Mä oon vajoamassa ja tiedostan sen, tavallaan haluaisin luovuttaa vastaanrimpuilun, mutta tiedän, ettei se ole enää vaihtoehto. Mun täytyy pitää kiinni siitä onnesta, jonka oon saanut. En saa luovuttaa näin helpolla. Vaikka iltaisin kaikki romahtaa niskaan ja valuu kyyneleinä ulos, on pakko taistella. Hokea itselleen, että se kaikki suru on oman pään tuottamaa harhaa. Mä en voi antaa itselleni lupaa velloo hyödyttömissä suruissa, kuten joku muu varmaan pystyisi. Mä tiedän, että jos en pudista päätä ja ravistelee sitä pois niin se vie mut mukanaan. Suru puhdistaa, niin ne sanoo. Mutta entä jos kaikki on hyvin ja silti kaikki tuntuu surkealta ja harmaalta? Kun ei ole syytä olla surullinen, mutta silti vajoaa siihen jatkuvasti.
Siitä on vaikea puhua läheisille, on vaikea kertoa, että tä ei ole normaalia surua. Viimeks kun yritin kertoa jollekkin siitä millaista mulla oli teininä, vastaus on aina sama "kaikki teinit on masentuneita". On vaikea ottaa tosissaan ihmisiä. Kai mun pitäis pukeutua vaan mustaan ja viillellä, huutaa kadulla äänettömästi apua. Masentumisesta on tullut oikea muoti-ilmiö tässä liian kiireisessä ja vinksahtaneessa maailmassa. Mistä mä tietäisin olenko vain vailla huomiota ja ystäviä, jotka ei edes ota yhteyttä nykyään, vai onko mun olotila todellinen.
Taistella pitää, sen tiedän. On väkisin luotava onnellisia ajatuksia ja katsottava itseään peilistä, vaikka peilissä näkyy vain vuosien varrella liian vanhaksi muuttuneet kasvot ja kuopalle painuneet posket. Silmiin katsomalla voi nähdä demonien jäljet ja taistelujen jättämät arvet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti