Perfektionisti sottapytyn tarina

Tuleeko teille koskaan sellaista tunnetta, että on vain pakko siivota? Minulle ainakin tulee, välillä. Ja siitä tunteesta on otettava kiinni, koska silloin tulee aina siivoiltua kunnolla ja minulle se toimii samalla kuin rentoutumisena. Saan siitä kummallista mielenrauhaa. Tälläisiä puuskia tulee varsinkin kun suutun. Minun on pakko siivota, etten alkaisi esimerkiksi paiskoa esineitä tai hakata seiniä, heh... Tänään oli juuri sellainen taidanpa siivota -päivä. Päästyäni koulusta kotiin laitoin vain muutaman roskan roskiin ja siitä se lähti. Aloin vain järjestellä tavaroita, vein pyykit kiltisti pois huoneestaní ja imuroin ja pyyhin pölyt. Joskus tälläisessä hulluudenpuuskassani jopa pesen lattiat, mutta tänään korvasin sen sillä, että laitoin keittiömmekin järjestykseen.

Minulla on itseasiassa kaksi aivan toisilleen sopimatonta luonteenpiirrettä. Olen sekä perfektionisti, että yllättävän laiska. Rakastan sitä kun pienetkin asiat ovat järjestyksessä. Pidän tavaroiden laittelemisesta ja siitä, että kaikki on kohdallaan. Vaikka huoneessani vähäisen laatikkotilan (ne ovat täynnä vaatteita ja maalaustarvikkeita...) takia on kaikki tasot täynnä tavaroita, rakastan pintoja, joilla on vain muutama yksinkertainen ja kaunis esine. Kuten kynttilä ja jokin pieni silmänpiristys. Ikkunan alla oleva tasoni taas pursuaa kirjoja. Enkä voi vihata mitään enempää kuin sitä, että saman sarjan kirjat ovat väärässä järjestyksessä, pelottavaa eikö? Tai sitä, että erikokoisia kirjoja on sekaisin, yritän aina lajitella ne niin, että suurimmat toiseen- ja pienimmät toiseen päähän ja ettei kirjojen välillä tapahtuisi suuria korkeusmuutoksia.

Sitten se laiskuus. En vain yksinkertaisesti jaksa panostaa pieniin asioihin, kuten siihen, että päivän jälkeen se paita menisi sinne pyykkikoriin vaan se jää lattialle lojumaan kunnes ne on vain pakko kerätä pois. Tai sitten tuolini päällä notkuu läjä vaatteita. Meikkisudeillakin on paha tapa jäädä siihen peilin eteen, vaikka voisin nostaa nätisti ne siihen purkkiin. Tähän taas on syynä se, että nukun aina niin pitkään kuin pystyn. En todellakaan ole aamuihmisiä, vaikka rakastaisin istua rauhassa juomassa aamukahvia, se ei vain onnistu kamalan usein. Kouluun kerkeäminen kahdeksaksi on joka aamuinen haaste kun asun vielä puolen tunnin bussimatkan päässä. Ja niinä päivinä kun aikaa on kahvi keittämiseen, muttei rauhassa istuskeluun niin se puoliksi juotu kahvikuppikin jää notkumaan siihen peilin eteen.

Tiedättekö enemmän kuin mitään haluaisin oman asunnon (vuokrayksiön), jonka toiveideni mukaan saan kyllä ensi kesäksi. Haluaisin laittaa sitä ja pitää sen kunnossa. Istua monia tunteja vain paikallani, rauhassa, kenenkään häiritsemättä ja vain olisin. Haluaisin miettiä väriyhdistelmiä ja somistaa kotini sellaiseksi missä viihdyn. Olen myös hieman eraakko, vaikka myös sosiaalinen. Ristiriitaisten luonteenpiireideni lista on loputon. Pidän omasta rauhasta, siitä, että kun kiukuttaa saa vain olla yksin ja kuunnella hiljaisuutta tai musiikkia. Tavallaa, kuten varmasti jokaista nuorta, minua kiehtoo oma vapaus. On kiehtonut vuosia. Ajatu siitä, että pitäisi pitää itse huolta kaikesta. Vaikka kotona onkin kaikki hyvin ja teen paljon asioita, se ei ole sama asia. Jotenkin sitä vain haaveilee siitä omasta asunnosta. Tavallaan sehän on myös kuin koettelemus ja viimeinkin se omien kykyjen näyttö. Kyky selviytyä arjesta ilman avustusta. Testailla sitä kuinka hyvin sitä pärjää kun pitää itse muistaa käydä kaupassa ja maksaa laskut. Noh lopulta sekin päivä koittaa nopeammin kuin arvaisikaan, sen verran olen 18 ikävuodessani oppinut, kaikki tulee hitaasti ja silti liian nopeasti.

Mutta hei, onko jollakulla muulla mielipuolisia tarpeita tehdä arkisia asioita? Tai ristiriitaisia luonteenpiirteitä, joita ei aina itsekään ymmärrä?



Ottakaa siitä lopuksi (ettei jäisi pelkäksi tekstinsyötöksi tämäkin tarina) viimetalvena piirtämäni kuva.