Sohvaperunan tarina

Hei vaan! Olen kirjoitellut aika tiuhaan tässä viikon sisällä, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen viettänyt nyt enemmän tunteja koneella kuin koko alkuvuonna yhteensä. Jotenkin kummassa olen silti ehtinyt myös hieman näkemään ystäviäni. Eilen nimittäin poikkesin dietistäni ja lähdin kahden parhaan tyttöystäväni kanssa mökille. Se tarkoittaa tietenkin runsasta syömistä ja erilaisten pelien pelailuja ja rutkasti juoruilua.

Tänään olen taas palannut tietokoneella-moodiini ja istuskellut tässä. Selaillut ajan kuluksi piirrustusvihkoani, pienen inspiraatiopirskahduksen toivossa, turhaan ja katsonut typeriä teinielokuvia. Yksi niistä oli 13 ja risat, jota katsoin hetken aikaa. Lopulta kyllästyin ja aloin syödä ja muistella sitä millainen itse olin 13-vuotiaana. En kovinkaan kehuttava tapaus! Se ikäpykälähän on kaikkien varhaismurrosikäisten unelma. Siirrytään viimein yläasteelle ja saadaan aloittaa alusta. Valitettavasti valitsin vähän väärin. Kuvat niiltä ajoilta eivät ole julkaisukelpoisia, sillä hiuksensa ruosteenpunaiseksi värjänneessä, yli-isoihin miestenpaitoihin pukeutuneessa ja hyvin, hyvin huonojen valokuvaustaitojen omanneessa Laurassa ei ole paljoa ihmeteltävää. 

Siitä muutava vuosi eteenpäin ja tilanne vain pahenee. Liian paljon kajaalia käyttävä, hiuksensa mustaksi värjännyt, hävyttömäksi ne tupeerannut ja mopolla ympäriinsä ajellut mennyt minä oli 15 vuotias ja haaveili aikuisuudesta. Omasta asunnosta, kivasta poikakaverista, bileistä, kavereista ja myöhään yöllä norkoilusta. Okei, jokaisen nuoren toive on varmasti edes jossain vaiheessa teini-ikää, että saisi tehdä juuri niin kuin haluaa, ilman että kukaan määräilee! 

Ja näin hauskaa se on;

Tarkoittaa siis, että voin aivan rauhassa näyttää niin rähjäiseltä kuin haluan, voin istua koneella kello kahdelta sunnuntai-iltana, sillä huomenna on töitä vasta iltapäivällä ja voin kävellä jääkaapille herättämättä äitiä. Jos olisin arvannut viisitoistavuotiaana, että neljä vuotta myöhemmin iloitsen siitä kun saan mennä aikaisin nukkumaan ja siitä kun jaksaa joku aamu nousta jo yhdeksältä, vaikka saisi nukkua myöhään, koska päivää on vielä niin paljon jäljellä ja siitä että pääsen vapaapäivänä moikkaamaan äitiä, niin en olisi ikinä toivonut olevani täysi-ikäinen. Olisin ollut onnellinen niistä päivistä ja ollut vähän maltillisempi tulevaisuudenhaaveideni kanssa. Minä nimittäin haaveilin isoista tupaantuliaisbileistä, siitä miten saan mennä ja tulla ja tehdä mitä haluan. 

No en koskaan pitänyt tupareita, en jaksa valvoa myöhään ja olen surkeaa baariseuraa, kaikesta sohvaperunaudesta huolimatta olen raukealla tavalla onnellinen. Okei, kello lähenee kolmea uhkaavasti ja tekstinlaatukin on sen mukaista. Silmien painavuus kertoo, että sänky alkaa kutsua pikkuhiljaa. Uhmaan silti tätä kaikkea ja teen vielä itselleni ruokaa eilisistä mökkijämäpossuista ja sienistä. Huomenna saan mennä taas aikaisin nukkumaan, mistä olen aivan pelottavan iloinen. Siellä varmaan moni ihmettelee, että jos pidän aikaisin nukkumaanmenemisestä niin miksi olen yhä hereillä. No vastaus on siinä, että eilen piti valvoa sinne viiteen asti. Eli rytmi on totaalisen pilattu, vaikka nousin jo kahdentoista jälkeen (mikä on mielestäni aikaista niin myöhään valvotun yön jälkeen) ja olen aivan poikki (kaikesta tästä ei mitään -tekemisestä)  niin uni ei vain tule. Kävin tässä välillä pyörimässä sängyssä normaaliin nukkumaanmenoaikaani ja luovutin, Päätin väsyttää itseni tappiin asti ja repiä itseni ylös huomenna aikaisin ja toivoa, että parempi onni huomenna. 

Olisin halunnut laittaa teille kuvia piirrustuksistani tähän perään, sillä keräilin niitä vihkoni sivuilta, mutta ehkä keksin huomenna aamulla ennen töitä jotakin turhanpäiväistä kirjoiteltavaa taas, jotta voin lisätä ne sitten siihen. Heihei ja kauniita unia.