Oman kehonsa rajat on vain hyväksyttävä

Kädet täristen mä aloitan kirjoittamaan tätä postausta. Se kuulostaa huonolta, mutta se on oikeasti vain hyvä asia. Päätin tunti sitten treenin pt:ni kanssa. Se on ollut mulle ehdottomasti kannattava sijoitus. Siinä kohtaa missä itse luovuttaisin, yritän paineen alla vain kovemmin. Pakko tehdä viimeiseen toistoon  asti hyvin, pakko jaksaa. Oon ihan uskomattoman väsynyt tällä hetkellä. Takana on taas rankka työviikko. Olin viikonloppuna molempina päivinä kellon ympäri töissä. Silti olen ylpeä itsestäni. Vaikka viimeviikolla treenaaminen jäikin vain yhteen aika heikkoon suoritukseen ja eilen jopa huijasin ja kävin ulkona miehekkeen kanssa syömässä ja juomassa lasin viiniä, niin annoin taas kaikkeni tänään. Olen pitäytynyt ruokavaliossani, pääsiäisen mökkireissua lukuunottamatta, aika kunnollisesti ja olen jaksanut rankoista työajoista huolimatta treenata. Lähes kävelykyvyttömiksi treenaamieni jalkojeni kanssa jaksan silti seistä sen kaksitoistakin tuntia töissä jatkuvassa liikkeessä. Iltaisin kun tulen kotiin olen aivan loppu ja painan vain pääni tyynyyn ja nukun onnellisena.

Nyt on taas hetki kun pysähdyn rauhoittumaan. Eilen annoin itseni palautua kaikesta. Tänään aamulla kävin tosiaan salilla ja nyt rauhoitun. Istun hetkeksi koneen ääreen ja suunnittelen loppupäivän. Kaupassakäyntiä ja ehkä biljardin pelaamista. Olen alkanut suunnitella  viikkojani. Mietin aina koska menen seuraavaksi salille. Tutkiskelen työvuorojani ja jos vapaita on niukassa niin sitten siellä on vain käytävä siihen väliin mihin jää puolitoistatuntia ylimääräistä aikaa. Olen huomannut, että tässä on enemmän kyse tahdonvoimasta kuin todellisesta kerkeämisestä. On vain pakko haluta jaksaa. Minulla on onneksi erikseen se tekemisen tila. En koskaan esimerkiksi väsy töissä. Olen väsynyt aamuisin ja joskus mieleni on niin jumissa, että ajatuksenjuoksu on heikkoa, mutten koskaan ole loppu. Niin kauan kuin olen työpaikallani niin jaksan. Kun pääsen kotiin tunnen miten se voima katoaa. Kaikki vain karkaa ruumiistani ja jalkoja alkaa särkeä, väsymys iskee ja halu käpertyä jonnekkin nousee pintaan, joskus todella rankan työpäivän jälkeen tulee myös toivoton ja surullinen olo kun haluaisi vain itkeä, mutta kaikki tämä tapahtuu vasta kotona.

Saman tatsin olen nyt ottanut salilla. Ennen sitä voi väsyttää ja sen jälkeen, mutta salilla olen täynnä energiaa ja tahdovoimaa. Uskon, että se on yksi vahvimmista piirteistäni. Halu suorittaa. Se on niin paljon voimakkaampaa kuin fyysinen väsymys, että se pitää kehoni äärimmäisyyksiin asti toiminnassa. Joskus sekin tietysti pettää. Kuten viimeviikolla salilla. En ollut taas syönyt kahteen päivään melkeinpä mitään töiden takia. En ollut muistanut juoda ja olin vielä toipilas. Keho vain petti kesken treenin. En voinut enää seistä, enkä pahalta ololtani enää nähnyt mitään, huimaus oli niin voimakas. Minun piti antaa keholleni se anteeksi, vaikka se harmittikin minua suunnattomasti. Yritin, mutta ei vain ollut enää mitään mistä ottaa energiaa. Se muistutti minua taas siitä miten tärkeää on muistaa syödä ja juoda. Miten joskus on pysähdyttävä ajattelemaan kehonsa parasta, vaikka haluaisikin vielä tehdä. No, tästäkin virheestä opin.

Siitä on jo kaksi kuukautta kun aloitin treenaamisen ja välillä olen joutunut töiden takia himmailemaan menoani, mutta vain kaksi viikkoa olen ollut täysin treenaamatta tänä aikana. Se on vielä hieman liikaa, mutta suunta on ylöspäin. Yritän saada tämän kuun aikana rytmin peruuttamattomasti siihen kahteen kertaan ja toukokuun tavoitteena on, että jos työt ja kroppa sallivat niin lisään kolmannen kerran vielä. Kuukauden päästä toivon myös, että voisin taas laittaa edistymiskuvia. Nyt kroppa tuntuu jummaavan paikallaan. Näen kyllä lihasten kasvun ja tunnen niiden kehityksen omassa jaksamisessani, mutta ulkoista muutosta ei oikeastaan vielä ole viimeisimmmästä kuvasta. Toisaalta en anna sen häiritä. Olen täysin tietoinen siitä, että kun lähdetään tekemään elämänajan mittaisia muutoksia voi tahti olla rauhallinen. Liian nopeat tulokset saisivat ehkä minut vain harhallisiin kuvitelmiin, niistä on aina nopea pudotus maanpinnalle ja olen elämässäni jojolaihduttanut jo ihan tarpeeksi.

Tiedän, että edessä on vielä runsaasti takapakkeja ja retkahduksia. On päiviä kun katsoessani peiliin luulen vain lihonneeni. On päiviä kun kaikki tuntuu turhalta ja toivottomalta. Tulee olemaan aikoja kun luulen itsetäni liikoja tai annan väsymykselle voiton ja skippaan salikertoja. Edessä on kesäpäiviä kun kaikki tämä tuntuu merkityksettömältä ja haluan vain istua jokirannassa juomassa kaljaa ystävieni kanssa. Onneksi minulla ei ole kiire mihinkään. Teen tämän omalla tavallani. ♥