Olet mulle mahdollisuus

Mulla on meistä vain yksi valokuva. Siitä hetkestä aamuyöllä kun tulimme aivan liian humalassa kotiin. On hassua, että vaikka muistot ovat sekavia muulta illalla niin siitä hetkestä kun asuimme ovesta sisään, ne ovat kristallinkirkkaat.
     Se miten istuimme lattialla nauraen ja syöden perunasalaattia. Purimme liian kovaäänisesti laukkujen sisällön lattialle ja kiusasivat tuttujamme humalaisia viesteillä. Tuo kuvakin on siitä hetkestä vain me kaksi. Iloisia ja humalaisia, näytämme kieltä kameralle ja se kuva saa minut aina hymyilemään. 
     Myöhemmin siitä tuli taustakuvani. Ikuinen muistutus hetkistä, joiden takia elämä on täällä olemisen arvoista. 
     Usein kun elämä potkii päähän ja istun yksin nyyhkyttämässä pahaa oloani, yritän muistaa sen hetken. Puhtaan ja täydellisen hetken, jolloin mikään ei haitannut. 
      olen oppinut, että elämä on kaikkeudessaan hyvin perseestä ja silti hyvin oleellisen vapauttavaa. Liian usein asiat eivät mene haluamallani tavalla, mutta joskus täytyy vain avata silmät ja nähdä mahdollisuus mahdottomassakin tilanteessa. 

~lauramarie

Kirjoittamisen ikävää

Teki mieli kirjoittaa, kirjoittaa taas niin kuin joskus ennenkin, kirjoittaa vain eikä ajatella lainkaan. Kirjoittaa tunteista kuin päiväkirjaan, katseista kuin sieluun raapustetut pienet runot. Haluaisin kirjoittaa muutamastakin ihmisestä, tunteesta ja olosta, mutten oikein edes tiedä mistä aloittaisin. Pohdin aluksi sopiiko tämän tyyppinen teksti blogiini, kunnes tajusin, että teen tätä oikeastaan omaksi ilokseni, joten ehkä saan laittaa tänne juuri sen tyyppistä settiä kuin itse päätän haluavani.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa sinustakin. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, etten osaa aina päättä miten sinuun suhtautuisin. Toisella hetkellä olet kuin  paras ystäväni ja voin kertoa sinulle kaiken ja näyttää sinulle kaiken. Sitten varjo palaa ja muistan kaiken. Kaikki ne kerrat kun luotin sinuun ja jotenkin petit minut aina. Kaiken miten pelkäsin ja inhosin sinua. Miten niin suuren inhon ja katkeruuden voi vain unohtaa. Ne  vuodet kun emme nähneet ovat sekavia muistikuvia, meidän molempien elämien ehkä kamalinta aikaa. Minun täällä ja sinun siellä. Täysin toisiimme liittymättömiä kamaluuksia, jotka nyt yhdistävät meitä. Ennen näitä kokemuksia olimme toisemme pahimmat viholliset. Nyt tiedämme enemmän, tiedämme maailmasta ja sen todellisesta pahuudesta. Tiedämme, ettei mikään ole verta sakeampaa.

Kaikki muu tässä maailmassa voi paljastaa itsestään toinen toistaan kamalampia puolia. Myös me toisistamme, mutta tunnemme toisemme silti paremin kuin kukaan muu taitaa meidät tuntea. Meistä on tullut toisillemme tuki ja turva. Tässä maailmassa, jossa vahvimmankin voi murtaa ja paras ase on tunkeutua toisen sieluun ja repiä se sisältäkäsin kappaleiksi. Sitä sinä todellakin teet minulle. Sanoillasi ja eleilläsi, humalaisilla halauksillasi ja muistoillani sinusta. Olet aina tehnyt niin minulle. Jo lapsena revit minun herkkää sieluani palasiksi. Tiesit tasan tarkkaan mihin kohtaan tunkea veitsesi. Minä olen aina ollut se, joka itkee kun kuulee huutoa, itkee kun ei saa tahtoaan lävitse. Sinä olet se järkkymätön. Hiljainen ja hyvä, mutta silti pidin sinua pahuuden ruumiillistumana. Tavallaan otin tunteettomuudestasi mallia, halusin myös olla kylmä ja antaa tunteideni olla.

Silti nyt kun tunnemme itsemme voimme antaa toisillemmekin anteeksi. Voimme vain nauttia hiljaisista illoista, jotka peittyvät punaviinin suloisen humalan otteeseen. Meillä on aina paljon sanoja, joita emme malta pitää sisällämme. Muistan lähes jokaisen hetken kun olemme istuneet yhdessä tupakalla. Puhaltaneet savuja mietteliäästi pois keuhkoistamme ja keskustelleet vain kaikesta. Autuaassa hiljaisuudessa olemme jakaneet mielipiteitämme ja muistojamme. Olemme ottaneet kiinni ne 16 vuotta, jotka olemme vihan takia menettäneet. Ja tässä minä olen, aivan kuten 16 vuotta sitten. Täysin sinun mielenliikkeidesi armoilla, roikun sinussa kiinni kuin hukkuva, toivoen, ettet nyt muuta mieltäsi ja päätä että minä olenkin vihollisesi jälleen.