit, jotka olivat muuttuneet aiemmin harmaaksi mössöksi. Näin maailman taas kauniina ja aloin kuunnella sanoja. Suhtaudun niihin yhä skeptisesti, käytös sanojen takana on paljon merkityksellisempää, mutta ainakin tunnen ja kuulen taas.
          Toivon silti, ettei kokemani paha olo ollut turhaa. Ilman sitä en ehkä olisi tässä pisteessä, näinkin sinut itseni kanssa. Hyväksyen sen, etten voi tunteilleni mitään. Yritin vuosia piilottaa niitä, olla kylmä ja tunteeton. Kaltaiselleni herkälle ihmiselle se on kuin vasemman käden amputoiminen. Pärjäät kyllä, mutta tietää että jotakin merkittävää puuttuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti