perjantai 3. helmikuuta 2017

Sanoin että vihaan sua ja rakastin niin paljon

Mä luulin aikanaan, etten kaipaa mitään. Luulin että mulla on elämässä kaikki ja olen onnellinen. Sitten sä kävelit siihen ja mä tajusin, etten koskaan vois olla kokonainen ilman sua. Sä sanoit mulle ettei tä toimi, että me ollaan liian kiivaita yhdessä. Sä särjit mut kokonaan. Mä vajosin lattialle ja tajusin miten sä murskasit mun koko elämän yhdellä lauseella. Mä huusin sulle, huusin sellaisia asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Mä haukun sut ja sanoin, että oot tuhlannut mun aikaani ja oltais säästytty kaikelta tältä jos et ois edes alkanut leikkiä mulla. Huusin paljon muutakin, paljon valheita ja kauheuksia. Sä kannoin mut sänkyyn ja mä huusin lisää. Itkin sun paitaan ja puristin sua lujaa samalla kieltäen sua koskemasta mua koska aioit lähteä. Sä sanoit rakastavas mua mä väitin sun valehtelevan. 
Me oltiin kuin myrsky joka tuhoaa kaiken tieltään. Me ei haluttu rakastaa toisiamme ollenkaan, muttei voitu sietää ajatusta että toisella ois joku toinen. Mä vihasis kaikkea sussa ja rakastin jokaista sun solua palavasti. Mä en koskaan ollut rakastanut. En tiennyt että se sattuu niin saatanasti. Sä et halunnut sun elämään ketään, mutta pidit musta kiinni tiukemmin kuin mistään koskaan ennen. 
Mä tiesin, ettei meistä koskaan voi tulla mitään. Mikään mikä polttaa niin palavasti ei koskaan säily. Me hehkuttiin niin kuumaa liekkiä, että se ois nopeasti ohitse. Aina kun sä painoin mut seinää vasten vaatien mua omaksesi mä halusin olla siinä aina. Me taisteltiin jatkuvasti. Fyysisesti ja henkisesti me haastettiin toisiamme uuteen taistoon kerta kerran jälkeen. Mä nautin jokaisesta mustelmasta joka painui mun ihoon kuin muistuttaen, että sä omistat mut kokonaan. Samalla mä kynsin sua pakonomaisesti, jotta sä muistaisit mun omistavan sut. 
Mutta ei ihmistä voi omistaa, ei sellaista ihmistä mitä me ollaan. Niin kiivaita ja kiinni omassa minuudessaan. Sä oot se, josta jää ikuinen jälki. Mä tiesin sen aina. Jokaisella meillä on sellainen, josta jää ikuinen arpi kehoon. Miten monesti mä olinkaan sun ovellas lieskojen lyödessä silmissä. Tietäen, että oven auetessa edessä on taas sellainen riita, että ovet paukkuu ja tavarat lentää. Sellaista se oli aina. Silti aina kun sä näit mun kyyneleet me oltiin molemmat menetettyjä. Me tiedettiin, ettei vielä voi päästää irti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti