tiistai 10. maaliskuuta 2015

Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Tiedättekö mitä olen unelmoinut siitä asti kuin olen ollut neljäntoista. Siitä, että saisin muuttaa omaan kotiin. Kaikki se on aina kiehtonut minua, ollut kuin polte suonissa, jota ei saa tukahdutettua millään. Jotenkin sitä on vuosikausia onnistunut uskottelemaan itselleen, että parannan elämäntapani kun asun omillani. Olen kunnollisempi ja parempi ihminen. Se on ollut minun henkilökohtainen piinani. Jokaisen äitini kanssa päättyneen riidan jälkeen se palasi mieleeni. Poltti kuin tuli, joka ei taintunut. Siitä asti kuin sain ensimmäisen kunnollisen työpaikkani olen haaveillut siitä, että pian, pian. Minun oli tarkoitus muuttaa joulun alla, mutta muutaman takapakin takia se ei ollut taloudellisesti mahdollista, mutta nyt!

Viime viikonloppuna sain avaimet käteeni. Ihan oman vuokra-asuntoni avaimet. Se hetki oli kuin unessa. Kun astuin ensimmäisen kerran tyhjään asuntoon, katselin ympärilleni ja hoin pääni sisällä. Se on kotini. Tämä se on. Nyt istun tässä, oman keittiönpöytäni äärellä, ensimmäisessä asunnossani neljättä päivää ja mietin vieläkin, että mitä hemmettiä. Mikään ei tunnu todelta, mikään ei vaikuta pysyvältä. Odotan sitä hetkeä, että havahdun. Olinkin vain unessa tai matkalla, mutta tässä olen, edelleen. Uskomatonta.

Nyt taitaa sitten olla aika lunastaa ne kaikki itselle tehdyt lupaukset? Kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet siitä miten syön terveellisemmin, menen nukkumaan ajoissa, siivoan, pidän huolen, että rahani riittävät. Kaikki se. Vapaus ei tunnu samalta kuin unelmissani lapsena. Silloin suurin syy oli se, että halusin todistaa kaikille pystyväni siihen ja osaksi tietenkin se, että saisi itse määrätä tekemisistäni. Nyt minun uskotaan pystyvän tähän. Kukaan ei epäile minua, ekä menemisiäni ole muutenkaan hirveästi rajoitettu täytettyäni 18. Muutto oli vain uusi alku. Mahdollisuus parantaa tapoja kunnolla.

Asuin ennen kauempana koululta ja bussimatkat olivat pitkiä ja aikataulut huonosti suunniteltuja unirytmilleni. Nyt minulla on vajaan kahdenkymmenenminuutin kävelymatka koululle. Herään samaan aikaan kuin ennenkin, mutta ehdin juoda aamukahvini rauhassa, jopa syödä ja laittautua, miettiä mitä laittaisin päälleni. Pieni siivousfriikkini on päässyt taas valloilleen ja haluaisin kokoajan olla pyyhkimässä pöytiä ja laittamassa istumisen jäljiltä litistyneitä tyynyjä paikalleen. Haluaisin vain istua pöydän ääressä katsellen kynttilän liekkiä ja miettien, ettei tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos vanhempani eivät loppupeleissä olisi olleet niin innoissaan mukana tässä projektissa. Muuttoni yhteydssä olin lähempänä heitä kuin muistan olleeni pitkään aikaan. Ihmeellistä.

Olen käynyt läpi erilaisia tunneskaaloja, mutta olen ollut myös uupuneempi kuin aikoihin. Elämässäni tapahtuu niin paljon ja koulun ja töiden sovittaminen yhteen vie kaiken vapaa-aikani, vielä kun menossa on mielenkiintoisin kurssi, jota olen koskaan opiskellut ja paneudun tosissani jopa kotitehtäviin.

Tämän kaiken takia en ole oikein ehtinyt päivitellä edes blogiani, vaikka muutto onkin niin tuore vielä. Toivottavasti ehtisin päivitellä useammin ja joudutte kuuntelemaan vielä jonkun verran muuttokuumehehkutustani ennen kuin rauhoitun, pus ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti